-- Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.
Matkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.
-- Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.
Omituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki,
joka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa.
Samanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren
paasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku,
kaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on
valaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset
niitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan
nieli.
Hetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä
aaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka
olivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.
Se tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma,
se teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi
polvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja
johdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti
rukouksen ja luki siunauksen.
Henlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä,
ja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin
perillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja
myrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin
aamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat
ahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.
"Kalmarin Avain" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla
puolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä
tuskin olisi voinut tietää.
Oli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka
tähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti
maan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat
siirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.
Metsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa
peittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys
niillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa,
saattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina
käsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen.
Paikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko
kaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä
palanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan
väestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.
-- Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita
kasvattaa, huomautti Martti Erkille.
-- Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa
Tukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. -- No,
Kokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän
toisella sivulla olevalta toveriltaan.
-- Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin
kylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia
näkemään maisemaa. -- Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa
on kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät
tuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.
-- Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät,
helposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi
mies kasken vierrossa kangella käännä. -- Tämä oli Tossavaisen arvelu.
Olli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.
-- Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, -- miten noista hirsistä tuvan
tekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on
suoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa
kunnon lautaakaan.
-- Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, -- kun teet
mökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin
ottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla
tahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on
kuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.
-- Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia,
myönsi Marttikin, -- mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata
en ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei
Ruotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli
se suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin.
Ja tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen
kaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, -- tule kanteleillesi ja
laula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden
elinkeinomme ylistykseksi.
Luukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti
kuunnellessa:
"Vaka vanha Väinämöinen
Teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,
Mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat:
Yhen jätti koivahaisen
Lintujen leposijaksi,
Käkösen kukuntapuuksi."
Siirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman
näyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat
valmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon.
Tuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti
he halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää
raivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi
omien ja jälkipolvien toimeentuloksi.
Laiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi
toisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen
viittasi Luukkaalle:
-- Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin
peuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan
Fryksdalin vouti.
Ahnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä
kankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon
laukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.
Erään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului
yhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät
pienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia
kuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.
-- Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.
Kuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.
-- Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. -- Yksi
vastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.
Kokkinen tokaisi tähän:
-- Siellä Ruotsissa me sanoimme: "ei pyystä kahden jakamista". Nyt
sanokaamme: "kolme syö Amerikan pyytä."
Tällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä
kului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi
saada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat
kummallisen säännöllisesti haarautuvia.
Ja vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka
näyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa
tähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko
keskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.
-- Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. -- Se vain on eroa, että
on pyrstön pannut harjaksi.
Hän ei malttanut olla huutamatta "kukkokiekuuta" tervehdykseksi.
-- Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. -- Kokkisesta on jo
ennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet
jääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.
Erkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet
olivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.
-- Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi
hän. -- Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin.
Luvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä
ja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa
metsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita.
Me emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme
elää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?
-- Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.
Intiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän
käyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.
Pimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan
määrän päässä, Christina-linnoituksella.