Yli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun "Kalmarin Avain"
lähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt
Euroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten
oli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä
tiedettiin matkan päämäärän olevan.
Ahtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka
oli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita,
muutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina
päivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä
sylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella
sekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin
vain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli
pyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään
ne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen
hevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti
sijoiltaan.
Matti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana
Muurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.
Avuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan.
Hän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe
oli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä
taikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan
hoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja
tekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään
tahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä
ruokavaroja.
Kaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa
pilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja
vastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä
vaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin
suomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella,
jota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja
pudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin
makuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja
siten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.
Kaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään
oli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli
sairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä
ja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista
sillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen.
Niitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen
ja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa
ja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa
mytyillään laivan kannella ja keskustelivat.
Naiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin
Lapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan
tauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä
aikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla.
Mutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut
kieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden
lypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita.
Myöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän
oli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa
lukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea
loitsineensa:
-- En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta
apua vain on tullut. Sehän se on pääasia.
-- Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin
parantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan
Länsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.
-- Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, -- etten minä
hänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle
keitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei
näy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän
on meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka
kiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa
eläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt
loitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni
tautiin nähden avuton.
Martti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran
kohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti
otti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia
sairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen
ääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen
puolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan
kuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta,
antoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat
paljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä.
Kaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri
sanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään.
Hyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja
kolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan
ymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten
polvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.
Yhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset
silmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta
kuuluvasti: "Uuteen maailmaan." Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni
taaksepäin; hän oli kuollut.
Ruumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman
käynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori
häntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:
"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva
sai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi
harjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt
kadotukseen."
Hän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava.
Muuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.
Yleisö, joka ei ollut tapahtukaa ymmärtänyt, joutui kauhun valtaan.
Taikauskoisena se poistui nopeasti kuolleen luota. Jälelle jäi vain
muutamia, niiden joukossa viranomaiset sekä vainajan lapset, jotka
pyrkivät isän luo. Leski oli kuin tainnuksissa kuolleen rintaa vasten.
Kun laivan sotamiehet päällikön käskystä tulivat häntä vangitsemaan,
ei hän oikein tajunnut tilannetta, mutta poisvietäessä hän kuitenkin
heitti silmäyksen Martti ja Leena Marttiseen, joiden hän näki hänen
lapsistaan huolehtivan.
Kuljettiin lämpimässä meren virrassa. Huolimatta siitä, että oltiin
lokakuun lopulla, paahtoi aurinko kuumasti. Laiva kulki hiljaa vienossa
tuulessa. Jo samana päivänä tahdottiin saada ruumis haudatuksi, jottei
se saattaisi laivaa tuhon omaksi. Se sidottiin lautaan ja heitettiin
kaikkien, paitsi vainajan oman puolison läsnäollessa mereen. Pastori
luki siunauksen.
Tämän jälkeen kului matka verrattain sujuvasti. Sää oli suotuisa, ja
katsottiin, että noituuden tuottama onnettomuuden uhka oli välttynyt.
Asia oli kuitenkin tärkeä ja aiheutti laajan oikeudenkäynnin.
Todistajilta kysyttiin aluksi ymmärsikö kukaan, mitä oli se puhe,
joka kuului vaimon suusta miehen kuolinvuoteen ääressä. Eivät
suomalaisetkaan ymmärtäneet ja lapinkielen taitajia ei ollut. Vihdoin
Kaisa itse selitti, että se ei ollut mitään pakanallista puhetta. Oli
vain Isämeidän rukous, jonka hän hätäisenä ja suuremman vaikutuksen
vuoksi oli lukenut nurinpäin loppukirjaimesta alkuun. Hän oli tahtonut
tehdä mitä tahansa, jotta olisi saanut miehensä hengen pelastetuksi.
Se selitys helpotti Kaisan asiaa. Pappi tosin piti Jumalan sanan
vääntämistä suurena syntinä, mutta laivan kapteeni katsoi, että kun
Jumalan sanaa voidaan Lutheruksen opin ja esimerkin mukaan kääntää
mille vieraalle kielelle tahansa, ei tätäkään kääntämistä voida
rikokseksi katsoa. Voihan kieli olla niin rakennettu, että sanat
näin käännettyinä ovat sen kielen mukaisia. Jumalan sanaahan se joka
tapauksessa on. Lainoppineita ei laivassa ollut ja niin jätettiin asia
tämän ratkaisun varaan. Kaisa päästettiin vapaaksi.
Mutta vaikka hän oli loppumatkan vapaa, huomasi hän, että useimmat
ihmiset, myös suomalaiset karttoivat häntä. Marttisten käytöksessä
hän ei mitään muutosta huomannut, ellei ehkä sitä, että he olivat
häntä kohtaan ystävällisempiä ja avuliaampia. Se vaikutti, että
Marttisen lähin seurapiiri, entiset tuttavamme Erkki Mulikka, Olli
Räsänen, Tossavaiset, Kokkiset, Luukas ja Piikki suvaitsivat häntä ja
koettivat viihdyttää hänen turvattomia lapsiaan. Kaikissa heissäkin oli
taikauskoa, mutta se kallistui pikemmin Kaisan uskon puoleen. Erkin
mielessä oli kysyä häneltä sydämensä hellintä asiaa ja neuvoa sen
johdosta, mutta miehekäs ylpeys esti ajatuksia sanoiksi puhkemasta.
Luukas otti entistä useammin kanteleensa esille ja lauloi sen
säestyksellä Väinämön lesken lohdutukseksi suuresta sankarista
Väinämöisestä:
"Siitä vanha Väinämöinen
Laskea karehtelevi
Venehellä vaskisella,
Kuutilla kuparisella
Yläisihin maaemoihin,
Alaisihin taivosihin."
-- Niin Kaisa, sanoi hän, -- miehesi meni uuteen maailmaan, joka me
emme ole nähneet. Hän tavoitteli toista, sitä mihin me olemme nyt
pyrkimässä ja mihin toivottavasti pian saavumme. Jos täällä on sijaa
meille, on sitä sinullekin ja lapsillesi.
Uteliaina alkoivat matkustajat odottaa uuden maailman näkymistä.