Talvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko
heloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka
oli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät
satamakaupunkiin.
Erkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä
rintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.
Tämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta
päästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä
hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.
Reippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi
voinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen
tarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.
Hän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä
tovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma
teki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku
naishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?
Sauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti
kiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi
peltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.
Hänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis,
ylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan
taitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.
Nuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.
-- Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.
-- Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt
tai onko tietoa milloin hän tulee.
-- Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: --
Meiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.
Tämä oli Erkille yllätys.
-- Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää
viihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa
tänne, selitti poika.
-- Gustaf, punatukkainenko? -- Erkki melkein kiljahti.
-- Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä.
Pariskunta jää tänne asumaan.
Se oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.
Hänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti
hiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten
koskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi
Stinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen
suksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin
hän olisi tätä kohtausta odottanut.
-- Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. -- Erkin sanat
oli lausuttu ystävällisessä mielessä.
-- Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. -- Stina pysähdytti kulkuaan,
kun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä
raittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille
röykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet
leveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.
-- Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.
-- Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän
purskahti nauramaan. -- Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se
oli aimo loikkaus.
-- Tahdotko, että loikkaan uudelleen.
-- Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien
ympärillä saattaa olla pettävää.
-- Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.
Ennenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa,
tarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen
kanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.
-- Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi
Erkki. -- Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on
ehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi,
että isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?
Tyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
-- Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt
hyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin
hyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys
siitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan
eroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano,
lähdethän? -- Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.
Tyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.
-- Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. -- Näiden
rotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua,
metsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena.
Sinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei
ainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy
ja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.
Tyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.
Erkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:
-- Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua
kevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt.
Mutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut
sydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö
Amerikkaan?
Stina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui
voimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren
miehen kärsivällisyys loppui.
-- Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen
nimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. _Sano
onko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?_
-- Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.
-- Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.
Tyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti
varmasti ja jyrkästi:
-- Ei koskaan!
-- Se on vastaus kaikkeen! riemuitsi Erkki. Enempää ajattelematta
hän tempasi tytön syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli
intohimoisesti.
Tyttö ei vastustanut. Hänen tunteensa saivat voiton. Hän ei ajatellut
entisyyttä, eikä tulevaisuutta.
Tätä kesti kuitenkin vain hetken ja hän heräsi kuin unesta.
-- Ei, tämä ei käy päinsä, puhui hän kyynelten valuessa. -- Ei sinun
olisi pitänyt etsiä minua -- nyt teet minut onnettomammaksi kuin olen
ollut. Minä häpeän itseäni. Asiaa ei voida muuttaa. Joka tapauksessa
minä olen Gustafin kihlattu morsian.
Ja tyttö teki nopean päätöksen, otti jäätiköstä ponnahduksen ja hyppäsi
takaisin rannalle. Hyppäys onnistui niin, että Stinan jalat ottivat
rantajäätikön reunaan. Mutta siitä ne luiskahtivat. Stina putosi
koskeen.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Erkki ei ehtinyt sitä estää. Hän
oli rajattomasti hämmästynyt. Hän huomasi vaaran ja hyppäsi rannalle.
Juosten alaspäin hän sai Stinan hameesta kiinni ennenkuin koski ennätti
viedä hänet kauemmaksi rannasta.
-- Koetin paeta sinua, en päässyt, kuiskasi tyttö ja painoi silmänsä
kiinni. Erkki otti tytön syliinsä, nousi suksilleen ja hiihti taloon
nopeasti. Pakkanen oli kovettunut iltaa vasten. Tyttö oli vaarassa
paleltua.
Koko matkalla ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Pihalle päästyä tulivat
äiti ja Anders hätäisinä ulos. He olivat nähneet tyttöä kannettavan.
Äiti kiljahti kauhistuksesta. Stina aukaisi silmänsä ja kuiskasi
Erkille:
-- Kiitos sinulle. Poistu heti, että päästään selityksistä. -- Ääni oli
ystävällinen ja rukoileva.
Erkki jätti tytön Andersin käsivarsille, käänsi suksensa kotivaaroja
kohti ja pian oli hän poissa näkyvistä.
Ennenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla
vastaan.
-- Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
-- Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti.
Mielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.
Jäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet
pantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä
sangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.
Häärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:
-- Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän
nyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne
täytyy lykätä tuonnemmaksi. -- Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia
ja silitti kosteata tukkaa.
-- Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. -- Vielä on aikaa.
Stina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta,
murhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta,
Amerikasta...
Kun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu
luonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.