Synkkä oli mieliala suomalaismetsissäkin. Monen elämänuran olivat
viimeiset tapahtumat kääntäneet uusille raiteille.
Mulikassa Erkin isä ja äiti koettivat taivuttaa poikaansa jäämään
kotiin.
-- Kun ei sinulla ole pakkoa, miksi lähdet sinne tietymättömiin, he
sanoivat hänelle.
-- Oliko teillä suurempi pakko, kun lähditte Suomesta tänne onnea
etsimään. Huonot vuodet teidät ajoivat ja herrojen sorto. Eikö siinä
ole minulle pakkoa yllin kyllin, kun suomalaista ei täällä pidetä
suuremmassa arvossa kuin elukkaa, kun täällä ajetaan suomalaisia kuin
metsän eläviä, ryöstetään ja tapetaan? Ei, minun luontoni ei sitä
siedä. Jos siellä uudessa maassa ovat paremmat olot, kutsun teidätkin
sinne. Toistaiseksi toivon, että maaherra saa teille talonkirjat, jotta
ette ole aivan tuuliajolla. Jäähän tänne vielä nuorempia lapsia teitä
auttamaan.
Tapansa mukaan hän lähti Marttilaan.
Pihalla hän huomasi Reetan menevän navettaan karjaa ruokkimaan. Olli
Räsänen, joka oli kodittomana asettunut Marttilaan asumaan, kantoi
Reetalle ämpäriä.
-- Räsänen kaataa ämpärin, tuo sinä se, Erkki.
Tämä oli ilmeisesti tarkoituksella sanottu. Se soveltui Erkille hyvin.
Hän oli monta kertaa aikonut Reetan kanssa tehdä välit selviksi, mutta
ei ollut hennonut kosketella asiaa, josta ei ollut ennenkään sanaa
vaihdettu. Nyt hän seurasi lapsuuden toveriaan. Räsänen siirtyi tupaan.
-- Sinäkin siis lähdet Amerikkaan, sanoi Reeta. -- Taitaisi olla
parasta, että kaikki täältä lähtisimme. Niin on elämä alkanut
vastaiseksi käydä.
-- Me menemme Martin kanssa katsomaan, miltä siellä näyttää. Ehkäpä te
muut voitte tulla myöhemmin. Tottahan muistat minua, merentakaista,
puhui Erkki kuin leikillä.
-- Ei lapsuuden toveri hevillä mielestä häivy! tunnusti tyttö. Erkin
oli vaikea huomata, oliko tämän tunnustuksen takana mitään enempää.
-- Niin, Reeta, lapsuuden tovereina olemme olleet ja hyvinä naapureina
kasvaneet. Kun nyt lähtö mielessä ajattelen yhdessä vietettyjä aikoja,
tuntuu siltä kuin minulta jäisi tänne sisar, rakkain sisar.
Reeta, joka oli käynyt lypsämään, jäi sanattomaksi. Erkki koetti
arvata, mitä hän ajatteli. Hetken kuluttua sanoi Reeta, äänessä jonkun
verran soinnuton kaiku:
-- Sisaria sinulla on lähempiä omassa kodissasi. Jos en voi sinua muuna
muistella, lapsuuden toverina kuitenkin.
Leena, Martin vaimo, tuli navettaan hänkin lehmiä lypsämään. Erkki
poistui tupaan. Hän tunsi pääasian sanoneensa, mutta hänen mieltään
kalvoi, että lopullista selvitystä ei tullut. Hän huomasi, että Reeta
jäi jotain vaille. Mitä hän olisi voinut tehdä? Olipa melkein helpotus,
että Leena oli tullut häiritsemään.
Tuvassa oli useita miehiä, jotka valmistautuivat Amerikkaan, toiset
pakosta, toiset vapaaehtoisesti. Miehet tahtoivat yhdessä neuvotella.
Aikaa heillä oli hyvin, sillä kaskenviljelijän talvityöt ovat vähäiset.
Eikä tehnyt mieli metsällekään lähteä, paitsi minkä jousella käytiin
metsälintuja ravinnoksi ampumassa. Luukas oli vanhan vaarin johdolla
opetellut kanteletta soittamaan ja vanhoja runoja laulamaan. Päätti
viedä kanteleen mukanaan iltahetkien iloksi.
Naiset tulivat navetasta iso rainta maitoa täynnä.
Maitoa siivilöidessään Leena sanoi:
-- Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se
on niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse
kasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.
-- Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. -- Kyllä lehmä vielä sen
matkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule
niinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa
kyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi
karjanhoidon alkuun.
-- Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. -- Mahtaakohan se
maa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.
Tuntui se asia muistakin merkilliseltä.
-- En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa,
kun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.
Yhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö,
yhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi
muitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana.
Hänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos
toimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa
selvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin
oloihin.
-- Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana,
sanoi vanha vaari. -- Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo
kerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä
vielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen
Rautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen
liesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa
kotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.
-- Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli
Räsänen. -- Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä
ainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.
Martti otti pienen poikansa polvelleen.
-- Sinä poikani, saat siellä uudessa maassa oppia. Opit
kirjoittamaankin, jota taitoa täällä ei ole voitu saada. Sinusta tulee
oppinut mies, oppineempi kuin isästäsi.
-- Tietymätöntä on, mitä kirjanoppia sielläkään saa, epäili Räsänen. --
Erämaahan sekin on. Mutta välipä sillä. Kunhan vain saisi rauhallisen
kodin perustaa, josta ei mitään puuttuisi.
-- Vaikka voissa ja voirasvassa uisit, tulet sinäkin, Olli, kaipaamaan,
huomautti vanha vaari leikillisesti. -- Mistäpä emännänkään siellä
itsellesi otat. Se kuitenkin kodissa tarvitaan. Vai niistä pakanoistako
valitset?
-- Totta, totta, myönsi Olli. -- Eihän se koti emännättä. -- Ja hän
katsoi Reetaan.
-- Taitaa monenkin ajatukset tänne kotipuoleen painautua, puhui Erkki.
-- Jäähän tänne tuttuja, lapsuudentovereita ja omaisia.
-- Niin, _sisaria_, sanoi Reeta vähän katkerasti. -- Vähän kai te näitä
korpia ja tätä korvenväkeä muistatte, kun hyville päiville joudutte.
-- Älä toki niin ajattele, torui Martti. -- Kun ei vaari sinua milloin
tarvitse, tule sinne.
-- Heti kutsutaan, kun alkuun päästään, kiirehti Räsänen vakuuttamaan.
-- Kutsutaan, jos kutsutaan, ja riippuu siitä kuka kutsuu, vastasi
tyttö veikeästi.
Näin suunniteltiin Marttilan tuvassa tulevaisuutta ja mielikuvituksen
annettiin siinä lentää, mistä varmempia tietoja puuttui. Uusi
tuntematon maailma alkoi houkutella salaperäisyydellään.