Toukokuun alkupäivinä 1641 oli Tukholman satamassa vilkasta liikettä.
Varustettiin kahta laivaa viemään siirtolaisia ja kaikenlaista tavaraa
Uuden Ruotsin siirtokuntaan Eteläjoelle (Delawareen). Toinen näistä
laivoista, "Kalmarin Avain", oli tämän matkan jo kahdesti ennen tehnyt.
Toinen oli "Charitas", johon oli tarkoitus sijoittaa suurin osa
Amerikkaan menevästä tavaralastista.
Siirtolaisia oli koottu yli koko Ruotsin valtakunnan. Niitä oli
värvätty sekä Suomesta että Ruotsista. Vapaaehtoisesti lähteviä
oli kertynyt sangen vähän, mutta sen sijaan olivat maaherrat eri
tahoilta lähettäneet oikeuden tuomitsemia henkilöitä, jotka oli
määrätty karkotettaviksi Amerikkaan. Karkeista rikoksista ei ketään
tuomittu Amerikkaan, koska ei tahdottu Uutta Ruotsia tehdä rikollisten
siirtolaksi. Sen sijaan lähetettiin sinne etupäässä metsissä asuvia ja
kierteleviä suomalaisia.
Osa karkoitettavia oli sijoitettu Smedjegårdenin vankilaan Tukholmaan,
ja osa tuotiin Karlstadin, Kopparbergin y.m. vankiloista Osa oli saanut
vapaasti liikkua, kunnes koottiin yhteen ja tuotiin satamakaupunkiin.
Printz, myöhemmin Uuden Ruotsin kuvernööri, oli tuonut suomalaisia
Suomesta. Maunu Klinga oli käynyt kokoamassa joukkonsa Vermlannista, Se
olikin kaikkein lukuisin.
Satamassa tapaamme myös tuttavamme. Pietari Kokkinen (laivakirjoissa
Peter Cock) oli tuotu Smedjegårdenista. Klinga oli tuonut Martti
Martinpoika Marttisen, Olli Räsäsen ja Matti Tossavaisen sekä joukon
muita. Myös olivat Luukas ja Piikki mukana, viimemainittu vapaasta
tahdostaan sotamieheksi tehtynä. Klinga oli korotettu luutnantiksi ja
hän otti Piikin omaan joukkoonsa. Erkki Mulikka seurasi ystäväänsä
Marttia. Luonnollisesti olivat mukana myös Martin, Tossavaisen ja
Kokkisen perheet. Martti itse oli koko matkan kantanut poikaansa
Marttia. Ja Piikki oli taluttanut lehmää, Muurikkia, joka sekin oli
suorittanut matkan onnellisesti ja ihmetteli outoa ihmisvilinää
satamassa. Tossavainen oli ottanut mukaan hevosensa. Paljon oli heillä
myös muuta tavaraa, mitä katsoivat uudessa maassa tarvitsevansa tai
mistä eivät hennoneet luopua. Luukas oli muistanut ottaa kanteleen.
Toisessa ryhmässä oli pieni parvi ruotsalaisia, niiden joukossa Dalbo
ja hänen vaimonsa. Anders oli tullut heitä saattamaan. Erkin silmät
etsivät parvesta Stinaa, mutta häntä ei näkynyt. Erkki ei malttanut
olla lähestymättä Andersia ja kysymättä kuinka Stina oli selvinnyt
kylmettymisestään, jonka koskessa sai.
-- Hän sairastui pahoin ja tuli hyvin heikoksi. Sen vuoksi ei
voinut tännekään tulla, selitti poika ja sanoi Stinan tulleen hyvin
umpimieliseksi ja omituiseksi. -- Tauti lienee hänen järkeensä
vaikuttanut. Hän ei puhu juuri mitään, paitsi itsekseen. Ja toisinaan
olen kuullut hänen yksinään nauravan. Vanhempien lähtiessä ei hänen
silmistään kyynelpisaraa vuotanut. Hän näytti välinpitämättömältä. --
Ei siis punatukkainen asu teillä? uskalsi Erkki kysyä.
-- Ei vielä. Häät on lykätty siksi, kunnes Stina tervehtyy, vastasi
Anders.
-- Mitä Stina niistä häistä sanoo? kysyi Erkki odotellen vastausta
henkeään pidätellen.
-- Ei sano mitään. Ei kiirehdi eikä vastusta. Gustafia kohtaan hän on
ollut ystävällisempi.
Maunu Klinga tuli heidän joukkoonsa ja antoi kaikenlaisia neuvoja.
-- Kuinka sairas tyttärenne voi viime käyntini jälkeeni kysyi hän
Dalbolta, jonka talon kautta hän oli äskettäin kulkenut.
-- Hänhän keskusteli kauan teidän kanssanne, vastasi Dalbo. -- Sen
jälkeen on hän mielestäni muuttunut edukseen. On ollut iloisempi
ja voimakkaampi. Luulen, että häät voidaan pitää piakkoin. Heidät
kuulutettiin jo viime sunnuntaina kirkossa. Stina ei olisi tahtonut,
mutta minä katsoin tarpeelliseksi viedä asian niin pitkälle ennen
lähtöä. Niinpä voin verrattain huolettomana nyt matkustaa.
Tieto kuulutuksesta ja muustakin tapahtumien kehityksestä Dalbossa
vaikutti niin Erkkiin, että hänkin piti parhaana päästä pois uusiin
oloihin. Mitä hän olikin mielessään kuvitellut, se oli nyt särkynyt.
Klinga ilmoitti vielä, että siirtolaiset sijoitetaan, mikäli sopivat,
"Kalmarin Avaimeen", joka on nopeakulkuisempi ja jonka ei tarvitse
odottaa tavaran lastausta Göteporissa, missä Charitas viipyy joitakin
viikkoja.
-- Hyvä oli, että jouduitte pois metsistä. Vouti on uhannut tehdä uuden
perinpohjaisemman hävitysretken, lisäsi hän lopuksi.
Muutaman päivän kuluttua olivat laivat valmiit lähtemään. Ne
pysähtyivät vielä kumpikin Göteporissa, mutta "Kalmarin Avain" jatkoi
pian matkaa Hollantiin ja Englantiin. Charitas jäi odottamaan. Rannalle
jäi myös Maunu Klinga, joka ilmoitti hakevansa ylämaasta perheensä sekä
palvelijattarensa, joiden kanssa hän tulee "Charitaksessa."
-- Onnea matkalle. Uudessa maailmassa tavataan, oli hänen viimeinen
toivotuksensa.
Ahtaat olivat laivassa tilat ja hidasta oli kulku. Viipyminen
Hollannissa ja Englannissa tuntui pitkälliseltä. Paljon oli sairautta
ja kärsimyksiä.
Elokuun 19 päivänä jätti Kalmarin Avain vihdoinkin Europan rannat.
Suuri meri oli kynnettävänä. Tiedettiin kuluvan kuukausia ennen kuin
sen vaon päähän päästäisiin.
Mitä siellä perillä olisi? Millainen olisi kohtalo, millainen
tulevaisuus? Löytyisikö sieltä uusi isänmaa, jossa elämä tulisi
onnellisemmaksi?'
Pienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita
kullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa
ja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:
"Siitä vanha Väinämöinen
Siirti silmänsä ylemmä,
Katsahtavi kaunihisti
Päälle pään on taivosehen,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
Tuoltapa aina armot käyvät,
Turvat tuttavat tulevat
Ylähältä taivahasta
Luota Luojan kaikkivallan.
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
Ei uron osoannassa,
Vallassa väkevänkänä."