Saatuaan tuomionsa Dalbo näytti sangen välinpitämättömältä. Hänen
mielialansa jäi alakuloiseksi ja hartiansa kumariksi. Tytär ja poika
poistuivat yhdessä isän kanssa oikeussalista.
Tehtäessä lähtöä kotiin tapasi Mauno Klinga heidät ja pyysi päästä
heidän reessään Dalbyhyn, josta hän sanoi vielä matkustavansa
suomalaismetsiin puhumaan Amerikan eduista, Klinga oli myös vapauttanut
Piikin, joka muiden suomalaisten keralla palasi Isonjoen takalistolle
hiihtämällä.
Mieliala Dalbossa ei ottanut noustakseen, vaikka isäntä oli palannut
kotiin. Isäntä, joka ennen oli ollut toimelias ja reipas, jopa
ylpeäluontoinenkin, oli yhtä masennuksissa kuin murharetkeltä palattua.
Hän pyysi Klingaa huoneeseensa, jossa he keskustelivat kauan kahden
kesken. Dalbo kyseli Amerikasta, matkasta sinne ja oloista siellä.
Lopputuloksena oli se, että hän tarjoutui muuttamaan Amerikkaan.
Klingaa ihmetytti tämä, että kylän rikkain talonpoika, ylpeä Nils
Dalbo aikoi siirtyä vapaaehtoisesti Amerikkaan, jonne ei lähtijöitä
pakollakaan tahdottu saada. Hän iloitsi asiasta ja halusi sen tehdä
tunnetuksi. Dalbo pyysi kuitenkin pitämään asiaa toistaiseksi salassa,
luvaten sen sitten aikanaan ilmoittaa. Elämä jatkui tämän jälkeen
Dalbyn kylässä hiljaista kulkuaan. Miehet maksoivat sakkonsa. Uusiin
suomalaisvainoihin heillä ei ollut halua. Gustaf olisi siihen ehkä
ollut valmis, mutta hänellä ei ollut tovereita. Hän alkoi käydä
Dalbossa kuten ennenkin, vaikka hän huomasi siellä vallitsevan kylmän
ja raskaan mielialan. Stina karttoi häntä ilmeisesti. Myös Dalbo itse
oli juro ja umpimielinen.
Gustafia kiusasi Stinan käytös. Kylälläkin oli tuo kylmentyminen alettu
huomata. Siitä puhuttiin ja Gustafia ivailtiin sen johdosta. Olihan
heidän ollut määrä viettää häitä. Hän päätti tehdä asiassa ratkaisun.
Hän meni Dalbon luo ja pyysi tavata isäntää kamarissa.
-- Te muistatte vallan hyvin, että Stinan ja minun häät oli vietettävä
tänä talvena. Minulla on teidän lupauksenne. Minä tahdon, että asia nyt
päätetään.
Nils Dalbo kuunteli vakavana.
-- Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista,
lausui hän, -- sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos
se nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja
vienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa
silmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä
paljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana.
Mutta, -- jatkoi hän, -- miehen velvollisuus on pysyä sanassaan.
Ruotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet
häät suunnitellut pidettäväksi?
-- Viimeistään pääsiäisenä.
-- Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?
-- En. Hän on karttanut minua viime aikoina.
-- Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen
kanssaan.
Pois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.
-- Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään
viimeistään ensi pääsiäisenä. -- Gustafin äänessä kuului voiton
varmuutta.
Stina säpsähti kuin olisi käärme purrut.
-- Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat
viedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?
-- Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun
päästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. --
Gustaf oli kuullut tämän Klingalta.
Pian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä
kamariin, jossa hän lausui:
-- Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin
suomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä
tehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi,
kun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja
niin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut,
mutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä
rikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä
sinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja
rauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi
keväänä.
Tämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei
kukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.
-- Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha
Dalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään
pääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä
kuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin.
Mutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja
talouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei
Stinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin,
jaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan.
Riippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy
Gustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.
-- Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. --
Gustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet,
on kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan
naimisiin.
-- Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.
-- Minä olin houkka silloin, valitti Stina. -- Kun kylän tytöt häntä
ihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut
rakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.
-- Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa
tänne.
-- Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. -- Minä teen
työtä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa
olla suureksikin avuksi.
-- Päätetty sana pysyy. Sinulla on aikaa valmisteluihin. Toivottavasti
siinä ajassa vastenmielisyytesi häviää.
-- Ei koskaan, päätti tyttö.