Kun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota
kotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka
oli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että
maapohja heidän jalkainsa alla huojui.
Mitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut
oikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja
uhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa
toiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada
perintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat
selvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille
oltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut.
Tapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla
koettaisi heidän hyväkseen parastaan.
-- Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan.
Vieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli
Räsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun
hänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä.
Nuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa
maassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan
huomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:
-- Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari,
mikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas
kotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että
sinä joudut minulle matkatoveriksi.
-- Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. -- Vastaan
minä panen.
Miesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli
riihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä.
Myöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea
työkuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla
paljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi.
Piikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä,
joten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin
suretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, --
Reeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa
kylmällä vedellä, jottei huomattaisi.
Näin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti
syksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin
käräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.
Hiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon
alaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.
Voudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin,
kävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen
ja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita,
tarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin
tilaansa asui.
Metsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei
näkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia,
joita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta
ollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat
aidattuina aukeaman keskellä.
Oppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen
asui vähintäin peninkulman päässä.
-- Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat
poroksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla
yksinäisellä huhdalla.
He tulivat Kokkisen kotiin.
-- Sinäkö katsot, että koko tämä laaja metsä on sinun aluettasi, koska
teet kaskiasi mihin sattuu? kysyi sotilasten johtaja ankaralla äänellä.
-- Kun aluetta eivät muutkaan ole käyttäneet, olen ottanut rukiin
sieltä, missä maa on ollut sopivinta, puolusteli metsäsuomalainen. --
Isäni on tätä viljelystapaa harjoittanut vuosikymmeniä, ja minä olen
seurannut esimerkkiä.
-- Et ainakaan viimekesän kaskelta mitään korjaa. Me olemme polttaneet
aumasi maan tasalle, julisti johtaja.
-- Mitä, minunko viljani olette polttaneet? huudahti Pietari
kauhistuneena. Vaistomaisesti hän tarttui pyssyynsä, joka oli tuvan
seinällä.
-- Vai vastarintaan sinä aiot kruunun miehiä vastaan? Tule järkiisi
poika! lausui johtaja ankarana temmaten Pietarin keskelle lattiaa. Hän
käski miesten vangita nuoren talonpojan, joka oli uskaltanut tarttua
aseeseen heitä vastaan.
-- Me viemme sinut voudin luo.
Kokkisen nuori vaimo -- jäi lapsineen itkemään.
Myöskin Olli Räsäseltä poltettiin viljat, ja lisäksi pantiin tuleen
hänen uutisasuntonsa, jona oli vastarakennettu sauna, missä tämä
uutisviljelijä oli yksinäisyydessä asunut. Myöskin Olli saatettiin
vangittuna voudin luo, joka oli sijoittunut Tossavaiselle.
Joka päivä tehtiin ilmoituksia poltetuista viljoista, riihistä ja
asuinrakennuksista. Joka päivä kuljetettiin vankeja. Joukossa oli
yksinäisiä pakolaisia, jotka olivat täällä metsissä olleet turvassa,
oli kiertäviä metsästäjiä sekä satunnaisia kaskenviljelijöitä ilman
vakituista asuinpaikkaa.
Pietari Kokkisen asiaa tutkittaessa uskalsi tämä panna vastalauseensa
menettelyä vastaan. Hän kysyi, mikä laki ja oikeus salli kallista
Jumalan viljaa hävittää. Kun ihmiset viljan puutteessa saavat syödä
pettuleipää ja kärsiä nälkää, on suuri synti tuhota sitä, mitä Jumala
on kasvattanut.
-- Suus kiinni, metsänraiskaaja, jyrisi voudin karkea ääni. --
Ryöstöviljelyksestä ja virkavallan vastustamisesta vangitaan sinut
ja rangaistukseksi tehdään sotamieheksi. Huomenaamuna saat lähteä
marssimaan Tukholmaan. Vankilassa saat tarkemmin tutkia mikä on laki ja
oikeus! Kun vuorosi tulee, pääset kuulan ruuaksi sotaan.
Vouti oli mies, joka ei tuntenut sääliä. Kysellessä Tossavaiselta,
jonka talossa hän oli majaillut, turhaan talonkirjoja, haastoi hän myös
tämän käräjille kuulemaan häädetäänkö hänet vai jätetäänkö asumaan.
Räsänen vietiin vangittuna Fryksdaliin.
Oinolassa vouti ei ketään vanginnut. Se olikin vanhimpia vakituisia
asuintiloja paikkakunnalla. Mutta lempeätä ei hänen esiintymisensä
täälläkään ollut. Hän karjui hirven metsästyksestä niin että vanha
isäntä ja Pekka-vainajan leski säikähtivät.
-- Omiansa oli salametsästäjille se kuolema minkä he saivat, oli voudin
tuomio.
Ennen Marttilaan tuloansa hän kävi Mulikassa. Kuultuaan, että tästä
talosta oli se poika, jonka hän oli jo pidättänyt Fryksdalissa, jätti
hän talon sillensä tällä kertaa.
Vihdoin hän tuli Marttilaan. Ehkä oli jättänyt tämän talon tahallaan
viimeiseksi. Saavuttuaan taloon hän kävi tervehtimättä pöydän päähän,
otti pöydän haltuunsa kirjojaan varten ja sijoitti sotamiehet seisomaan
riviin ovelta tuvan perälle saakka.
-- Jahah, täällä se nyt sitten on se metsäsuomalaisten nuori ruhtinas
ja päällikkö, joka käy aina maaherroissa asti. Oletko talon isäntää Jos
olet, näytä talonkirjat!
Martti Martinpoika Marttinen astui rohkeasti pöydän viereen.
-- En ole isäntä. Iso-isäni täällä isännyyttä pitää.
-- Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa,
komensi vouti.
Vanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa
ollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä
vastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.
-- Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja
leipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?
-- Onko lupakirjaa kivahti vouti.
-- En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen
ylpeästi päätään.
-- Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti.
Hän oikaisi itsensä koko pituuteen.
-- Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki
osoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy
Marttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.
-- Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.
-- Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. -- Tiedä se, en ole tänne omin
lupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia
herroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.
Vanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi
tahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta
poikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli
kova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.
-- Suulliset lupaukset eivät ole perintökirjoja. Nyt ovat uudet tavat
ja lait. Nyt ei kukaan saa asua taloa muitten kuin perintökirjain
nojalla.
-- Olkaa huoletta, vouti, puuttui Martti Martinpoika puheeseen. --
Minun isoisäni on tottunut kuninkaissa käymään. Minä osaan saman tien.
Herrallakin on herransa ja talonpojalla Jumala. Jos rupeatte meitä
häätämään, näytämme teille, missä teidän herruutenne herrat ovat. Älkää
luulko, että olemme vain maaherran varassa, vaikka siinäkin taitaa
olla teille kylliksi. Osaamme mennä pitemmällekin. On suomalaisillakin
ystäviä. Mitäs sanotte valtakunnan herroista Pietari Brahesta ja Klas
Flemingistä.
-- Tämä ei ole sinun asiasi, kivahti vouti. -- Ellet hillitse suutasi,
panetan oitis kahleisiin.
Vanha ukko Marttinen löi luisevan kätensä pöytään. Hänen sanansa olivat
voimakkaat.
-- Tämä on hänen asiansa, se on minun asiani ja meidän kaikkien
suomalaisten asia. Mikä sinä olet miehiäsi? kysyi hän pilkallisesti. --
Murhapolttaja, rikoksellinen. Se sinä olet. Sinä olet täällä metsissä
tehnyt hävityksen töitä. Sinä olet Jumalan viljaa poroksi polttanut
ja taloja tuhonnut. Sinä olet saattanut tänne surua ja onnettomuutta.
Mutta kaikki tämä onnettomuus lankeaa vielä tuhatkertaisena sinun
päällesi.
Vanhuksen voimakkaat sanat jyrisivät kuin ukkonen.
Vouti hämmentyi hetkeksi. Hän kiristi hampaitaan ja mietti, mitä
voisi tuolle ylpeälle suomalaiselle tehdä. Koko tämä joukko on
kapinoitsijasukua. Se olisi hävitettävä, sen pesäpaikka poltettava maan
tasalle. Näin hän olisi halunnut tehdä. Mutta hänen täytyi hillitä
itseänsä. Näitä miehiä ei kukisteta tavallisilla virkavallan aseilla.
Täytyy odottaa aikaa. Heillä on voimaa ja mahtavia puoltajia. Maaherra
oli hänelle jo antanut ankarat nuhteet puolueellisuudesta murha-asiassa
ja uhannut hänet erottaa. Hän näki sopivaksi kääntää vihansa toisaalle.
Hän huomasi Piikin ja sanoi:
-- Mikä olet sinä repaleisissa sotilasvaatteissa? Oletko karkuri?
Tutkikaa hänet. -- Ja hän käski sotamiesten tuoda miehen luokseen.
Piikki kertoi, kuka oli ja miten oli saapunut.
-- Paperit hukassa. Teiltä on kaikilta paperit hukassa, puhui vouti
ankarana. -- Me otamme hänet mukaamme ja annamme hänen vankilassa
selvittää papereitaan.
Martin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi
viisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla
toimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.
-- Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.
-- Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta,
vastasi Martti. -- Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden
vangitsemista olin luonanne vaatimassa.
-- Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.
-- Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti
Martti. -- Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen
jälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta
jos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen
paha juttu.
Taaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta
hänen täytyi niellä kiukkunsa.
-- Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta
huomannut.
-- Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. -- Ei meillä ole
mitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.
Vouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut.
Ainoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin
rinnassa.
Voudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden
mullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli
hävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois
kohti tuntematonta tulevaisuutta.
Tuntui kuin tuvan ovi olisi otettu pois ja päästetty kylmät viimat
puhaltamaan sisälle ennen niin lämpimiin ja rauhallisiin koteihin.