Dalbon kartano kuului Isonjoen varrella olevaan Dalbyn kylään. Kylä
ei ollut suuri, eikä se vanhakaan ollut. Se oli myös tavallaan
uutisseutua, vaikka ruotsalaiset olivatkin sinne tulleet aikoja ennen
kuin suomalaiset metsiinsä. Pellot olivat ensin hyvin pienet, mutta
vähitellen ne laajentuivat. Sitä mukaa oli myös varallisuus kasvanut.
Varakkain oli Dalbon talo, johon olemme tutustuneet.
Retkikunta palasi aamulla murhatyön jälkeisenä päivänä. Hidasta
oli ollut näidenkin miesten kulku, sillä useilla heistä oli pahoja
haavoja, joita suomalaiset olivat iskeneet. Gustafilla oli kaksi haavaa
kasvoissa, jotka tekivät ne kamalan näköisiksi. Pahin oli jalassa ja
sai aikaan sen, että mies ontui huomattavasti. Mutta rajua luontoaan
hän ei ollut kadottanut. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski vankia.
-- Rauhoittunut kai hän on, koska sieltä aitasta ei ole mitään
kuulunut, vastasi Anders. -- Minä itse makasin renkien aitassa
vartioiden suomalaista. Illalla kuului liikettä. Sittemmin on kai
nukkunut.
-- Muistithan Stina antaa vangille ruokaa, kysyi Dalbo.
-- Annoin illalla sen verran kuin kissankolosta mahtui.
-- Hyvä on. Me otamme hänen asiansa esille, kun olemme ensin levänneet.
Gustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.
Kotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis
ja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei
vankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä
mielissään.
Vanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän
olisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään
puhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin
lyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään
pesemään hänen kätensä vavahti.
-- Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten
koirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.
-- En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. --
Suomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on
tiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.
-- Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti.
-- Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät
sitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani
en kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan
menehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?... --
Hän katsoi epäluuloisesti Stinaan.
-- En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.
-- Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. -- Pian tulee sille
itselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka
haluaisitkin. -- Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat
rupesivat vuotamaan.
-- Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, -- sanoi Stina
ylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli
vähän matkan päässä samassa kylässä.
-- Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän
Andersia. -- Tahdon olla itse mukana tilinteossa.
-- Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo
miehelleen. -- Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.
-- Väsyttää todella, myönsi isäntä. -- Parempi olisi ollut, etten olisi
koko matkalle lähtenyt.
Kun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.
-- Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta,
irvisti hän.
Suomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.
-- Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi
Anders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.
-- Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi
vakavasti. -- Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava.
Sitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä
isäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta
tekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat
menetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä
kolmanneksi.
Gustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän
irroitti rautasalvan ovessa.
-- Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut
mitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat
kynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut
mitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan,
kiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja
toisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä
vanki olisi päässyt karkaamaan.
Mutta poissa hän oli.
Noloina palasivat he pihalle.
-- Lintu on päässyt häkistään, julisti Klas. Gustaf puri hammastaan.
Miehet tarkastivat viereiset aitat, kiersivät rakennuksen ympäri.
Selitystä siihen, miten karkaaminen oli tapahtunut, ei löytynyt.
-- Luonnollisella tavalla karkaaminen on ollut mahdotonta, vakuutti
Anders, ja rengit todistivat sen. -- Me kaikki olimme vartiossa ja
olisimme kuulleet.
Yksi rengeistä lausui:
-- Mutta jos hän olikin noitaa Suomalaiset osaavat noituuden taidon. On
voinut savuna nousta taivaalle tai käärmeenä luikertaa kissankolosta.
-- Niin se on käynyt, päätti toinen renki. -- Minä aavistinkin
sitä. Sellaista sattuu suomalaisten kesken useinkin. -- Ja hän oli
huomaavinaan pakkasen panemassa ruohikossa kiemurtelevia jälkiä.
Kaikki olivat hämmästyneitä. Gustaf ei voinut löytää selitystä.
-- Onko tyttöjen aitan ovi ollut kaiken aikaa lukittuna? hän kysyi, ja
hänen silmänsä etsivät Stinaa, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.
-- Minä näin että Stina ennen maatapanoaan lukitsi aittansa oven
huolellisesti, todisti Anders.
-- En minä sittenkään usko noituutta, sanoi Gustaf ja erosi miehistä
etsien Stinaa tuvasta. Tyttö oli tulossa portailla.
-- Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä
niin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:
-- Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan
näytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!
Stina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut
selville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui
miehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä
turviin.
-- Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt
enää morsiantaan.
-- Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi
hartioitaan. -- Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä
alkaen. Tiedä se!
Hampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.
-- Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. -- Minä en
niihin koske.
Klas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois
viemisessä. -- --
Hiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä.
Sanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen
johdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti
epätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa.
Isä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa
karahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon
kanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat
ratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina
Gustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia
vastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti.
Oli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin
vankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi
osasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.
-- Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.
-- Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään
tyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan
ulkonäöstä.
-- Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. -- Fryksdalissa
hänet tapaatte.
Apean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten
vangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän
olisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut
suoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.
-- Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. -- Ei
hän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana,
niin hänetkin vangittiin.
-- Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina
miettiväisenä.
Hän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen
komean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka
ei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen
kohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän
askartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?
Gustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän
mielissään, että hänet oli viety pois.