Seuraavana päivänä lähtivät Martti ja Erkki herroihin. Leena ja
Reeta laittoivat heille parhaat eväät. Koko aikana Erkin surullisen
paluun jälkeen eivät hän ja Reeta olleet sanaakaan vaihtaneet. Reeta
oli odottanut, että Erkki tavallisuuden mukaan olisi etsinyt hänen
seuraansa, mutta muut ajatukset kiinnittivät Erkin mieltä niin, että
hän oli kuin unhottanut tytön.
-- Varo nyt, etteivät ruotsalaiset sinua uudelleen vangitse! pyysi
Reeta ujosti tuodessaan eväskonttia Erkille. -- Karkasit heiltä, siksi
ne koettanevat saada sinut vielä valtaansa. Joudu pian takaisin. Sairas
äitisikin on levoton, jos viivyt.
-- Me tulemme niin pian kuin ehdimme, vakuuttivat miehet. -- Monta
asiaa on toimitettava.
Maunu Klinga meni toisiin suomalaismetsiin asiaansa etsittämään.
Erotessaan Erkistä ja Martista hän neuvoi heitä etupäässä turvautumaan
maaherraan, joka oli oikeudentuntoinen ja kansalle ystävällinen mies.
-- Minä puolestani luulen, että te ette talojanne pelasta. Ei
maaherrakaan voi vasten hallituksen käskyjä tehdä. Joka tapauksessa
ajatelkaa Amerikkaa varmana turvapaikkananne, jossa, minä vakuutan,
sellaisen tulevaisuuden rakennatte, ettette voi täällä sellaista
uneksiakaan.
Erotessa puristivat miehet toistensa kättä. Erkki pyysi Klingaa
toistekin talossa käymään.
-- Saammehan niistä asioista vielä jutella, sanoi Erkki.
Pitkä on matka suomalaisseuduilta virkamiesten luo, niin pitkä,
että heitä harvoin tavataan. Virkamiehet pitivät sitä suurena
rangaistuksena, jos heidän täytyi noihin metsiin matkustaa veroja
perimään tai rikosasioissa. Eikä se matka ollut aivan vaaratonkaan.
Suomalaiset olivat harvinaisen yksimielisiä keskenään. Kun he
tulivat siihen käsitykseen, että virkamiehet menettelivät väärin,
asettuivat he vastarintaan. Erittäinkin olivat suomalaiset uskollisia
puolustamaan pakolaisia, jotka oikeuden vainoilta hakivat heiltä
turvaa. Ottamatta selvää pakolaisen syyllisyydestä, olipa hän
suomalainen tai ruotsalainen, he vierasvaraisuuden vuoksi usein
puolustivat rikoksellisiakin, murhamiehiä ja varkaita. Tämä pahensi
suuressa määrässä suomalaisten asiaa viranomaisten silmissä. Näiden
väkivaltaisuuksien vuoksi tulivat virkamiehet metsiin sotilasjoukko
mukanaan.
Martti ja Erkki kulkivat nyt virallisissa asioissa. Vaikka
metsäsuomalaisten ja peltoruotsalaisten välit olivat kireät, oli
suomalaisilla harvoin mitään peljättävää ruotsalaisten taholta paitsi
metsästysmatkoillaan ja sellaisissa kylissä, jotka olivat saaneet
kärsiä metsänpaloista. Muuten kävivät metsäsuomalaiset ruotsalaisten
kanssa rauhallista kauppaakin.
Isollejoelle saapuivat miehet alempana kuin missä Erkki oli joutunut
vangiksi. Itse Erkki ei kyllä olisi pelännyt samoille paikoille
uudestaan lähteä -- hän tunsi sinne omituista vetovoimaakin, mutta
Martti oli sitä mieltä, että turhanpäiten ei pidä saattaa itseään
vaaranalaiseksi. Matka ei olisi käynyt suoremmaksi sitäkään tietä.
Vouti asui Fryksdalissa, mikä oli samalla veronkanto- ja käräjäpaikka.
Vakavina kävelivät miehet vartioiden ohitse, ja pienempien selittelyjen
jälkeen pääsivät he voudin puheille. Tämä oli entinen sotilas ja
osoittautui karskiksi herraksi.
Kun suomalaiset alkoivat kertoa hirvenajosta ja murhatapahtumasta,
kivahti hän:
-- Ettekö te tiedä, että hirvenmetsästys on jo sellaisenaan kiellettyä?
On mahdotonta teitä siitä estää, mutta mitä te menette metsästelemään
ruotsalaisten maille! Jokien varsilla asuvat ruotsalaiset käyvät
alinomaa kantelemassa teistä suomalaisista ja pyytävät apua teidän
omavaltaisuuttanne vastaan. Te ette välitä mistään laeista ja
asetuksista. Täällä ei ennen synny rauha kuin teidät on perinjuurin
raivattu pois. Menkää kotimaahanne, menkää Suomeen! Täällä ei teitä
tarvita!
Martin veri kuohahti. Hän oli luullut että vouti alunpitäen rupeaisi
heille myötämieliseksi ja antaisi kannatusta heidän asialleen, joka
hänen mielestään oli päivänselvä. Sen sijaan heitä nyt kohdeltiin
ynseästi.
-- Vai ei meitä täällä enää tarvita, sanoi hän kiukustuneena. --
Kyllä meitä on tarvittu ja sitä varten kutsuttu. Emme pyydä mitään
etuoikeuksia, pyydämme vain oikeutta.
-- Teidän oikeutenne on siinä, että teidät pannaan kaikki kahleisiin ja
viedään täältä pois.
-- Sellainenko se on laki Ruotsinmaassa? kysyi Martti tiukasti.
-- Muuta lakia te ette tarvitse! jyrähti vouti. -- Te olette rosvoja,
metsänpolttajia, sala-ampujia. Vaikka hallitus on teiltä kieltänyt
kaskenpolton, ette te muuta osaa tehdäkkään. Te olette vain vahingoksi
valtiolle. Malttakaa, ensi kerran kun minä tulen metsiinne, poltan
minä teidän talonne ja viljanne. Varmasti silloin kaikkoatte pois. Vai
kysytte te Ruotsin lakia! Teistä on jo neljä vuotta sitten sellainen
laki annettu, että teidän on muutettava pois. Mutta siitä te ette ole
välittäneet. Mutta jos ette muuta ennen kevättä, vangitaan teistä
jokainen.
-- Ettekö murhateon johdosta aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin
murhaajia vastaan? Olemme tulleet tänne saattaaksemme asian oikeuden
käsiin. Tahdomme tietää, saammeko siinä oikeutta vai ei. -- Martti
puhui vakavasti, mutta jyrkästi.
-- Mihin toimenpiteisiin minä tässä ryhdyn, se on minun asiani, vastasi
vouti. -- Ensi tehtäväkseni vangitsen minä tämän toverisi, joka itse
otti osaa metsästykseen ruotsalaisten maalla.
Hän meni porstuaan, kutsui sieltä sotilasvartioston, joka otti Erkin
kiinni. Martti aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta Erkki kielsi ja
antautui vapaasti.
-- Hänet minä tarvitsen asiaa tutkittaessa, sanoi vouti. -- Sinä voit
mennä kotiisi kertomaan, että tämä on ainoastaan sen tanssin alkua,
jota tänä talvena tullaan tanssimaan suomalaismetsissä.
Martti ja Erkki olivat hämmästyksissään siitä käänteestä, minkä heidän
asiansa sai. Keskenään he saivat vaihtaa ajatuksiaan vain sen verran,
että Martti lupasi mennä maaherran luo.
-- Minä koetan eikö sielläkään anneta meille oikeutta ja kerron siellä
tämänkin tapauksen.
Apealla mielellä lähti Martti yksinään kävelemään etelää kohti
läänin pääkaupunkiin, missä maaherra asui. Hän käsitti, että
tässä on kysymyksessä enemmän kuin murhajuttu. Tässä on kysymys
suomalaisten asumisesta tai karkoittamisesta näiltä seuduilta. Tämä
oli kansakunnan yhteinen asia. Hän suunnitteli jo mielessään, että jos
ei maaherraltakaan apua lähde, järjestää hän suomalaisen lähetyskunnan
ja yhdessä he lähtevät kuningattaren luo Tukholmaan. Suomalaiset ovat
ennenkin turvautuneet suoraan hallitsijaan ja saaneet siltä apua
herrojen väkivaltaisuutta vastaan.
Suuren asian kannustamana kiiruhti hän askeleitaan. Nopealla
toiminnalla hän tahtoi auttaa toveriakin, jonka vapauttamista hän aikoi
maaherralta anoa.