Erkki harhaili pimeässä metsässä. Hän tunsi itsensä erinomaisen
tyytyväiseksi eikä huomannut pimeässä kulkemisen vaikeuksia. Kylmäkään
ei häntä hätyyttänyt.
Matkan päämäärä oli tietymätön. Missä hän toverinsa yhdyttäisi? Hän
koetti kulkea mahdollisimman suoraan, kahlasi myös soitten poikki,
missä niitä eteen sattui.
Kauan oli hän kulkenut, kun näki tulisoihdun valoa puitten välissä.
Sillä kohdalla oli kahden suon välinen kuiva kannas, jossa korkeitten
puitten alla kasvoi tiheätä kuusinäreikköä. Hän huomasi parhaaksi
vetäytyä puitten suojaan, kunnes keksisi mitä väkeä tulijat olivat.
Kuului koiran haukuntaa. Se oli löytänyt jäniksen jäljet ja hyppäsi
niiden ohjaamana suon poikki. Ei se ollut Killin ääntä. Eikä hirvikoira
jänistä aja.
Tulijat, joukko miehiä, olivat myös joutuneet suon reunaan, mutta eivät
lähteneet sen yli kahlaamaan. He etsivät kuivempaa paikkaa päästäkseen
toiselle puolen. Ja niin he tulivat kannasta kohti. Erkki erotti
tulijoista vihamiehensä, punatukkaisen, joka kantoi soihtua. Hänen
jälessään tuli Stinan isä sekä koko joukko. Joillakin oli kannalmukset
selässään.
-- Huono on hirvikoiraksi Prisse, kun lähtee jäniksiä ajamaan, kuuli
Erkki Dalbon puhuvan. -- Ei olisi pitänyt suomalaista koiraa ampua.
-- Hyvin jouti mennä yhdessä isäntäväkensä kanssa, murahti
punatukkainen. -- Suomalainen isäntä ja suomalainen koira ovat samaa
maata. Minä tunnen sen puremat vielä pohkeessani.
Erkki piilottautui puiden suojaan. Häntä puistatti. Joukkue kulki hänen
ohitsensa. Hän huomasi Gustafin toisessa kädessä komeat hirvensarvet.
Yhdellä kantajalla oli selkätaakkana hirvennahka, parilla ehkä hirven
lihat. Toisilla oli pari pyssyä olkapäillä. Punatukkainen käveli
jonkunverran ontuen. Joillakin näkyi veritahroja.
Olisivatkohan todella ampuneet hirven, tai olisiko se... niin, olisiko
se sama hirvi, jota Erkki tovereittensa kanssa oli mennyt metsästämään?
Mutta missä toverit olivat? Vankina ei heitä näkynyt.
Hän lähti liikkeelle vasta sitten kun ruotsalaiset olivat häipyneet
metsään. Hän koetti pitää sitä suuntaa, mitä miehet olivat tulleet.
Yö oli pitkälle kulunut. Kuu oli noussut, ja aamukajastustakin jo
havaitsi. Erkki käveli ja tarkasteli ympärilleen. Metsässä eläneenä oli
hänellä tarkka silmä. Hän näki suossa metsän reunassa vasta astuttuja
jalan jälkiä. Tästä he ovat kulkeneet, nuo vainolaiset, hän ajatteli.
Hän piti jälkiä silmällä, ja kun oli vielä kotvasen astunut, näki hän
sammalessa virsun jäljet. Tästä on suomalainen kulkenut. Hän silmäili
eri tahoille. Tuossa on sammuva nuotio. Sen ääressä ei ollut mitään
paitsi ruuan tähteitä. Tämä on ollut ruotsalaisten majapaikka. Hän
käveli ja katseli... toinen nuotio, sammunut, on tuossa. Hän tunkeutui
pensaiden lävitse sinne, ja hänen silmiään kohtasi kauhistava näky.
Tuossa on Paavo kuolleena verissään! Ja tuossa on Pekka, päässä
ammottava haava. Kiivas oli temmellys ollut, havut ja sammaleet olivat
hajaantuneet hujan hajan. Ja Killi, kunnon koira, siinä sekin makasi
kuolleena, vieläkin ikenet irvissä ja karva pystyssä kiukusta. Luukasta
ei näkynyt.
Erkki kokosi ajatuksiaan. Hänen oli vaikea uskoa tapahtumaa todeksi.
Mutta todistukset olivat silmien edessä. Hän tunsi kuinka hän vihasi
ruotsalaisia. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Ja murhaajajoukon
johtajana oli mies, jonka tytärtä hän oli muutama tunti sitten
suudellut hellästi!
Hän lähti tarkastamaan ympärystää, näkyisikö Luukasta. Ehkä hän olikin
pelastunut. Veriset jäljet joita ei ollut vaikea seurata, johtivat
suon reunalle. Kuusen juurella oli ihminen. Suurin osa ruumiista
oli lähteessä. Ainoastaan pää ja hartiat nojasivat jäätyneeseen
sammaleeseen. Siinä oli Luukas, kuolleenako vai tajuttomana? Erkki
nosti onnettoman kylmästä vedestä ja veti maalle. Luukas avasi silmänsä
ja vilusta väristen sanoi heikosti melkein kuin houraillen:
-- Saunaan, viekää minut saunaan!
Erkki ilostui tästä elonmerkistä ja kantoi sairaan nuotion ääreen, jota
kohenteli palamaan.
Jättäen sairaan virkoamaan, kaivoi hän kuolleille tovereilleen haudan,
johon kantoi ruumiit. Viimeksi toi hän Killin ruumiin ja sijoitti
sen Pekan jalkoihin. Hän peitti haudan vain niin ohuelta, etteivät
pedot pääsisi ruumiita repimään. Päällimmäiseksi hän kasasi havut
nuotion ympäriltä. Ennen kuin hän meni takaisin Luukkaan luo, poimi
hän puolukoita, joiden syönti virkistäisi haavoittunutta. Hirven
teurastuspaikalta hän kokosi kylkiluitten jätteitä ja muita paloja,
jotka oli arvottomina jätetty. Niitä hän paistoi ruuaksi. Hän oli
iloinen, että Luukkaan haavat olivat tyrehtyneet ja verenvuoto
lakannut. Hän ei puhunut sanaakaan ennenkuin sairas oli vähän syönyt ja
näytti voimistuneemmalta. Sitten hän kysyi vakavasti:
-- Vanha mieskö johti murhatöissä?
-- Punatukkainen, vastasi Luukas heikosti. -- Vanha mies ei ollut
läsnä, nuhteli punaista jälkeen päin.
Erkki oli saanut vastauksen, jota kaipasi. Gustafia ajatellen hän
kirosi: Se punainen roisto.
Erkki tutki Luukkaan haavat, jotka eivät olleet vaarallisissa
paikoissa. Hän koetti nostaa toverin pystyyn, mutta jalat olivat vielä
liian jäykät. Lähteen kylmä vesi oli ne kangistanut. Hieromalla sai
Erkki ne vetreämmiksi.
-- Saunaa todella tarvitset, sanoi Mulikka. -- Meidän täytyy koettaa
päästä täältä pois.
Kauan he vielä viipyivät ennen kuin Luukas pystyi lähtemään liikkeelle.
Erkki pani haavojen tukkeeksi puhtaita sammalia, jotka sitoi kiinni
vainajien vaatteista repimillään suikaleilla. Taluttaen toveria aloitti
hän vaivaloisen matkan. Vähän väliä he lepäsivät ja vaikeammissa
paikoissa kantoi Mulikka toveriaan. Joelle tultuaan he etsivät
ylimenopaikan kosken alapuolelta, missä ei ollut ruotsalaisten taloja.
Erkki laittoi lautan, jolla he pääsivät yli. Tuntui turvallisemmalta,
kun he olivat tulleet metsään omalle puolelle.
Vielä täytyi heidän viettää yksi yö metsässä. Oinolaan olisi ollut
lyhempi matka, mutta Erkki katsoi parhaaksi mennä ensin Marttilaan,
josta Pekan vaimolle ja isälle sanoma vietäisiin.
Koko matkalla eivät Erkki ja Luukas olleet tapahtumasta mitään
keskustelleet. Kumpikaan ei halunnut johtaa mieleen hirveitä kuvia.
Luukas oli vain kertonut, että kun hän pakoon päästyään oli ryöminyt
lähteelle huuhdellakseen haavojaan, oli hän pudonnut sinne voimatta
nousta ylös. Joko verenvuodosta tai kylmyydestä oli hän mennyt
tajuttomaksi. Marttilassa oli metsästäjiä odotettu pari päivää.
Aavistuksia oli siitä, että he olivat joutuneet ruotsalaisten käsiin.
Martti asetti Luukkaan tupaan vuoteeseen, ja vanha Marttinen ryhtyi
yrteillään haavoja parantelemaan. Ei sielläkään paljoa kysytty. Martti
vain lyhyesti tiedusti Pekan ja Paavon kohtaloa.
-- Tapetut, vastasi Erkki kolkosti yksikantaan.
Kuka heidät oli surmannut, sitä ei tarvinnut kysyä.