Erkki Mulikka vietti tämän ajan vankilassaan, Dalbon aitassa. Hän oli
kuullut miesten lähtövalmistelut suomalaisten takaa-ajoon, kuullut
myöskin punatukkaisen miehen uhkauksen hänen kohtalostaan. Hän
oli kuullut enemmänkin, kuullut Stinan ja tuon inhoittavan miehen
keskustelusta sellaista, josta hän mielikuvituksessa päätti enemmän
kuin mihin sanat antoivat aihetta. Mitä tekemistä oli tuolla miehellä
tytön kanssa? Toiselta puolen hän ajatteli: mitä aihetta hänellä
puolestaan oli ajatella tuon tytön kohtaloa. Erkki oli metsissä
kasvanut ja elänyt metsämiehen elämää. Ensi kerran yhdytti hänen
tiensä tuohon tyttöön, joka oli ulkonäöltään erilainen kuin ne tytöt,
joita hän tähän saakka oli tavannut. Kasvojen muoto oli soman soukka,
hipiä oli puhdas ja valkoinen. Hieno puna poskilla, nenä suora ja
ohut, silmät vaaleahkot, ja kulmakarvat silkkisen hienot. Kaula kuin
joutsenella ja ruumis solakka kuin peuralla.
Tällaisena tyttö eli hänen mielikuvituksessaan, kun hän miesten
lähdettyä kuuli tämän puuhailevan aitassaan seinän toisella puolen. Hän
päätti aloittaa keskustelun nähdäkseen, miten tyttö siihen suhtautuisi.
-- Stina, sainpas tietää nimesi, sanoi hän. Seinän takaa ei kuulunut
mitään vastausta. Erkki jatkoi tuttavuuden tekoaan.
-- Sinutko jätettiin vanginvartijaksi? Ellei minun olisi jouduttava
toverieni avuksi, en haluaisi tuollaiselta vartijalta karata.
Ei vieläkään mitään vastausta. Tyttö oli viereisessä aitassa, sen kuuli
hän askeleista.
Erkki istui pimeässä tikapuilla, jotka veivät ullakolle.
-- Tämä taitaa olla veljesi aitta ja se siellä sinun, pitkitti hän
edelleen yksinkeskusteluaan. -- Jos olisi ovi välillä, tulisin sinne.
Tulisin "yökenkään".
Tyttö ei malttanut enää olla ääneti.
-- Kovin olet häpeämätön. Mutta mistäpä metsässä ihmistapoja oppii,
sanoi hän.
-- Pyydän anteeksi, että vasten tahtoasi tulin vieraaksesi. Myönnän,
ettei se tapahtunut minunkaan tahdostani. Mieluummin olisin talon
kiertänyt. -- Miksi olet äänetön, kaunis tyttö? Onko sinulla ikävä
sulhastasi, sitä punatukkaista...
Erkki kuuli tytön vihaisena lähtevän aitastaan sanaakaan sanomatta ja
paiskaavan oven kiinni.
Nyt oli hän yksikseen. Hän mietti hetkisen tilannetta. Ei hän ollut
niin paljon huolissaan itsensä kuin tovereittensa takia. Hän tiesi
olevansa turvassa niin kauan kuin miehet metsässä viipyvät. Ehkäpä
siihen mennessä keinon keksii, mutta toverit... Heitä oli vain kolme.
Asestettuja vainoojia oli hän laskenut ainakin kahdeksan. Parempi olisi
ollut antaa hirven mennä eikä sitä tavoittaa laakson poikki. Mutta
tehty, mikä tehty. Ja Erkki oli varma, etteivät toveritkaan hevillä
anna itseään surmata.
Jo heti kun hänet oli teljetty aittaan, oli hän koettanut avata ovea.
Se oli sisäänpäin aukeava, joten sitä ei voinut työntämällä saada auki.
Mitään aukkoja tai luukkuja ei ollut, paitsi pieni kissanrako ovessa.
Hirret olivat vahvoja seinissä. Kopeloimallakaan hän ei löytänyt
tyhjästä aitasta mitään asetta millä olisi voinut särkeä oven.
Tällaiset aitat ovat kaksinkertaisia. Yläkerran lattiassa on aukko,
jolle johtaa alhaalta tikapuut. Ullakolla oli tapana säilyttää
vaatteita nauloihin tai orsille ripustettuina. Hän kiipesi sinne
tekemään tarkastustaan. Katon räystään ja seinän yläosan välissä oli
kapea rako, josta pääsi vähän valoa tunkeutumaan.
Hän kuuli pihalta liikettä. Vanhempi naisääni kuului sanovan:
-- Stina, anna vangille ruokaa. Ties milloin hän on syönyt. Ei tässä
talossa ennenkään ketään ole tapettu nälkään, eikä tapeta nytkään,
olipa kysymyksessä vaikka suomalainen.
-- Ei ole tapettu nälkään eikä muutenkaan, vastasi Stina merkitsevästi.
Mulikka katseli kattoa, joka luisusti laskeutui molemmille puolille.
Jos voisi sen puhkaista hartiavoimilla... Hän koetti. Turha yritys.
Se oli alapuolelta kahtia halaistuista puista tiheäksi kyhätty,
päällimmäisinä oli tuohet. Kummallakin väliseinämällä oli viereisiin
aittoihin johtavat matalat ovet. Erkki ilostui tämän havaittuansa.
Jos niistä voisi päästä, onnistuisi hän ehkä viereisestä aitasta
pakenemaan. Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ovet olivat
ulkopuolelta lukitut. Hän koetti voimiaan vuoroon kumpaankin oveen,
mutta ne olivat lujaa tekoa ja kestivät.
Hän joutui neuvottomaksi. Hetken mietittyään hän laskeutui tikapuita
alas päättäen odottaa tilanteen kehittymistä.
Tuskin hän oli päässyt alas, kun kuuli taas askeleita pihalta, jotka
lähestyivät ovea. Pienestä kissankolosta työnnettiin ruisleipää ja
lihaa viipaleina sekä lopuksi pieni tuoppi maitoa.
-- Ota tuoppi vastaan, ettei pääse kaatumaan, kuului Stinan ääni.
Erkki kumartui ottamaan.
Kun hän oli saanut tuopin käteensä, sattui toinen tapaamaan antajan
käden. Erkki puristi sitä lämpimästi -- kiitollisuudestako vai mistä?
Ja hänestä tuntui kuin olisi tuo käsi vastannut puristukseen, vaikkakin
heikosti. Hän ei olisi tahtonut päästää irti, mutta tyttö vetäisi sen
pois ja sanoi nuhtelevasti:
-- Älä nyt kättä katkaise. Vai sillä tavallako suomalaiset maksavat
palkan hyvästä teosta!
-- En voi muutenkaan kiittää sinua, sanoi Erkki. -- Vapaaksi päästyäni
maksan palkan toisella tavalla.
-- Tuskinpa vain vapaaksi pääset, tuskin edes henkesi säilytät. --
Tyttö poistui kiireesti, ja Erkki kuuli hänen pihalla keskustelevan
mieshenkilön kanssa.
-- Oli toki hyvä, ettet sinä, Anders, lähtenyt mukaan, kuului Stina
puhuvan. -- Olisi isäkin saanut vallan hyvin pysyä poissa.
-- Minulle eivät ole suomalaiset mitään pahaa tehneet, sanoi mies. --
Elettävä on heidänkin eikä taida leipä olla helpossa siellä metsässä.
-- Äidin luvalla kai annoit vangille ruokaa.
-- Äidin sekä isän luvalla, vastasi tyttö.
-- Mene tupaan äidin luo. Minä vahdin vankia. Menen renkien kanssa
aittaan yöksi. Lukitse hyvin aittasi.
-- Kyllä minä pidän siitä huolen. Panen sen oitis lukkoon. -- Tyttö
sulki aitan oven kaksinkertaiseen säppiin. Veli ja sisar erosivat.
Nyt ei Erkki kuullut pitkään aikaan mitään. Hän söi hyvällä
ruokahalulla aterian, jonka Stina oli antanut. Sen jälkeen hän vaipui
mietteisiinsä.
Hänellä voi olla surma edessä. Näkisikö hän enää ensi iltaa. Mikä
oli toverien kohtaloa Erkin ajatukset lensivät kotiin, missä häntä
kaivattiin. Ja Marttilassa odotti häntä sauna ja lintukeitto. Ja odotti
siellä Reetakin. Hänestä oli niin omituista, että Reetan muisto tuntui
hänestä niin kaukaiselta. Nyt tuntui Erkistä siltä, että Reeta oli
hänen sisarensa. Hänen tunteeseensa oli tullut jotain sellaista, johon
verratessaan suhdettaan Reetaan hän sai sen käsityksen, ettei hänen ja
Reetan välillä ollut rakkautta. Rakkaus lienee jotain toisenlaista. Ja
hänen silmiensä eteen tuli kuva tytöstä, joka rannan kivellä nauroi
hänelle helakasti ja joka hetken perästä kehoitti häntä pakenemaan
vainoojiaan. Mikä oli tuo tyttö? Kylmä ja ylpeä ruotsalainen? Mutta...
Ei hän päässyt oikein selville itsestään eikä tuosta tytöstä. Sen hän
vain huomasi, ettei hän ollut ennen ollut tällaisessa mielentilassa.
Hän istuutui tikapuille ja päätti jo illan tulleen, vaikka pimeässä ei
voinutkaan ajan kulkua seurata.
Renkien aittaan, joka oli toisella puolella seinän takana, tuli miehiä.
Hän kuuli heidän levolle asettuessaan keskustelevan.
-- Vaino ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on leimahtanut
ilmiliekkiin, kuului eräs ääni puhuvan. -- Hallitus on asettunut meitä
kannattamaan. Sekin tahtoo karkoittaa suomalaiset pois omaan maahansa.
Tahi, jos eivät sinne lähde, lähetetään heidät Amerikkaan.
-- Mistä sinä olet sitä kuullut, kysyi toinen ääni, jonka Erkki tunsi
Andersin, talon pojan ääneksi.
-- Kun vein Fryksdaliin isännän puolesta karjaveroa, kerrottiin
siellä paraillaan olevan hallituksen lähettämän miehen, joka oli itse
ollut tuossa uudessa maassa ja aikoi sinne mennä uudelleen sekä viedä
mukanaan uutisasukkaita.
Pitkälti miehet seinän takana juttelivat asiasta. Vihdoin sanoi Anders:
-- Eivät ne suomalaisten kiinniottajat näytä vielä tänä iltana kotiin
saapuvan. Meidän on vartioitava vankia. Minä tarkastan, ovatko salvat
paikoillaan.
Erkki kuuli kuinka Anders ulkona koetteli salpaa ja tarkasteli ovea.
Sisälle tultuaan hän kävi vielä ullakolla ovea koettamassa.
-- Varmasti on hän tallessa, eikä minnekään pääse, vakuutti Anders. --
Ei pääse, ellei ole noita.
-- Suomalaiset ovat noitia, huomautti toinen rengeistä. -- Noidat
pääsevät läpi kissankolostakin. Muuttavat itsensä käärmeeksi ja
luikertavat ulos.
-- Ei tämä sellaiselta näytä, päätti Anders. -- On ihminen kuin
muutkin. Solakka, sukkela ja voimakas. Komea poika. Minun on sääli
häntä. Mitä miehet tehnevätkin kun palaavat.
-- Isäsi puolelta ei hänellä ole vaaraa. Gustafista en mene takuuseen.
Hän on raju mies ja vihaa suomalaisia sydämensä pohjasta.
Vihdoin lakkasi puhelu renkien aitasta. Erkki kuuli miesten nukkuvan.
Oli jonkun aikaa hiljaista. Sitten tuli hänen korviinsa pihalta
sipsuttelevaa astuntaa. Se pysähtyi renkien ovelle. Kulkija arvatenkin
kuunteli nukkuivatko sisälläolijat. Hetken perästä hiipivät askeleet
vankiaitan ohi Stinan aitalle. Siellä aukeni ovi hiljaa. Askeleet
nousivat tikapuita ullakolle. Kuului käden hipumista ullakon
väliovella. Sitten askeleet laskeutuivat alas. Ovi painettiin kiinni.
Liike siirtyi aitan sivuitse. Poistuessa kuului pientä naputusta hänen
ovellaan. Erkkiä ihmetytti tämä hiljainen liike, jota hän tuskin
kuuli. Haamuko kulki yössä? Vai valehtelivatko hänen korvansa vankilan
pimeydessä.
Vielä kerran hän päätti tarkastaa aitan mahdollisen paon varalta. Nyt
oli hänen toimittava, kun kaikki nukkuivat. Aamulla oli epäilemättä
myöhäistä. Hän riisui virsut jalastaan, ettei mitään ääntä kuuluisi.
Kädellään seiniä hipoen hän kiersi vankilansa. Kohosi sitten
yläkertaan. Erittäinkin hän tahtoi tutkia ullakon ovia. Poikien
puoleinen oli kuin luja seinä. Turha olisikin sieltä yrittää pakoon.
Mutta jos toiselle ullakolle vievän oven saisi murretuksi auki...
Hän lähestyi ovea. Tuskin oli hänen kätensä sitä koskettanut, kun se
aukeni itsestään.
Mitä? Haamu oli häntä auttanut ja avannut lukon.
Ilon valtaamana hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän haki virsut
käteensä, kömpi toiseen aittaan, sulki oven lukkoon ja laskeutui
tikapuita alas.
Ulko-ovikin aukeni.
Hän oli vapaa.
Tähdet kiiluivat taivaalla. Vaikka oli yö, oli se hänelle pimeydestä
tulleelle kuin päivä. Hän sulki säppeihin aitan oven ja katseli
ympärilleen. Hän koetti arvata mikä haamu hänet oli pelastanut ja etsi
sitä silmillään.
Ulkoveräjällä hän näki valkoista. Hän kiirehti sinne.
-- Jos etsit tovereitasi, pidä tuo punaisesti loistava tähti oppaanasi,
kuiskasi haamu ja viittasi ilmansuuntaa taivaalle.
Erkki näki tähtienvalossa haamun valkeat kasvot. Hän ei malttanut.
Sanaa sanomatta hän tarttui tyttöä kiinni, puristi rintaansa vasten ja
painoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Suudelma oli lämmin ja sai
Erkin veret kuumenemaan.
-- Maksan tässä aikaisemman velkani lupauksen mukaan.
Uudelleen suudellen hän sanoi:
-- Ja tässä on viimeisestä palveluksestasi, pelastuksestani.
Tyttö riuhtaisi itsensä irti voimakkaasta syleilystä. Hänen huuliaan
poltti. Mutta hänen silmänsä iskivät tulta niin, että Erkki päästi
vaistomaisesti tytön.
Stina oikaisi itsensä. Ylpeys valtasi hänet.
-- En ole suomalaisen suudeltava. Mene! Hänen kasvojensa ilmi oli
käskevä. Ja hän kääntyi kotiin päin. Hänen ruumiinsa vapisi. Ei se
vapissut kylmästä, eikä pelkästään vihastakaan.
Erkki katsoi kummastuneena hänen jälkeensä. Sitten painui hän metsään.
Jos hän olisi seurannut tyttöä, olisi hän nähnyt jo kotiportailla
ylpeän pään painuvan alas. Kylmästä yöstä välittämättä Stina pysähtyi
kuistille. Hänen poskiaan poltti ja veri virtasi lämpimästi suonissa.
Jonkun ajan kuluttua hän poistui sisälle. Vielä hänen vuoteelle
käytyään tuntui kauniin miehen kiihkeä suudelma hänen huulillaan. Stina
oli kuin noiduttu. Hän luuli olevansa sydämensä pohjasta vihainen,
mutta tunsi itsensä onnelliseksi.
Sinä yönä Stina ei voinut nukkua.