Erkki Mulikka kiersi metsän reunaa. Siellä päin joki näytti kapeammalta
ja ehkäpä ylikulkupaikkakin pikemmin löytyisi.
Jouduttuaan rannalle hän näki Pekan, Paavon ja Luukkaan keksineen
veneen, jolla soutivat joen yli. Hän huusi heille, mutta he eivät
metsästysinnossaan häntä kuulleet.
Hän katseli rannalta venettä tai lauttaa, mutta sellaista ei näkynyt.
Nopeasti hän kantoi kaksi kuivaa puuta rantaan, sitoi ne pajuvitsalla
toisiinsa kiinni ja, ottaen sauvan käteensä, alkoi meloa lauttaansa
joen yli. Joki oli sillä kohdalla kivikkoinen ja virtaava.
Kun hän tuli keskelle, ei sauva pohjannut ja virta alkoi viedä
lauttaa alaspäin, missä vesi kuohui koskena. Tilanne ei häntä
arveluttanut, sillä hän uskoi pääsevänsä onnellisesti yli vaikka koskea
laskemallakin. Kahdesta puusta kyhätty lautta oli niin pieni, että se
hädin tuskin kannatti häntä. Koskessa hän oikaisi itsensä suoraksi,
pitäen pyssyä toisessa ja sauvaa toisessa kädessään.
Nuori suomalainen näytti komealta kiitäessään kuohuissa melkein
näkymättömällä lautallaan. Arvatenkin olisi kaikki käynyt hyvin, ellei
virta olisi vienyt lauttaa kiveä kohti, mihin se jysähti niin, että
hento pajuside katkesi ja puut hajaantuivat. Notkea mies huomasi vaaran
ja nopeasti päättäen hyppäsi kivelle.
Siinä hän nyt seisoi pelastuneena kosken kivellä. Vastapäiselle
rannalle oli siksi pitkä matka, ettei juuri hypätä voinut. Välillä oli
väkevä virta.
Katsellessaan mahdollisuutta ylipääsyyn kuuli hän helakkaa naisen
naurua rannan kalliolta.
Siellä seisoi nuori tyttö marjatuohinen kädessään.
-- Uljaasti laskit kosken ja taitavasti hyppäsit kivelle, sanoi hän
ilakoiden. -- Mutta nyt olet kiikissä etkä pääse minnekkään. -- Tyttö
puhui ruotsia. Erkki päätti, että hän oli tästä rantakylästä.
-- Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi
rannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. -- Pääsisin kuivin jaloin,
jos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä
kiveä kohti.
-- Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista,
vaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen,
siirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.
-- Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi
seipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja
teki hirveän hypyn.
Tyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen
vierellään.
-- Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. -- Erkin
ääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.
Poislähtöä tehdessään hän sanoi:
-- Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis
auttamaan muukalaista?
Sekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun
selvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen
naisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty
tai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä
tienoin.
-- Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun
minulle, sanoi tyttö. -- Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.
Kuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.
-- Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. -- Usko pois, se on hyvä
neuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.
Erkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta,
kun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei
ehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen
oli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran
silmäyksen tyttöön ja sanoi:
-- Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen
roiston kanssa. -- Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa
valloilleen:
-- Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän.
-- Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän
rintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.
-- Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei
hirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin
pyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne
ei osaa maaliin. -- Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä
vihollisiinsa.
-- Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen
ruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti
murhatyön.
-- Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.
-- Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. -- Suomalainen
on henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti
olla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet
myös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä
suomalaisesta päästy näillä mailla.
-- Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. -- Kuulethan
koiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja
tuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.
Miehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf
ja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista
ja potkivat kuljettaessaan.
-- Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan
niin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä,
hän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta
kostosta.
Stina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut
sydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta
suomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon
suomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka
harvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan.
Fryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne
tappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi
putkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut
väkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista
puolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen
kanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili
siitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään
Gustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana.
Gustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja
kylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen
punaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään.
Hän ja Stina, -- niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä
oli Stinan suoranainen suostumus, -- heidän piti pian viettää häitä.
Kuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!
Miksi se nyt siltä tuntui?
Ja punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla,
näytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat
vaihtuneet.
Stina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen
kotiin.
Dalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin
aittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin
jaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä
myös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina.
Nyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa
asuinhuoneisiin.
Stinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka
oli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet,
isännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien
kiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan
pyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.
-- Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte,
huomautti Stina ujosti.
-- Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, -- pian hänen
päivänsä joka tapauksessa päättyvät.
-- Emme me kauan viivy. Huomenna ennen puoltapäivää olemme takaisin,
vakuutti Dalbo. Jos viipyisimme, työnnä kissankolosta vettä ja leipää.
Aitoissa ei yleensä ollut mitään aukkoa. Oven alasyrjässä oli vain
pieni reikä, mistä kissa voi kulkea pyytäessään hiiriä.
-- Minä tulen pian perästä, huusi Gustaf toisille.
-- Unohdin jotain.
Hän lähestyi Stinaa, tarttui hänen käsipuoleensa ja puristi sitä
kovasti.
-- Sinä näyt hellivän tätä suomalaista. Kavahda! Teeppäs tiliä kuinka
sinä jouduit hänen seuraansa?
-- Hänen silmänsä leimusivat.
-- Se ei sinuun kuulu, vastasi Stina loukkautuen sulhasensa
kovakouraisuudesta ja tempautui hänestä irti.
-- Sinä tiedät että minä olen raju mies enkä tunne sääliä suomalaista
kohtaan. -- Gustaf oli sangen ärtynyt. -- Pane mieleesi, että tuo mies
ei tästä talosta elävänä lähde.
Näin vannottuaan hän lähti tavoittamaan tovereitaan.