-- Ylös miehet! herätteli Luukas jo ennenkuin Otavan sarvet olivat
kääntyneet päivän nousulle.
Pian oli metsästäjäseura jalkeilla. Kun ei Erkki Mulikalla ollut
pyssyä mukana, otti hän vanhan vaarin jousen, jolla tältä salolta oli
aikoinaan monet peurat kaadettu -- ja kerran karhua haavoitettu niin,
että kirveellä saatiin lopetetuksi.
Komea oli katsella sitä joukkoa, joka aukeaman reunaa astuskeli
hirvenjälille raittiina lokakuun aamuna. Vaatetukseltaan se ei ollut
huomattava. Päässä oli kullakin reunaton patalakki. Ruumista verhosi
polvien yläpuolelle ulottuva sarkatakki, jota sitoi kirjailtu vyö
ja puunappulat nappeina. Housut olivat polven alapuolelta nauhoilla
kierretyt. Jalassa oli tuohivirsut. Paavolla ja Luukkaalla oli
kontti selässä. Pukua komeampi oli vankka vartalo. Pekka, Erkki ja
etenkin Martti olivat ryhdiltään sankareita, Mulikkaa pidettiin
kauneimpana seutukunnan nuorista miehistä. Jousi olallaan hän oli kuin
muinaissuomalainen jumala, Lemminkäinen, joka naisissa herätti ihailua.
Kun he saapuivat sille kohdalle, missä hirvet oli eilen nähty,
ohjattiin Killi jälille. Yön aikana olivat jälet vähän haihtuneet,
niin että Martin täytyi kulettaa koiraa metsään, minne hirvet olivat
kadonneet. Siellä ei Killin tarvinnut kauan kierrellä ennenkuin se
alkoi, varovasti kyllä, mutta jatkuvasti kuono maahan painettuna kulkea
laaksoon suolle päin. Suon reunalla jo koira haukahti ja kiiruhti
kulkuaan. Vihdoin suon takana alkoi säännöllinen haukunta merkiksi
siitä, että koira oli varmasti hirven jälillä.
Miehet seurasivat mukana. Kun oli vähän aikaa kävelty, löytyi
kalliojyrkänteen alta vastapäisen vaaran rinteeltä sammalikosta hirvien
makuupaikka. Kaksi niitä oli ollut, ilmeisesti samat, jotka Martti oli
nähnyt. Koira oli kai ne yhdyttänyt, koska sen haukunta oli jo kiihkeää
ja äreää. Miehet hajautuivat vähän.
Martti ja Erkki nousivat vaaralle, jonka takana oli toinen suo ja sen
keskellä lampi. Ennakolta oli vaikea päättää, mistä hirvet olivat
tavattavissa. Koirakin toisinaan hiljenti haukuntaansa, jopa kokonaan
pysähtyi. Olisikohan se häipynyt jäliltä? Ystävykset tähystävät ja
kuuntelevat. Vihdoin koira alkaa taas haukunnan, joka kuuluu toiselta
vaaralta laakson takaa. Sinne on pitkä matka. Miehet silmäilevät eri
tahoille, näkyisikö metsästäjätovereita.
-- Kas, kas tuolla! huusi Martti ja osoitti lammelle päin. Hänen tarkka
silmänsä oli huomannut hirven pyrkivän suon poikki. -- Tuo on koiras,
se sarvipää. Hirvet ovat hajaantuneet ja Killi ajaa naarasta toisella
suunnalla.
Juuri kun sarvipää oli päässyt suon reunaan, kuului sieltä pamahdus.
Joku oli ampunut, mutta ilmeisesti harhaan, koska hirvi otti pitkän
loikkauksen ja jatkoi nopeata juoksuaan.
-- Sitä on mahdoton seurata, kun Killi on toisen perässä, päätti Erkki,
ja he lähtivät astelemaan sinne päin, mistä haukunta kuului. Eräässä
mutkassa he yhdyttivät Luukkaan. Päivä oli jo puolissa.
-- Tästä näkyy tulevan pitkä ajo, selitti Luukas. -- Turha on meidän
kiirehtiä. Voimme hyvin tässä levätä ja odottaa, mille suunnalle
haukunta kallistuu.
He istuutuivat sammalikolle puron reunalle. Ahtaaseen laaksoon ei
kuulunut ollenkaan haukuntaa. Ehkä oli hirvi edennyt hyvinkin kauas.
Kuultuaan koirashirven pakenemisesta Luukas sanoi:
-- En luule, että Killin ajama hirvi hyvin kauas juoksee. Se palaa
takaisin seudulle, missä eksyi toveristaan.
He nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt
oli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas
lähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista.
Kotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli
ennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne
päin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne
päin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät
suojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja
todella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä,
Erkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.
Yhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään,
joka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven
vilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo
aukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn
takajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy
oli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka
syvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät
säärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi
ja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä
kokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.
Katsottuaan hirveä, sanoi Pekka:
-- Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä
metsässä.
Hän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi
lammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän
reunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei
luoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.
-- En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän
innostuneena.
-- Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti
Luukas.
Ahon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion,
ja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta
juomavettä.
Aterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista,
jotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli
metsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia
asukkaita. Hän kertoi:
-- Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella
on suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla
onkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla
kaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi
Ristoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas.
Tultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille
kohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa
ja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin
taitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa
viljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon
rahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät,
että hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että
kyllä hänen rahansa olivat oikeita. -- Olen minä käynyt Pitkän-Riston
kotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä.
Suuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä
karhunpääkalloja.
-- Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan,
on Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella
jokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla
nukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta
oli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt
hevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta,
sekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja
veti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.
Näin juttelivat miehet aterioidessaan.
Heidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka
puolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän
oli jo kerran ampunut.
-- Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. -- Kyllä ne jäljet
yhdytämme kuten tänäänkin.
Kaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät
petoeläimet niitä raatelisi.
-- Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn,
ehdotti Erkki.
Näin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.
-- Tuossa on jousi, sanoi Erkki. -- Olenkin sitä turhaan kantanut...
Ei, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. -- Hän oli huomannut
ison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja
varovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso
pudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:
-- Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.
Martti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti
taakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.
-- Joutukaa huomenillaksi saunaan, kutsui Martti.
-- Ellemme huomiseksi, niin ainakin ylihuomiseksi, lupasi Luukas.
Hirvenajolle aikovat jäivät nuotiolle yötään kuluttamaan ja aamua
odottamaan.
He jatkoivat keskustelua. Puhe kantausi suomalaisten ja ruotsalaisten
välisiin vainoihin.
-- Syytä on varoa ruotsalaisia, sanoi Luukas, korjatessaan tulta
nuotiossa. -- Kerran minäkin jouduin heidän kanssaan tekemisiin. Olimme
karhun kaataneet ja nylimme sitä, kun saapui ruotsalaisjoukko. En tiedä
mitä heillä lienee ollut mielessään, mutta kun näkivät, että kaadettu
eläin oli karhu, eivät ryhtyneet väkivallantekoihin, sillä heille juuri
olimme palveluksen tehneet karhun ampumisella ja niin turvanneet heidän
lehmiään. Uhkasivat kuitenkin lähtiessään, että jos tapaavat meidät
hirven ampumisessa, he säälittä tappavat jokaisen.
-- Vähälläpä pääsitte, huomautti Pekka. -- Moni suomalainen on saanut
pahempaakin kokea. Ostmarkilla tulivat ruotsalaiset taloon juuri kun
koko väki oli saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin
tuli. Kaikki paloivat sisällä. Äiti heitti nuorimman lapsensa ulos,
mutta murhamiehet nakkasivat sen takaisin liekkien uhriksi.
-- Niin, niin, kyllähän ne ovat julmia tekoja, myönsi Paavo. -- Paikoin
kuuluvat kokonaisia kyliä polttaneen. Mutta eivät suomalaisetkaan ole
jättäneet kostamatta. Puralaan tulivat ruotsalaiset ja äkkirynnäköllä
yllättivät talon asukkaat. Kuusi henkilöä tapettiin, seitsemäs pääsi
pakoon ja toi Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Nämä hyökkäsivät
ruotsalaisten kimppuun, eikä yhtään pelastunut.
-- Viha synnyttää vihaa, päätti Luukas. -- Antaisivat meidän täällä
olla rauhassa ja metsästää sekä kalastaa, niin ei heillä olisi
suomalaisten puolelta mitään pelättävää.
Näin jutellen miehet nukahtivat. Vuorotellen kuitenkin yksi piti vahtia
ja hoiti nuotiota, jottei syksy-yö kovin kangistaisi jäseniä.
Aamulla aikaisin lähdettiin liikkeelle. Killi ohjattiin lammen rannalle
sille kohdalle, missä Pekka oli sarvipäätä ampunut. Täytyi kierrellä
jonkun aikaa ennenkuin koira löysi hirven jäljet. Vasta pitemmän matkan
kuluttua alkoi haukunta. Hirvi oli arvatenkin edellisen päivän ajon
johdosta siirtynyt kauas.
Ajo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka,
Erkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin
haukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso.
Heidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät,
jotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.
Metsästäjät pysähtyivät.
-- Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. -- Hirvi pyrkii joen
yli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän
mennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä
tänä aikana.
Miehet jäivät pitämään neuvottelua.
-- Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, -- on
etsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme
ruotsalaisten huomion välttää.
Pekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin.
Koira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten
neuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi
kiihkeästi haukkua.
Hirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli
Killin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn
niin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle.
Metsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä
ja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti
varovaisuuden.
-- Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. -- Tuolla
sivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.
-- Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti
Luukas. -- Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu
kylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos
hirvi sattuisi kääntymään sinne päin.
Luukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian
sen jälkeen.