Marttilan talo oli tehty vahvoista hirsistä ulkonevin nurkin.
Asuinrakennuksen vastassa pihan toisella puolen oli matalampi rakennus,
jossa oli suoja hevosta ja toinen talon lehmiä varten. Piha oli
nurmikkoinen, talon päädyssä pihlaja, jonka lehdet olivat syksyn
vaikutuksesta jo punaisen kellertävät ja marjatertut helakanpunaiset.
Mäen alla, lahteen vieressä oli musta sauna, Marttisten ensimmäinen
asunto tällä uutispaikalla. Saunan takana, näkyi vähän lahtea ja sen
rannassa vene.
Martti, talon nuori isäntä astui vieraansa kera matalasta ovesta
eteiseen ja heitti pärevasuun tuomansa nauriit, joista hän poimi pari
kauneinta pienelle pojalleen tuomisiksi. Tuvassa vallitsi melkoisen
pimeä, vaikka akkunaluukku oli auki. Oven vieressä oli iso kivistä
kokoon kyhätty uuni. Lämmitettäessä tulvi siitä savu pirttiin, josta
se aukon kautta vähitellen haihtui katosta ulos. Lämmittäminen oli
päättynyt ja viimeinen savu oli juuri haihtumassa. Martin nuori emäntä
Leena, Oinosten sukua, Pekan serkku, työnsi parhaillaan pitkävartisella
puulapiolla paistettavia leipäkakkaroita uuniin. Uunin kupeella,
matalalla puurahilla istui talon vanha vaari, Martin isoisä Heikki
Marttinen kiskoen puukollaan päreitä mäntypuun pölkystä. Lattialla
pärekasan ääressä leikki Martin kolmivuotias poika, isänsä kaima,
Martti, joka huomattuaan tulijat, riensi isän luo ja pyrki syliin.
-- Isä toi Martille nauriin, huudahti poika ja tempasi isomman nauriin
käteensä. -- Jältä se, hyvä isä, jältä se Martille, jokelteli hän.
Tulijat istuutuivat seinänvierustapenkille, ison pöydän ääreen. Isä
halkaisi nauriin ja alkoi veitsellään raapia sen sisustaa, jota
poika ahmi suuhunsa. Kun silmät tottuivat hämäryyteen, huomasivat
tulijat penkillä pihanpuoleisella seinustalla oudon miehen. Tämä
istui äänettömänä etukumarassa, kyynärpäät polvien varassa, käsillään
kannattaen päätänsä. Hampaissa oli hänellä piipunnysä, josta veteli
sauhuja niin että piippu silloin tällöin päästi korahtavan äänen.
Väliin sylkäisi mies pitkän syljen permannolle.
-- Mistäs kaukaa vieras on? kysäisi Martti ottaen toisen
nauriinpuolikkaan jältettäväkseen.
-- Kaukaa olen tullut, sanoi mies. Hetken perästä hän alkoi kertoa: --
Mitäpä salaisin, kun olen maalaisteni joukkoon tullut. Olen saapunut
aina Saksasta asti. Olen Piikki, peräisin Suomesta, Savosta, vaikka
moniin vuosiin en ole kotimaastani mitään kuullut.
Muutaman savun vedeltyään hän jatkoi:
-- Sotamiehenä olen ollut. Jouduin sotaan jo silloin kun kuninkaamme
Kustaa Adolf lähti Saksaan. Lähes 10 vuotta olin ollut mukana ja saanut
useampia miekaniskuja. Sain sitten luodin jalkaani, polveeni, joka teki
kävelemisen jäykäksi. Kun siellä nyt enimmäkseen vain marssitetaan
paikasta toiseen, lännestä itään, pohjoisesta etelään, katsottiin minut
kelvottomaksi ja lähetettiin kotiin. Pääsin Ruotsiin asti. Hidasta on
kävely kankealla jalalla ja toisinaan on jalassa ollut kova pakotus.
Tällä tavoin hiljaa Ruotsia samotessani ehdin Tukholmaan asti ja odotin
suomalaista laivaa, jolla olisin kotiin päässyt. Siellä alkoivat minua
uudelleen sotaväkeen vaatia. Sanoivat miehiä tarvittavan. Matkalla
olivat paperini hävinneet. Rupesivat selittämään karkuriksi. Katsoin
viisaimmaksi poistua Tukholmasta odottamatta laivaa. Niin olen nyt
Ruotsia kävellyt. Jouduin tuonne Isonjoen laaksoon. Siellä pilkalla
kehoittivat minua menemään toisten suomalaisten luo metsiin, minne muka
muutkin rosvot ja karkurit pakenevat. Siten jouduin tänne ja tuntuu
siltä kuin olisin kotiin päässyt, niin savolaista on teillä puheentapa.
Pekka siirtyi puhujaa lähemmäksi. Leena otti leipiä uunista.
Reeta, Martin sisar oli ollut saunaa lämmittämässä. Hän asettui uunin
nurkkaan rukin ääreen ja ryhtyi kehräämään.
-- Mitenkäs ne suomalaiset siellä sodassa menestyvät, kysyi Martti. --
Sanotaan, että heidät pannaan siellä kovimpaan tuleen ja etunenässä
kulkemaan, kun oikein tiukka paikka tulee. Oletko tavannut muita
savolaisia, ehkäpä rautalampilaisiakin?
Piikki sylkäisi ensin ja hieroskeli polveaan. Sitten alkoi selittää:
-- Paljonhan siellä suomalaisia on. Sanovat niitä olevan Ruotsin
armeijasta neljännen osan. Meillä on siellä omat joukko-osastomme,
useimmat Torstensonin tai Stålhandsken johdon alaisina, joskus
Wrangelinkin komennuksessa. Monessa tulessa olemme olleet. Kuuminta,
missä olen ollut, oli silloin kun oli kulettava Lech-virran yli
Baierissa. Keisarin sotapäällikkö Tilly piti kovasti puoliaan ja
esti ylitsekulkua. Silloin kuningas huusi 300 savolaista esiin.
'Minä tiedän, että te ette välitä keisarillisten luodeista. Menkää
veneillä virran yli, valloittakaa vastapäisellä rannalla oleva saari
ja luokaa sinne etuvarustus. Kymmenen taaleria jokaiselle, kun työ on
suoritettu.' Näin sanoi kuningas, ja tietysti me lähdimme. Luoteja
tuli kuin rakeita rankkasateella. Ei siinä kauan viivytty, kun olimme
saaren rannalla. Ja sitten me huusimme "hakkaa päälle!" ja hakkasimme
maahan keisarillisia. Tuo huuto vaikutti yhtä paljon kuin miekan iskut.
Huomasivatpa keisarilliset, että me olimme suomalaisia. Meitä he olivat
oppineet pelkäämään ja tuota huutoamme. He juoksivat kuin säikähtäneet
lampaat kapeaan salmeen, joka erotti saaren heidän pääjoukoistaan.
Ei niistä monestakaan ollut enää morsiamensa luokse. Me valloitimme
saaren, laitoimme varustuksen ja saimme kukin kuninkaan omasta kädestä
10-taalarisemme. Ja hän sanoi: Sillä tavalla ne Savon pojat tappelee.
-- Hän se kuningas oli, se Kustaa Adolf, lopetti sotilas innostuneena.
Silmät kiiluvina innostuksesta Pekka kuunteli sotamies Piikin puhetta.
Keskustelun aikana olivat Luukas ja Paavokin saapuneet, varustauneena
hirven ajoon. Killi makasi rauhassa Pekan jalkain juuressa.