Oli lokakuun alku vuonna 1640. Ruis oli leikattu ja aumoihin koottu.
Marttilan talon nuori isäntä Martti Marttinen oli huhdallaan
Lehtovaaran rinteellä Laasarin kulmakunnalla aitaa tekemässä aumansa
ympärille. Hän kokosi huhdan reunalta nokisia rankoja, jotka olivat
kaskenpoltossa jääneet palamatta, ja kantoi niitä selässään auman luo.
Hän tahtoi jouduttaa työtään, sillä hirvet olivat jo käyneet lyhteitä
repimässä ja aumaa hajoittamassa.
Saatuaan työnsä tehdyksi istahti hän kivelle ja loi katseensa vaaran
rinnettä pitkin. Lehtovaara on osa pitkästä selänteestä, joka muodostuu
useista vaaroista. Laajalti on rinnettä autioksi hakattu. Useampia
vuosia on siinä kaskea kaadettu. Martti oli pieni poika, kun tultiin
Suomesta Rautalammilta tänne Vermlannin salolle. Metsä oli silloin
aivan koskematon. Kauas korpeen aluksi tehtiin sauna ja ensimmäinen
kaski kaadettiin sen ympärille. Sitten vuosi vuodelta hakattiin lohko
lohon viereen pitkin rinnettä. Noiden lohkojen lukumäärästä voi päättää
kuinka monen vuoden työ siinä oli ollut. Nykyinen kaskimaa oli jonkun
virstan päässä entisen saunan viereen rakennetusta talosta. Vanhemmat
kaskialueet olivat ottaneet vesakkoa, joten niitä voi muutaman vuoden
päästä ruveta uudelleen kaatamaan. Talon ympärillä oli kuitenkin
palanen sulaa peltoa, jota kynnettiin ja viljeltiin ruotsalaiseen
tapaan.
Martti suuntasi katseensa vaaran rinnettä pitkin metsään päin. Lähinnä
oli siinä lohko, johon äsken kylvetty siemen nyt näkyi kauniina
oraana. Sen -- takana oli metsää, metsää ja aina vain metsää. Onpa
siinä vielä kaskeamiselle tilaa pitkiksi ajoiksi, jopa minun iäkseni,
mietti Martti. Kauempana paistoi naapurin, Oinosen kaskeamisalue.
Tuollaisia aukeita, jotka pilkoittivat suurien metsien sisällä, oli
toistenkin vaarojen kupeilla. Ne olivat kuin kellertäviä saarekkeita
tummanvihreässä metsämeressä. Ne olivat kaikki metsäsuomalaisten
asuinaloja.
Laakso vaaran alla oli suona, jonka keskellä oli pitkulainen lampi.
Lammesta kovertui lahti Martin kotirantaan. Muuten olivat lammen rannat
vetelää suota ja täynnä kylmiä lähteitä. Sieltä se tuli halla, joka
toisina vuosina kiipesi huuruisena vaaranrinnettä pitkin kylvömaille
ja vikuutti tähkäpäät. Sen jälkeisinä talvina syötiin Marttilassa
petäjäleipää. Viime aikoina oli Marttilassa kuitenkin niin vaurastuttu,
että aina oli aitassa toki parin vuoden vara, jos sattuisi hallavuosia
tulemaan. Suo oli leppymätön, sen sääliin ei koskaan ollut luottamista.
Suon takana oli kumpuja, jotka nekin kasvoivat metsää. Ja vasta
tuolla kauempana näkyi pitkä suikale alankoa, Isonjoen laakso, missä
ruotsalaiset peltoviljelijät asuivat. Heitä eli siellä kyläkunnittain,
heillä oli hallussaan multavat jokirannat, joilla halla vain harvoin
kävi.
Isonjoen laakson takana näkyi toisia vaaroja ja selänteitä, näkyi
suurta saloa, jossa Martti tiesi myöskin asuvan suomalaisia
kaskenviljelijöitä, hajallaan siellä täällä. Harvoin nämä jokilaakson
eri puolilla elävät suomalaiset kävivät toisissaan. Laakso oli aluetta,
jonka poikki suomalaiset vain vastahakoisesti kulkivat. Suomalaiset
ja ruotsalaiset olivat huonoissa väleissä keskenään. Ruotsalaiset
väittivät, että suomalaiset olivat anastaneet heidän metsämaansa ja
saivat aikaan metsänpaloja, pidellen tulta varomattomasti kaskia
poltellessaan.
Sivulla häämötti kaukana korkea kaivostorni. Siellä oli uusi
vuorikaivos, jonka suomalainen oli löytänyt ja ilmoittanut
hallitukselle. Se oli luovutettu eräälle Tukholman herralle. Alussa
oli metsäsuomalaisilla ollut hyvät välit kaivoksenhallinnon kanssa,
mutta sitten nekin herrat suuttuivat ja moittivat suomalaisia metsien
hävittämisestä.
Martin herätti ajatuksistaan rasahdus, joka kuului hänen selkänsä
takaa. Ennenkuin hän ennätti käännähtää, syöksähti kaksi hirveä
aukeamalle. Toinen niistä oli komea sarvipää, joka huomatessaan Martin
pysähtyi etujalat jäykkinä ja hajallaan.
Martti kapsahti kiveltä pystyyn, tavoitteli rankaa, jolla hätisteli.
Eläimet säikähtivät, hyppäsivät uuden huhta-aidan yli ja juoksivat
metsään. Vielä kauan jälkeen päin kuului ryske niiden paetessa.
-- Eipäs sattunut mukaani pyssyä, päivitteli Martti. -- Olisipa
helpolla saanut hyvän paistin.
Hirvet eivät seutukunnalla olleet harvinaisia, vaikka olivatkin
suomalaisten kiihkeän metsästyksen johdosta vähentyneet. Jokaiseen
taloon koottiin syksyllä talven varaksi hirvenlihaa, nahat vietiin
veronkantajalle tai myytiin markkinoilla. Suomalainen ei säästänyt
hirviä senkään vuoksi, kun ne tunkeutuivat kaskimaille ja söivät
tuoretta ruislaihoa ja penkoivat lyhteet irti aumoista.
Martti hankkiutui lähtemään kotimatkalle, kun alkoi lähestyä
sauna-aika. Hän poikkesi aukeaman alareunaan, missä oli pieni
nauris-huhta. Tuhkan päällä kasvaneet nauriit olivat kehittyneet
maukkaiksi. Hän kokosi niistä hyvän kantamuksen, muistaen että sen
tervetulleempaa lahjaa hän ei voi pojalleen kolmivuotiaalle Martille
viedä. Ja täytyi niitä olla paistikkaiksikin, kun uuni leipomuksen
jäljeltä oli lämmin.
Koira haukahti metsässä rinteen alla, ja pian oli Martin vierellä
naapurin, Pekka Oinosen Killi. Tämä pystykorva oli Suomesta tuotu ja
oli paikkakunnan paras ja suosituin hirvikoira. Martti ei malttanut
olla tuttuaan hyväilemättä ja arvasi, ettei Killin nuori isäntä
ollut kaukana. Sieltä alhaalta nousikin kolme miestä, Pekka Oinonen,
renkimies Paavo ja tunnettu metsänkävijä Luukas. Miehillä oli selässään
vahvat kantamukset heiniä, joita he olivat suolta koonneet karjan
talvirehuksi. Kun ei raivattuja niittyjä ollut, koottiin heinää
vanhoilta huhta-ahoilta ja muualta sen verran, että voitiin elättää
muutamia lehmiä talven yli. Heinät kannettiin syksyllä kotiin, jotta ne
olisivat tarvittaessa lähellä.
-- Terve, huusi Martti tulokkaille. -- Tulittepa kuin kutsuttuina.
-- Onko karhua näkynyt? kysyi Pekka ajatellen laitumella kulkevia
lehmiä, jotka olivat aina vaarassa joutua karhun raadeltaviksi.
-- Ei karhua, mutta hirviä ja komeita on nähty aivan tuoreeltaan,
selitti Martti.
Miehet jättivät taakan maahan ja seurasivat Marttia, joka ohjasi
heidät auman luo. He eivät ehtineet montakaan askelta ottaa, ennenkuin
Killi jo keksi hirvien jälet. Koira painoi kuononsa maata vasten,
kulki hiljalleen häntäänsä heilutellen ja nuuski. Vihdoin ulvahti se
innostuksesta, pujahti aidan alitse ja alkoi haukkuen edetä metsään
päin.
-- Kutsu Killi pois, kehoitti Martti. Pekka vihelsi ja huusi koiraa
takaisin. Killi ei ollut halukas hylkäämään löytöänsä, mutta totteli
kuitenkin kutsua ja palasi Pekan luo. Luukas sitoi köyden koiran
kaulaan ja piteli sitä siitä kiinni.
-- Niin, kyllä Killi jälet tuntee, vakuutti Martti. -- Tuskin on
hetkistä siitä kun tästä kulki kaksi hirveä. Ne pysähtyivät ensin minua
katsomaan ja sitten painalsivat poikki huhdan metsään.
-- Sieltäpähän löytyvät, arveli tyynesti Luukas, joka oli kaatanut
paljon hirviä.
Kun miehillä ei kellään ollut pyssyä mukana, oli Pekka halukas
sellaisen hakemaan ja kiiruhtamaan hirven ajoon.
-- Pimeän tuloon ei ole pitkä aika, huomautti Martti. -- Minun neuvoni
on, että Luukas ja Paavo vievät heinät Oinolaan ja tulevat sitten
pyssyineen meille. Me menemme Pekan kanssa sinne jo edeltäpäin. Mennään
tänä iltana saunaan ja lähdetään aamulla aikaisin ajolle. Mulikan Erkki
saadaan myös mukaan. On hyvä, että meitä on useampia, jos ajo tulisi
pitkäksi. Ruotsalaiset ovat taasen alkaneet metsänkäyntiä hätyyttää.
Viime viikolla veivät Tossavaiselta kaadetun hirven lihat. Olivatpa
vähällä tappaa ampujatkin.
Luukas kannatti ehdotusta, otti taakan selkäänsä ja lähti taivaltamaan
Oinolaa kohti Paavon seuratessa taakkoineen perässä. Lupasivat hetken
kuluttua olla Marttilassa.
-- Hyvin me saunaan ehdimme, vakuutti Luukas.
Martti kokosi nauriinsa, Pekka kuljetti Killiä, joka hyppeli
levottomana eikä olisi tahtonut hirvenjäliltä luopua.
Polku johti ahon reunaa. Välillä oli vähän leppäviidakkoa. Lähellä
taloa aukeni pieni pelto. Maa oli kivikkoista, ja paljon oli työtä
tuossa pienessä pellossa, kun olivat kivet koottavat kasoihin. Joukossa
oli suurempiakin kiviä, joiden siirteleminen oli vaatinut voimia,
mutta voimaahan suomalaisilla oli, he kun olivat yli koko valtakunnan
tunnetut väkevyydestään.