Miesten kylvettyä oli illan hämärä jo muuttunut pimeäksi. Puinen
luukku vedettiin akkuna-aukon eteen ja päre sytytettiin pihtiin
uunin nurkalle. Lisävalon saamiseksi kokosi Reeta tervaksia takkaan
leivinuunin kupeelle ja sytytti ne tuleen.
Miehet olivat virkeitä ja puheliaita. Kyseltiin Piikiltä uutisia
suuresta maailmasta, joka metsäsuomalaisista tuntui niin kaukaiselta.
Piikki kertoi havainneensa, että paha metsäpalo, joka oli sattunut
alempana joen varrella, oli ärsyttänyt peltoviljelijöitä tuimasti,
he kun saivat sen käsityksen, että palo oli lähtöisin suomalaisten
kaskitulesta. Se oli polttanut laajalti metsää.
-- Sattuuhan se kovalla tuulella kuivana aikana joskus tuli saamaan
vallan sellaisen, ettei sitä voi hallita, myönsi vanha Marttinen.
-- Mutta on täällä metsiä palamaankin. Ja palaneesta alastahan
ruotsalaiset saavat parempaa laidunmaata lehmilleen.
-- Ruotsalaiset ovat uhanneet ajaa kaikki suomalaiset täältä pois.
Kehuivat hallituksen olevan heidän takanaan, selitti Piikki.
Kuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:
-- Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. -- Ei ole
enää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia
vainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti
muuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa
vihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa
metsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en
aluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet.
Olin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman
niitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli
jo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin
sinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät
hyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat
luvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä
ruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen.
Niinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika
26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut
eivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka
Asikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla
erästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut
tuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä
komennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani
tuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä,
Martti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin
voimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka
minut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi
päästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta
jättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin
asettunut herroja vastaan. -- Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti
sen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla
tänne tulit.
-- Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. -- Olinhan jo
10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit
raataa.
-- Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta.
Ja verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään
ryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet
vihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.
-- Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.
-- Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. -- Oli meillä
kyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona
olevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat
hakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.
-- Mutta jos --, lausui Martti miettiväisenä, -- jos ne nyt kuitenkin
vaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.
Siihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.