SIRKKU (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?
MAURI (istuu). Ainakin toistaiseksi.
SIRKKU. Minkä tähden?
MAURI. Syyt selitän myöhemmin. Nyt sanon vain, että oma etusi,
oma onnesi sen vaatii. — Huomaa myöskin, että turha sinun on
vastustella. Minä ajan kuitenkin tahtoni perille. Ymmärrä tämä siis
välttämättömyydeksi, niin kaikki käy helpommin!
SIRKKU (kylmästi). Ja jos minä sanon — ei?
MAURI (ankarasti). Sanoinhan jo, ettei se muuta asiaa. Se vain tekee
sen ikäväksi.
SIRKKU. Vai niin! Minä olen elänyt täällä maalaiskylässä rauhallisena
ja onnellisena koko elämäni ajan — ja tahdon niin tehdä edelleenkin.
Mutta silloin tulee kaukaisesta maailmasta vieras mies, joka sanoo
olevansa minun isäni —
MAURI (suutahtaen). Joka on sinun isäsi!
SIRKKU (kiivaasti). Vaikka sata kertaa! Mutta teillä ei ole oikeutta
tulla tänne sanomaan kylmästi: hyvää päivää! nyt minä vaadin sinulta
sitä ja tätä — ja nyt minä rikon sinun rauhasi ja kukistan onnesi.
Sellaiseen teillä ei ole oikeutta. Teillä ei ole oikeutta tarttua
minun elämäni kulkuun ja murskata sitä. Nelivuotiaana lähetitte minut
äitini kanssa kotimaahan. Sen jälkeen, seitsemääntoista vuoteen, en ole
ollut teille näin tärkeä. Miksi minä ja minun onneni ovat nyt teidän
tiellänne?
MAURI (hetken kiduttua tuskaisesti). Sinä et usko kuinka onneton olen
— kuinka sydämeni vuotaa verta — kun — minun täytyy näin menetellä —
ja vaikka minä en nyt voi sanoa syitäni, niin pyydän sinua uskomaan ja
luottamaan minuun —
SIRKKU (hellästi). Miksi te ette yhtä hyvin luota minuun, kun sanon
teille, että Kauko on koko minun elämäni ja onneni. Jos te hänet
minulta riistätte, niin tapatte minut. Eikö se riitä vakuutukseksi yhtä
hyvin kuin teidän välttämättömyytenne?