Sama huone. Hetkeä myöhemmin. — Kauko istuu keinutuolissa, pää käsissä.
Mauri tulee hitaasti.
KAUKO (nousee nopeasti ja menee vastaan). Jaksatteko nyt paremmin?
MAURI. Kyllä — kiitos! Vielä näkyi antaneen armoa.
KAUKO. Käykää istumaan tuohon keinutuoliin niin mukavasti kuin vain
voitte!
MAURI (istuutuu keinutuoliin). Kiitos! Kyllä kestän taas — seuraavaan
kertaan asti.
KAUKO. Te nähtävästi ette kestä mielen jännitystä.
MAURI. Jännitystä kyllä — mutta en yllättäviä järkytyksiä.
KAUKO. Keskustellaan nyt sitten hyvin rauhallisesti — ellemme voi
jättää keskustelua kokonaan tuonnemmaksi.
MAURI. Emme voi jättää. Eikä minulle enää tapahdu mitään — niin
tärisyttävää.
KAUKO. Mikä ihme se nyt sitten niin voimakkaasti vaikutti? Meidän
kihlauksemmeko?
MAURI. Niin!
KAUKO. Mutta selittäkäähän toki! Minä en ymmärrä teitä ollenkaan. Sen
odottamattomuusko teihin koski?
MAURI. Yllätys koski — niin!
KAUKO. Mutta nyt kai ymmärrätte sen luonnollisuuden ja olette
rauhoittunut.
MAURI. Rauhoittunut olen — sillä siitä ei tule mitään!
KAUKO. Mistä?
MAURI. Sirkun ja sinun kihlauksestasi.
KAUKO. Siinä sanoitte liikaa! Me olemme jo kiilloissa.
MAURI. Se on purettava!
KAUKO. Mitä te sanotte?
MAURI. Se on purettava! Minä tahdon sen.
KAUKO. Ymmärrätte kai, ettei tässä määrää teidän tahtonne, vaan meidän,
asianomaisten.
MAURI. Minä sanon aivan vakavasti jo heti tämän keskustelun alussa:
minä en tätä kihlausta salli — ja sanon, että — minä ajan tahtoni läpi
tavalla tai toisella. Tästä selvästä seikasta on meidän siis lähdettävä
eteenpäin.
KAUKO (pyyhkii otsaansa). Hm! No, niin! (Istuutuu.) Teidän syynne?