KAUKO. Vasta äsken juuri hän niin erinomaisesti muisti kaikki.
MAURI (nousee, menee hitaasti Kaukon luo, tiukasti). Vasta äsken juuri
minä sinut ohjasin ainoalle oleelliselle tielle, jota rauhallisena
miehenä voit kulkea. Jos muita teitä yrität, sotket koko jutun ja
häiritset äitisi hautarauhan. (Poistuu Kaukosta.)
KAUKO. Minä huomaan, että te pidätte kaikkein tärkeimpänä tuon perinnön
siirtymistä minulle.
MAURI (kääntyy, eloisasti). Mikä on sinun mielestäsi tärkeämpää?
KAUKO. Totuus — ja riippumattomuus Malkaloista. Kosketus heihin —
tavalla tai toisella — ärryttää koko olemustani.
SIRKKU. Soisitko olevasi jonkun toisen poika?
KAUKO. Suoraan tunnustan: soisin!
MAURI (pitkään). Entä — mitä silloin ajattelisit äidistäsi?
KAUKO. Rakastaisin häntä kuin eläessään. Hän syntyisi minulle uudestaan
— kirkkaampana ja kauniimpana entistään.
MAURI (istuutuu hitaasti). Etkä silloin huolisi perinnöstä, vaikka
ihmiset mitä puhuisivat?
KAUKO. Kaiken uhalla — hylkäisin sen empimättä. Yksin minun
kunnioitukseni saisi riittää äitini muistolle.