KAUKO. Ymmärtäisin tuon ivaksi, jos sen sanoisi joku olojen tuntija.
MAURI (istuu). No, hyvä! Sinä et ole rikas etkä ansaitse paljon mitään,
ja sentään olet valmis hylkäämään, tai sanokaamme halveksimaan, rahoja,
jotka oikeutetusti ovat sinun.
KAUKO. Oikeutetusti?
MAURI. Oikeutetusti — niin! Ellei Malkala testamentissa toisin määrää.
KAUKO. Tekeekö hän testamentin?
MAURI. Niin kuulin.
KAUKO. No, suokoon jumala, että hän määräisi kaikki neekeripoikien
villapaitoihin — niin minä pääsisin rauhaan. Mitä minä tekisin Malkalan
taloilla ja kimsuilla ja kamsuilla! Ne suorastaan kaikki vihaavat minua
— ja minä niitä. (Istuutuu.)
MAURI. Vaihda kimsut rahaksi — osta rahalla maatiloja — vaihda
uudestaan ja osta taide-esineitä — vaihda vielä ja tee hyvää ihmisille!
Luuletko, että sittenkin vielä on tahraa niiden ympärillä?
KAUKO. Minä uskon, että äitini ajattelisi kuten minä.
MAURI. Minä en usko sitä hänestä, enkä — isästäsikään.
SIRKKU (tulee nopeasti). Tiedättekö missä olen ollut kesken kaiken?
KAUKO. No?
SIRKKU. Minut haettiin kiireimmän kaupalla tuomarin luo kirjoittamaan
koneella Malkalan testamentti.
KAUKO (nousee). Näinkö pian sen teit?
SIRKKU. Se oli lyhyt. Kymmenkunta riviä.
MAURI (nousee). No, kuka on perijä?
SIRKKU. Kirjailija Kauko Helotie perii kaikki.
KAUKO. Sepä typerää!
MAURI. Sepä järkevää!
SIRKKU. Tuomari odottaa tuossa pihalla. Tahtoo vaihtaa pari sanaa
kanssasi. Olisi tullut sisään, mutta kuuli, että oli vieraita. Kiirehdi!
MAURI. Viisas voi ajatella mitä tahansa, mutta varoo puhumasta
tyhmyyksiä.
KAUKO (ottaa lakkinsa). Se oli kai minulle.
SIRKKU. No, niin — tietysti! Eiväthän muut ole viisaita kuin sinä.
Riennä jo!