KAUKO (nousee kävelemään, pysähtyy). Näin paljon minäkin luulen
ymmärtäneeni. Mutta tässä on vielä paljon muutakin.
MAURI. Mitä sitten?
KAUKO. Tässä on jotakin sellaista, jota ei voi selittää parilla
ulkonaisella tapahtumalla.
MAURI. Mitä se on?
KAUKO (pyyhkii otsaansa). Mutta ehkä se ei ole sen kummempaa — minun
oma hermostoni vain on virheellinen.
MAURI. Missä suhteessa — arvelet?
KAUKO (istuutuu). Se on kai äidiltä perittyä — kasvatuksen mukana
saatua. Muuta se ei varmaankaan ole.
MAURI. Millä tavalla perittyä?
KAUKO. Jostakin syystä ei äitini pitänyt Malkaloista — enkä minäkään
voi sietää setääni.
MAURI. Entä isääsi?
KAUKO. Isästä ei äiti koskaan puhunut. Sentähden kai en oppinut
ajattelemaan häntä. Ja kun häntä nyt ajattelen, ei se synnytä mitään
arvonantoa, ei lämpöä. Mutta sitä tunnetta ei ehkä synnytä muisto
isästäni. Sen mielialan synnyttää ehkä setäni — ajatus hänestä,
tarkoitan. Sen kaiken voi selittää siten. Ainoa hämärä kohta on äitini
vaiteliaisuus. Miksi hän kohteli isän muistoa siten, että se kasvatti
minussa vastenmielisyyden?
MAURI. Sanoinhan, että äitisi oli rakastunut toiseen.
KAUKO. Vaikka! Olihan hän sentään isäni.
MAURI (natisee). Hm! (Kävelee ylös ja sitten alas.) Nythän sinä
pääset kaikista Malkaloista. Setäsi kohta kuolee — ja kaiken
vastenmielisyytesi palkaksi saat periä hänen suuren omaisuutensa.
KAUKO (nousee kiivaasti). Minä en tahdo hänen omaisuuttaan!
MAURI. Et tahdo?
KAUKO. En!
MAURI. No, mutta, nuori mies! Tuo ei ollut viisas purkaus!
KAUKO. Oh! Te ette tiedä! Ja mistä tietäisittekään! Setäni ympärillä
olkoon kuinka paljon lokaa tahansa — sen voin sietää näin kaukaa
jotenkuten. Mutta jos hän aikoo minut kääriä siihen lokaan, niin
silloin koko olemukseni nousee vastarintaan. Minä en voi.
MAURI. Sinä lienet siis rikas?
KAUKO. En omista mitään.