KAUKO. Sinäkö siellä puuhaat?
SIRKKU. Minä.
KAUKO. Sitten tulen heti sisään:
SIRKKU. Älä tule! Onhan täti sanonut, etten saa olla täällä sinun
ollessasi kotona.
KAUKO. Olemmehan me kihloissa.
SIRKKU. Vasta toista tuntia! Olisipa edes toista vuotta!
KAUKO. Sittenkö saisin tulla?
SIRKKU. En tiedä. Ehket vielä sittenkään.
KAUKO. Ehkä vasta sitten, kun olemme olleet toista vuotta — naimisissa?
SIRKKU. Jos lupaat olla hyvin vanha, niin saat tulla.
KAUKO. Kuinka vanha? Satavuotiasko?
SIRKKU. Ole niinkuin olisimme jo toista vuotta naimisissa! Sitten on
hyvä! (Poistuu ikkunasta, järjestellen vielä jotakin kohtaa.)
KAUKO (tulee). No, pikku Sirkkuseni! Onko sinulla ollut ikävä?
SIRKKU. Ei! Ketä sitten?
KAUKO (menee lähelle). Oletko unohtanut, että olemme kihloissa? (Aikoo
suudella Sirkkua.)
SIRKKU. Käyttäydy nyt vanhasti! Ajattele, että olemme olleet jo toista
vuotta naimisissa.
KAUKO. Mutta minähän aion vielä silloinkin suudella sinua.
SIRKKU (työntää hänet leikillisesti luotaan). Ole sitten satavuotias!
KAUKO. Minä vielä silloinkin aion hyväillä noin nättiä tyttöä.
SIRKKU. Lasket leikkiä tapasi mukaan — vaikka et ole leikkituulella.
Näen sen silmistäsi.
KAUKO (vakavammin). Olet oikeassa! Olen ärtynyt — olen järkytetty.
(Istuutuu pöydän ääreen.)
SIRKKU (istuutuu keinutuoliin). Mitä on tapahtunut?
KAUKO. Ei oikeastaan mitään ole tapahtunut. Vanha Malkala vain sanoi
minulle jäähyväisensä.
SIRKKU. Setäsi? Onko hän siis sairas?
KAUKO. Ei hän pahasti sairaalta näyttänyt — mutta hän sanoi kuolevansa.
SIRKKU. Ja se vaikutti sinuun pahasti?
KAUKO. Hm! En tiedä mikä minuun vaikutti, mutta hermoni ärtyivät
heti, kun tuohon taloon astuin. Kaikki siellä oli vastenmielistä ja
nurinkurista — ja valheellista.
SIRKKU. Valheellista?
KAUKO. Niin — valheellista! Huone ja huonekalut — ja sairas! Minä en
uskonut hänen sairauteensa — en hänen hyvästijättöönsä — en hänen
lähestyvään kuolemaansa.
SIRKKU. Sepä kummallista!
KAUKO. Minä en voinut ottaa tilannetta vakavasti — ja se kai
hermostutti minua.
SIRKKU. On ikävä, kun et voi antaa hänelle myötätuntoasi.
KAUKO. Miksi ikävä?
SIRKKU. Kun hän antaa sinulle kaiken omaisuutensa — kun olet hänen
ainoa perijänsä.
KAUKO (nousee). Se kai tässä onkin asian pohjana ja ytimenä. Se kai
minua on ärryttänytkin. Minä en välitä hänen omaisuudestaan yhtään
enempää kuin hän on välittänyt äiti-vainajasta ja minusta. Emmekä
me ole kuitenkaan kumpainenkaan monista puutteistamme huolimatta
kaupanneet itseämme hänelle. Älköön hänkään kaupatko minulle
omaisuuttaan! Minulle ei sovi hänen rikkautensa enempää kuin hänelle
sopi meidän köyhyytemme. (Kävelee.)
SIRKKU. Puhuiko hän sinulle perinnöstä?
KAUKO (pysähtyy). Ei! Ei onneksi puhunut. Mutta rikkaudestaan hän kyllä
puhui. (Pyyhkii otsaansa.) Joutavia! Miksi pilaamme juhannuksemme
tällaisella — juhannuksemme ja kihlauspäivämme! (Ottaa tuolin ja
istuutuu Sirkun viereen.) Sirkku — sinä! — Minä kerron sinulle pikku
salaisuuden, joka oikeastaan kuuluukin sinulle.
SIRKKU. Minulle? No?
KAUKO. Minä valvoin melkein koko yön — nukuin ainoastaan pari tuntia
pimeintä aikaa.
SIRKKU. Mitä sitten teit?
KAUKO. Minä kirjoitin.
SIRKKU. Runojako?
KAUKO. Ainoastaan yhden runon kirjoitin. Lähetin sen äsken
kustantajalleni, pantavaksi ensisyksyisen runovihkoni ensimmäiseksi.
Kirjan nimikin tulee nyt muuttumaan tämän uuden runon mukaan.
SIRKKU. Mikä se nyt tulee olemaan?
KAUKO. Muistatko, mitä sanoin sinulle, kun kiinnitin tuon tuohon?
(Osoittaa Sirkun sormusta.)
SIRKKU. Juhannusmorsian?
KAUKO. Niin. Juuri niin.
SIRKKU. Sellaisestako kirjoitit yöllä?
KAUKO. Kotipihlajasta kirjoitin — keskikesän morsiamesta, joka
pihanurmen valtiaana seisoo seppelpäisenä ja hulmehtii hempeyttään kuin
kukkea nainen ja viihdyttävää valtaansa kuin talon hyvä haltia.
SIRKKU. Näit pihlajan tuossa kartanolla.
KAUKO. Kukkivan pihapihlajan näin — ja hengessäni näin sinut. Siten
syntyi teistä molemmista juhannusmorsian.
SIRKKU. Entä sitten?
KAUKO. Sittenkö?
SIRKKU. Näitkö hallan ja kuulitko syksytuulen?
KAUKO. En, Sirkkuseni! Kun elämä hehkuu, en halua ajatella kuolemaa.