minun luokseni keskustelemaan asiasta, ennenkuin hän rupesi munia
hautomaan. Hän oli aina röyhkeä ja luulokas nuorena, mutta kaikissa
tapauksissa on minun nyt häntä sääli".
Ankanpojat menestyivät kuitenkin erittäin hyvin. Heidän kaulansa
rupesivat kiiltämään ja vivahtamaan kultaan ja viheriään niinkuin
kaunihin silkki, ja vaikka he eivät tahtoneet nauttia tohtorin
määräämiä rohtoja ja vaikka yhtenään loiskuttelivat vedessä, tuli
heistä kuitenkin reippaita ja voimallisia poikia, niinkuin semmoiseen
säätyyn kuuluvien sopii. Kerran meni koko pikku parvi alas rantaan.
Päivä oli kaunis ja virta kiirehti eteenpäin liristen ja väreillen,
samassa kun keveä tuuli humisi virtaan päin kumartuneiden puiden
latvoissa.
"Tiedättekö jotakin?" sanoi isoin ankanpojista; "vaikka tohtori Pippuri
on varoittanut meitä astumasta veteen, en voi kumminkaan olla siihen
halajamatta. Minä en usko, että se olisi minulle pahaa -- koetanpa
kumminkin".
Hän pulpahti veteen ja hänen perässänsä kaikki muut ankanpojat. Ne
levittivät suuret, ruskeat jalkansa, niinkuin olisivat käyneet
uimakoulua koko ikänsä, ja kiitivät eteenpäin ruokojen ja
ulpukkalehtien, kukkivan kaisliston ja punaisten azaleain lävitse,
onnellisimpina ankanpoikina, jotka ikinä ovat eläneet maailmassa. Pian
ne olivat kokonaan näkyvistä kadonneet.
"Voi hyvä rouva Sulkatöyhtö! nyt ne ovat kadonneet teiltä iäksi
päiviksi", sanoi rouva Terävänokka; "kaikki teidän pienokaisenne ovat
uponneet. Tiesin kyllä niin käyvän. Tuo vanha soiton-opettaja,
tirehtööri Sammakko, joka asuu tuolla virran polvessa, näki heidän
kaikkien tänä aamuna varomattomasti syöksyvän veteen. Niin käy, kun ei
ymmärrä kasvattaa lapsiansa".
Rouva Sulkatöyhtö päästi kimakan huudon, pyörtyi ja vietiin
tainnuksissa kotiin. Sana lähetettiin herra Kukeliku'lle, joka
par'aikaa seisoi ihastelemassa pensastossa olevaa rouva Punaterää.
"Tärkeitä asioita on tapahtunut teidän perheessänne" sanoi rouva
Kierotöyhtö, kun hän saapui kotipihalle, "teidän täytyy pysyä kotonanne
ja auttaa vaimoanne. Lähettäkäätte kohta noutamaan tohtori Pippuria!"
Koska kohtaus oli tärkeätä laatua, kutsutti herra Pippuri
apulaiseksensa nuoren vilkkaan tohtorin, nimeltä Kaksikannus, joka heti
saapuikin paikalle komeassa, kultaan ja ruskeaan vivahtavassa puvussa
ja kiiltävillä pyrstösulilla. Hän oli erinomainen mies, hiljakkoin
tullut Parisista ja pää täynnä tieteen uusimpia edistyksiä ja
parannuksia.
Kun hän oli kuullut kertomuksen asiasta alusta loppuun, polki hän
jalkaansa, ojensi itsensä taaksepäin ja naurahti niin kovasti, että
kaikki kukot naapuristossa rupesivat laulamaan. Rouva Sulkatöyhtö
tointui pyörryksistänsä ja herra Kukeliku suuttui silmittömästi. "Mitä
te, herra, tarkoitatte semmoisella käytöksellä suruhuoneessa?"
"Hyvä herra! suokaatte anteeksi, mutta tässä ei ole mitään surun
syytä", sanoi vieras tohtori. "Suokaatte minun toivottaa onnea teille",
sanoi hän, kääntyen rouva Sulkatöyhdön puoleen, "ei ole mitään
onnettomuutta tapahtunut".
"Asia on ainoastaan se, että te olette koko ajan erehtyneet. Teidän
naapurirouvanne ja oppinut ystäväni tässä ovat myöskin erehtyneet, kun
ovat uskoneet teidän lapsenne kananpojiksi; ne ovat ankanpoikia, hyvä
rouva, oikeita, täydellisiä ankkoja, siitä olen aivan varma". Samassa
kuului kaakottamista vähän matkan päästä ja koko ankkaparvi tulla
lenkutti kotia päin.
Heidän höyhenpukunsa vivahti viheriään ja kultaan ja itse ne olivat
parhaimmalla tuulella.
"Mikä hauska päivä meillä on ollut!" huusivat kaikki yht'aikaa. "Me
tiedämme nyt, kuinka meidän tulee elättää itseämme, ja teidän, rakkaat
vanhempamme, ei enää tarvitse pitää huolta meistä".
"Hyvä rouva", sanoi tohtori kumartaen, ja silmään pistävä oli silloin
todellakin hänen pyrstösulkiensa erinomainen loisto; "suokaatte minun
toivottaa onnea teille siitä muhkeasta perheestä, joka teidän
toimestanne nyt kaunistaapi maailmaa. En ole ikinä nähnyt kauniimpia
ankkoja kuin juuri nämät".
"Anna minulle jalkaasi, ystäväni", sanoi hän vanhimmalle ankanpojalle;
"ankat kartanossamme pidetään etevimpinä koko siipikarjasta".
Koko asia päättyi suureksi kunniaksi rouva Sulkatöyhdölle, ja kun ankat
sitten uiskentelivat ylös ja alas jokea myöden ihastelevien kanojen
läsnä-ollessa, katseli heitä myös herra Pippuri ja sanoi:
"Minä hoidin heitä, kun olivat pienet". Herra ja rouva Kukeliku
kuiskuttelivat: "Meidän kasvatustapamme se on, joka on tehnyt heistä,
mitä he nyt ovat".
Tyhmä Jens Kristian.
On eräs satama kaukana lännessä Norjanmaalla. Se ei suinkaan ole mikään
tunnettu paikka, sillä luonto ei houkuttele sinne matkustajaa, eikä
siellä löydy maanteitä, paitsi vuonon leveä ura, joka viepi kalaveneet
ulos merenselälle. Lapsuuteni aikana kävin usein siellä, se oli minulle
suvimatka kesä-luvalla, josta iloitsin joka vuosi kauvan edeltäkäsin.
Köyhä ilo! Rannasta vähän matkaa korkealla, paljaalla mäellä, jossa
ikuinen tuuli humisi, seisoi valkoinen huone, jossa maakauppias asui;
lähisyydessä kasvoi pari surkastunutta harvalehtistä puuta, laiha nurmi
ympäröi huonetta ja vähän ylempänä kävivät muutamat laihat lampaat
laitumella. Etäämpänä oli maa paljasta kalliota vaan, jolla oli
omituinen nimi "ulkohaka"; se oli turhaa kerskaamista vaan, siellä ei
ollut enemmän ruohoa kuin kädenselässäni. Mimmoista siellä lienee
ollutkaan talvella? Kun mäki oli lumella peitetty ja meri oli jäässä --
silloin siellä epäilemättä olisi ollut kammottavaa olla. Ja kuitenkin
oli siellä jotakin, jota ikävöitsin, kun kevät rupesi koittamaan
kaupungin ja kouluhuoneen ympäri, sillä keskellä tätä alastomuutta ja
yksinäisyyttä kallioiden ja luotojen, laineiden ja taivaan välillä eli
ihmishenki, joka ansaitsi rakkautta.
Tämä olento oli "tyhmä Jens Kristian", niin häntä oli esitetty
oppineelle koulupojalle kaupungista, muistutuksella olla rupeamatta
hänen seuraansa, sillä Jens Kristian oli muka tyhmä ja laiska poika. Ei
hän pahaa tehnyt, vaan hän ei tehnyt hyvääkään ja siinäpä vika olikin.
Mutta tämä muistutus se ehkä kuitenkin oli, joka veti minun hänen
puoleensa.
Tyhmä Jens Kristian oli noin kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon
pitempi sekä voimakkaampi, vaan ei kumminkaan voinut ylläpitää
väkevämmän valtaa nuoremman ja heikomman ylitse; hänellä ei ollut
rohkeutta siihen eikä luullakseni haluakaan. Kun ensi kerran olimme
yhdessä, ei hän paljon mitään puhunut. Olimmepa ongella. Yhdessä olimme
soutaneet vanhaa ruuhta. Meri oli kirkas kuin peili, vene kiikkui
hiljaisilla lainehilla ja kaukana ulapalla oli laiva purjeet höllällään
ja kuvasti kauneuttansa meren pintaan. Kalalokki lensi kaakattaen veden
yli ja kala räpsähteli: minä vedin ylös toisen toisensa perästä. Tyhmä
Jens ei saanut mitään eikä se ollut kummakaan, sillä hän vaan katsoa
tuijotteli merelle päin katsannolla semmoisella, kuin olisi hän
tahtonut niellä siniset taivaat, kirkkaat laineet ja laivat kaikkineen
päivineen. Minä tarkastelin sill'aikaa hänen kasvojansa: ne eivät
olleet tyhmät, sen kohta näin, mutta niiden yli lepäsi joku huoli;
pitkä tukka peitti osaksi hänen vilkkaita silmiään, jotka kuitenkin
kadottivat voimansa kahden veltosti alaspäin rippuvan silmäluomen
kautta. Nämät antoivat hänen kasvoillensa jotakin uneksivaa, raskasta
eikä juuri tuo leveä suu ja nuo isot korvat koroittaneet hänen
kauneuttansa.
Mutta omituista elämää oli niissä silmissä, jotka nyt olivat kiintyneet
mereen ja laivaan; suun ympärillä oli eriskummainen mytistys, joka
kuitenkin vaan ani harvoin tuli näkyviin, mutta joka oli erittäin
henkistä; sitä en kumminkaan tuolla kertaa nähnyt.
Kun häntä katselin, juohtui mieleeni, että hän nukkui; mainitsinpa
hänen nimensä ja samalla hän säpsähti niinkuin unesta herääjä.
"Nukuitkos?" kysyin minä.
"En", vastasi hän hymysuin.
"Mitäs sitten teit?"
"Minä katselin laineita, niissä on niin omituinen kirkkaus".
"Mutta sinä unhoitat siimasi; sinulla varmaan ei ole syöttiä, katso
perään!"
Hänen piti vetämän ylös siimansa: se istui kiini pohjassa kuin ankkuri
ja oli poikki leikattava.
"Nyt saan selkään, kun tulen kotia", sanoi Jens Kristian. Minä, muka
oppinut koulupoika tiesin neuvon. Tahdoin opettaa häntä puolustelemaan
itseänsä; sopisihan sanoa, että oli käynyt niin taikka niin. "Ei en voi
valehdella".
Ja kotiin hän tuli ja selkään hän sai, mutta valehdella hän ei voinut.
He kutsuivat häntä tyhmäksi siitä syystä, ett'ei hän siimaansa
valvonut. Seuraavana päivänä, viimeisenä jonka siellä olin, menin vielä
kerran vanhan Marin tupaan tapaamaan Jens Kristiania.
Vanha Mari oli omituinen ihminen. Rakkaudesta ja säälistä oli hän
luoksensa ottanut tyhmän Jens Kristianin, kun hän, lapsi rukka, orvoksi
mailmaan jäi, mutta hänellä oli oma kasvatustapansa. Kun muut sanoivat
Jens Kristianin tyhmäksi, koetti hän piiskata tyhmyyden hänestä;
seuraus oli se, että Jens Kristianilla oli vaikeat päivät kotona eikä
hän juuri vanhasta Marista pitänyt.
Mari seisoi ovella, kun tulin ja kysyin hiljaista leikkikumppaniani.
"Ei, Jens Kristian on ulkona lampaita kaitsemassa", sanoi hän; "Jumal'
armahtakoon meitä, -- siellä ei ole mitään syömistä; mutta paimentaa
niitä täytyy, muutoin ne menevät mereen. Mutta Jumal' auttakoon meidän
paimentamme; hän kai istuu torkkumassa, se tyhmä poika, ja päästää
lampaat mereen, jos vaan itse tahtovat. Niin, tyhmä se poika on!
Äitinne on onnellinen hän, jolla on semmoinen poika, joka voi lukea
vaikka papiksi ja tulla oppineeksi mieheksi. Niinpä, niin, toista se on
kuin minun kasvattini: hän istuu enimmiten vaan omissa ajatuksissaan".
"Mutta mistä syystä te ette anna hänelle oikeata työtä?" kysyin minä,
oppinut yksitoista-vuotias, joka luvin papiksi.
"Mitä? hänellekö työtä? Voi kuitenkin, hän on kylläksi työtä
hävittänyt. Hänen piti viime talvena veistelemän puuronhierimiä ja ne
hän kaikki leikkasi rikki; hänen piti kutoman sukkia, eikä hän pystynyt
sitä oppimaan; hänen piti sepän oppiin, mutta silloin oli hän
hakkaamaisillansa sormet poikki! Nyt hän vaan kuljeskelee ympäri ja
kelpaa tuskin vuohien kaitsijaksi".
Tämän valitusvirren jälkeen menin ulos, huusin ja kutsuin -- turhaan
-- en saanut mitään vastausta. Vihdoin viimein näin hänen kallion
huipulla; näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, makasi
vaan ojennettuna litteän kiven yli. Viimein hän kuuli minun ääneni;
mutta luodessaan silmänsä ympäriinsä, päästi hän kimakkaan huudon: yksi
lammas oli poissa; hän juoksi kivet ja kannot halki, mutta lammasta ei
löytynyt, se oli mennyt kallion yli ja uponnut mereen, joka loiski
vuorenseinää vastaan. Vanha Mari oli oikeassa; hän ei kelvannut
paimeneksikaan. Nyt vasta melua syntyi; hän ei uskaltanut mennä kotiin;
Mari löisi häneltä käsivarret ja sääret poikki; vihdoin jäi hän hiljaa
seisomaan, tuijotellen eteensä hymyllä, joka näytti typerältä; se oli
enemmän, se oli hengetön. Tällä hetkellä hän näytti hupsun kaltaiselta.
Minä annoin hänen seurata minua kotiin setäni luokse, joka rupesi minun
pyynnöstäni välimieheksi vanhalle Marille. Sill'aikaa kuin tämä meni
Marin tupaan, kärsi tyhmä Jens Kristian paljon pilkkaa maakauppiaan
puodissa kävijöiltä.
"Siellä se on, joka viime vuonna oli sepän opissa, mutta poltti
sormiansa niin, että Marin täytyi ottaa hänet sieltä pois", sanoi eräs
kauppamies, jonka matka usein oli sinneppäin.
"Hän se oli, jonka piti hakkaaman puita ja tuoman vettä vanhalle
muorille ja joka hakkasi ämpärin kappaleiksi ja pudotti kirveen
järveen", sanoi toinen.
Silloin syntyi ilo suuri, ja Jens Kristian itki ja puri hyppysiänsä.
Vihdoin setä tuli takaisin. Tyhmän Jens Kristianin tuli mennä kotiin ja
saada selkään. Kovasti murtuneena ivasta ja pelosta meni poika rukka
tiehensä.
Seuraavana aamuna, juuri ennen kuin minun piti lähtemän, etsin häntä
laitumilta, sanoakseni hänelle hyvästi; hän istui samalla kivellä kuin
päivää ennen, vartalo kumarruksissa, ja hyräeli jotakin nuottia;
kumartaessani hänen olkansa ylitse, astuin ehdottomasti takaperin.
Oliko tämä sama, jonka eilen näin? Kirkas tuli loisti hänen
silmistänsä, tuo suunmytistys tuli kauniisti ja voimakkaasti esiin,
mutta hän ei nähnyt mitään; hän vaan tuijotteli kiveen, jonka yli hänen
kätensä meni edes takaisin.
"Mitäs siellä teet?" Hän säpsähti kuin paha omatunto. Koko kallio,
jonka päällä hän makasi, oli täynnä kuvia: siinä muorin tupa ja siinä
maakauppiaan talo -- kaikki mitä oli nähtävänä kiveltä, jolla hän
istui. Se oli selvästi ja törkeästi piirretty, mutta suunnitelma oli
ehkä kuitenkin aivan nerokkaasti luotu.
Samaan tapaan istui Giotto piirustamassa isänsä lampaita, kun Cimabue
tuli ja näki hänen; mutta tänne ei tullut mikään Cimabue. Ja ehk'ei hän
ollutkaan mikään Giotto. Mutta taideniekka hän oli ja suurilla
luonnonlahjoilla varustettu päälle päätteeksi. Mutta kuka siitä huoli?
He näkivät, ett'ei hän voinut lampaita paimentaa, eikä ymmärtänyt
takoa ja he kutsuivat hänen tyhmäksi Jens Kristianiksi ja oikeassa he
olivatkin, sillä hän ei kelvannut siihen, mihin hän oli pantu. Hän
katseli rukoilevin silmin minun puoleeni. "Ei pidä sitä sanoman
kenellekään!" seisoi niissä aivan selvästi. Mutta mykkänä, niinkuin
ennenkin, nosti hän kätensä ja osoitti suurta piiriä ympärillänsä:
kaikki kalliot olivat peitetyt hänen piirustuksillansa. Tämä oli se
sali, jota hän oli koristellut fresko'illansa, "tämä on minun
maailmani", sanoi taas hänen tumma silmänsä: "tässä minä elän",
Uteliaasti katselin ympärilleni, tässä oli mitä vaihtelevimpia
kuvauksia siitä melkein tyhjästä elämästä, jota hän oli viettänyt, --
autiosta kalliomaailmasta meren rannalla. Sitten tuli, mitä hän oli
lukenut: kuvauksia biblian historiasta, saduista, kyllä ihmeen
karheita, mutta täynnä mielenkuvitusta ja vapautta. Minä kysyin
häneltä, mistä hän oli ajatuksen saanut siihen. Vanhasta kuvaraamatusta
ja maailmasta hänen ympärillään oli hän ottanut aiheensa; ja nyt tuli
selville, että hän oli leikannut hierimet rikki siitä syystä, että hän
oli tahtonut koristella niitä kuvilla, mutta ett'ei hän milloinkaan
tyytynyt niihin ja sillä muodoin oli leikannut ne rikki toisen toisensa
perästä. Selkään oli hän saanut, mutta hän ei voinut, tilaisuutta
saatuansa, olla uudestaan koettamatta. Ja kun hän asian tunnusti,
naurettiin hänelle, ja siitä ajasta saakka ei hän koskaan uskaltanut
puhua tyhmästä taipumuksestaan.
Sillä tavoin oli hänestä tullut tuo tyhmä Jens Kristian, joka ei
kelvannut mihinkään; työtä hänen täytyi tehdä leivän edestä, ja työtä
hän halusikin, mutta peräti toisella tavalla kuin muut tahtoivat.
Seuraavana kesänä tulin takaisin, silloin Jens oli pari tuumaa entistä
pitempi; talvella oli hän hankkinut itselleen jonkunlaisen
kunnioituksen siitä, että hän papille oli maalannut punaisen seinän;
mutta siihen oli mennyt häneltä paljon aikaa, sillä hän oli ensin koko
sydämmensä pohjasta maalannut kuvia siihen, mutta sai sitten maalata
kaikki uudestaan, sillä eihän käynyt laatuun pappilan seinässä nähdä
lampaita, lehmiä ja muorin tupaa, mutta eräs kuva sisäänkäytävän
yläpuolella sai kuitenkin kunnian jäädä pois pyyhkimättä; se kuvaili
Simsonia, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla. Tämän suven piti
kuitenkin tulla ratkaisevaksi Jens Kristianille, jota yhä vaan
pidettiin hyvin tyhmänä. Tämä kesä oli herättävä hänen itsetuntonsa.
Cimabue tuli ja Giotto oli valmis astumaan ulos mailmaan.
Olipa eräänä päivänä kauhea ilma, meri lainehti mustana ja valkoisena
ja myrsky ratsasti aaltopäillä; meillä lapsilla ei ollut lupa mennä
ulos. Mutta luotsit olivat täydessä työssä, sillä mereltä kuului
hätälaukauksia toinen toisensa perästä ja moni merimies vaipui
varmaankin sinä päivänä kuoleman uneen veden kylmässä kuohussa.
Eräs norjalainen priki, joka tuli Hamburgista, oli kauvan ulapalla,
uskaltamatta uhkaavien karien väliin; hätälippu liehui alinomaa, -- ah,
jospa olisi tietty, mikä kallis lasti oli laivassa! Vihdoin viimein
illempana saapui kaksi rohkeata luotsia laivaan ja veivät sen
onnellisesti saaristoon. Myrsky oli silloin vähän asettunut ja me
olimme taas ulkona ja seisoimme rannalla. Jens Kristian, joka tänä
vuonna oli vielä hiljempana ja totisempana kuin viime vuonna, ja joka
nyt sai enemmän selkään kuin ennen, siitä syystä, että hän, vaikka jo
työ-ijässä, ei vieläkään voinut kodon askareita toimittaa, seisoi
vieressäni ja piti kätensä ristissä olkapäälläni. Uhkea, priki, pahasti
revitty myrskyssä, oli laskenut ankkurinsa, ja muutamat laivaväestä
ynnä luotsit soutivat nyt maalle päin luotsiveneessä, jonka kokassa
istui eräs vanhempi mies miellyttävällä ulkonäöllä. Valkeat hiukset
riippuivat arvokkaasti hänen päänsä ympäri, terävät silmänsä
vilkuttivat ja vähän ylöspäin viittaava nenä antoi koko hänen
kasvoillensa vilkkaan muodon. Väki astui veneestä ja auttoi sitten
kunnioituksella vanhusta maalle. Hän astui reippaasti rannalle ja meni,
yksi luotseista seurassansa, pappilaan, joka oli ruotsin virstan
päässä. Kansa kumarsi syvästi, kun hän meni ohitse.
"Kuka se oli?" kysyi yksi meikäläisistä, kun muutamat merimiehet, jotka
kantoivat hänen kapineitansa, jäivät meidän luoksemme.
"Onko se pappi?"
"Ei, se on eräs maalari!" vastasi merimies.
"Eikö muuta?" sanoi talonpoika.
"Sanotkos _eikö muuta_, sinä? Jos hän seisoisi kuninkaan edessä, niin
kuningas antaisi kättä hänelle ja kumartaisi hänen eteensä".
"Mitäs sanot?"
"Hän oli köyhä poika Eivindvikistä, niinkuin joku teistä; nyt hän on
kuuluisa monessa maassa; nyt hän asuu Saksanmaalla ja on professori.
Kussa hän on kulkenut, siellä on juhlia pidetty, ja nyt hän menee
Bergen'iin". Tämä soi kummalliselta talonpoikien korvissa.
"No; mikä onkaan sitten eroitus hänen ja meidän maamaalarein välillä?"
Silloin hymyili oppinut merimies ja avasi maalarin luonnoskirjan, jota
hän kantoi. Siinä oli maisemia koskineen, siltoineen ja metsineen;
siinä oli muutamilla piirteillä esitetty monenlaisia kohtauksia; -- ne
olivat taideteoksia! Talonpojat katselivat katselemistaan, mutta he
eivät oikein ymmärtäneet noita hienoja piirteitä. Mutta yksi, joka sekä
näki että ymmärsi, oli Jens Kristian. Hänen kätensä vapisi
olkapäälläni, hänen silmänsä loistivat, hänen ruumiinsa vavahteli
suonenvedon tapaisesti; hän katseli, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa
silmät päästänsä; hän ei sanonut mitään, hän katseli vaan: joka kerta
kun merimies käänsi lehden, hengitti hän, mutta hän oli ja jäi vaiti.
Muut kummastellen katselivat häntä enemmän kuin kuvia, ja kummallisempi
niitä hän todellakin oli. Hänen uneliaat silmänsä säkenöitsivät. Pilvi
hajosi hänen otsaltansa, hänen suunsa ympäri asettui omituinen,
voimallinen vavahdus, ja kun merimies pani kirjan kiini mennäksensä ja
talonpojat seurasivat heitä, jäi hän liikkumatta seisomaan.
"Jos kuningas seisoisi hänen edessänsä, niin hän kumartaisi häntä",
sanoi hän hyvin matalalla äänellä. "Ja minä, joka luulin sen
synniksi.".
"Synniksikö?" sanoin minä.
"Niin, etkös tiedä, mitä on kirjoitettu? Älä tee itsellesi kuvaa äläkä
jonkun muotoa, ei niitten, jotka ylhäällä taivaassa ovat, eikä niitten,
jotka alhaalla maan päällä ovat, eikä niitten, jotka maan alla ovat. --
Niin seisoo raamatun ensimäisessä käskyssä".
"Sen sinä olet väärin käsittänyt, siinä puhutaan epäjumalien kuvista".
"Ja minä, joka pelkäsin niin".
"Keppihän se taisi olla, jota pelkäsit?"
"Keppiäkö? Oi, vaikka olisivat lyöneet minun vaivaiseksi; ei, minä
pelkäsin Jumalan käskyä; siinä seisoi, että se oli synti. Siitä syystä
minä pyyhin pois kaikki, mitä taisin, sentähden minä istuin
piirtelemässä kaukana, missä minun mielestäni Jumala tuskin taisi nähdä
sitä -- oi, minkä raskaan kuorman sinä olet hartioiltani nostanut!"
"Ja mitäs nyt aiot tehdä?"
"Voi, jospa vaan saisin piirustaa ja maalata kaikkia, mitä näen
ympärilläni!"
"Puhuttele professoria siitä".
"Oletkos hullu?"
Minäkin huomasin sen hulluksi, mutta Kristian oli muuttunut. Hänen
käytöksensä ei ollut enää sama. Hän seisoi rohkeana, jalona edessäni ja
katseli syvin silmin heijastavaista iltataivasta.
Hän meni kotia. Muori seisoi ovella. "Vai tuletkos nyt, sinä kelvoton
luontokappale?" Tämmöisellä iltasiunauksella hän vastaan-otettiin, ja
sitä seurasi aika korvapuusti. Hän oli nyt niin kauvan kiusannut
"tyhmää" Jens Kristiania, että tältä vihdoin loppui kärsivällisyytensä,
ja kun eukko taas kohotti kätensä, antaaksensa isolle pojalle vielä
toisenkin korvapuustin ja odotti, että hän tapansa mukaan pitäisi kädet
korviensa edessä, hämmästyi hän kovasti, kun Jens otti kiinni hänen
kädestänsä ja sanoi: "Älkää, muori, minä olen liian iso saadakseni
selkään ja te liian vanha ja heikko lyömään!"
Ja vanha Mari, joka todellakin oli viime vuotena heikontunut, huomasi
nyt ensi kerran olevansa vanha ja riutunut vaimo; mutta tunto siitä
valloitti hänen niin kovasti, että hän hyrähti itkuun, pitäen
esiliinansa silmien edessä.
Jens Kristian ei liikkunut. "Niin, niin, muori", sanoi hän, "en ole
koskaan kuullut teiltä muuta kuin kovia sanoja vaan, siitä asti kun
rupesin kasvamaan. Ruokaa olen saanut niinkuin selkäänkin; te olette
tehneet lapsuuteni pimeäksi". Katkerat nuo sanat olivat, vaan ei kukaan
katsonut hänen sydämmeensä.
Oi, hänen sydämmessänsä oli tänä hetkenä nuoruuden, rohkeuden ja ilon
maailma koittanut; tätä ei vanha Mari voinut käsittää, vaikka Jens
olisi tahtonutkin antaa hänelle osan siitä.
Marille hän oli vaan tuo tyhmä poika.
"Tyhmä olet aina ollut", sanoi hän, pidättäen vihaansa, "mutta paha
olet vasta tänäpäivänä!"
Niin päättyi siis tämä ilta. Mutta piti nähtämän vielä suurempia
ihmeitä. Tapahtui näet, että seuraavana aamuna tultiin pappilasta Jens
Kristiania hakemaan, vieras professori tahtoi häntä puhutella. Suuri
melu nousi koko satamapaikassa: mitä tuo vieras, kuuluisa mies tahtonee
tuolta tyhmältä pojalta? Jos hän kuitenkin olisi lähettänyt sanan
rikkaalle kauppamiehelle Boss'iin, tehdäksensä kauppaa hänen kanssansa,
taikka maakauppiaalle, taikka voudille Hakkestad'issa, mutta lähettää
tuota tyhmää poikaa noutamaan! Ehkä hän tahtoo nuhdella häntä,
ennenkuin hän rupeaa lukemaan papin edessä. Siitä hetkestä asti, kun
Jens Kristian lähti pappilaan kiiltävässä hatussa ja uudessa röijyssä,
varrottiin ja ihmeteltiin, siksi kuin hänen piti tuleman takaisin,
mutta hän ei tullutkaan. Sitä vastoin tuli sana vanhalle Marille, joka
nyt täydessä juhlapuvussa lähti pappilaan.