oli jo monta lehmää myönyt; nyt piti Ystäväkin myödä. Antti sai itse
viedä sen kaupunkiin ja "alla päin, pahoilla mielin", kävi mies
matkalle. Rikas talon isäntä osti Ystävän; mutta arvaapas mitä Antti
teki? Tietysti vei hän ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni hän
saman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. Hän tuli rikkaan
herran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyvä palvelija
hän oli, mutta moni moitti häntä saidaksi, sillä kaikki rahansa pani
hän säästöön eikä ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niillä. Mutta
parin vuoden perästä otti hän säästö-rahansa ulos, sanoi herrallensa
hyvästi ja läksi pois. Hän meni nyt siihen taloon, mihin oli Ystävänsä
myönyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. "Ei suinkaan", vastasi
talon-isäntä, "se on hyvä hevonen". Antti pyysi että saisi edes sitä
katsella. Sen saikin. Ystävä seisoi tallin edessä par-aikaa vettä
juomassa ja Antti meni sitä taputtamaan. Ystävä katsahti ylös, hirnui,
raapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, että Antti olisi ilosta
tahtonut itkeä, jos ei olisi arvellut itseänsä liian vanhaksi siksi.
Kauvan seisoi hän tässä, silittäen, taputtaen Ystäväänsä, ja
talon-isäntä seisoi vieressä nauraen tätä ystävyyttä. Lopuksi sanoi
Antti hyvästi, kääntyi sitten vielä hevosen puoleen ja sanoi: "hyvästi,
Ystävä, mene nyt talliin!" -- Ystävä hypähti, hirnahti ja juoksi Antin
perästä. "Mitä se on", sanoi isäntä ja tahtoi Ystävää talliin ajaa.
Anttikin vielä kerran sanoi: "mene talliin, Ystävä, mene talliin";
mutta hevonen vaan Antin perään, siksi kun isäntä näki että turha oli
sitä pois saada. Lopuksi antoi hän sentähden myöten, otti vastaan Antin
rahat ja antoi Ystävän mennä.
Nyt hyppäsi Antti kiireesti hevosensa selkään, taputti ja kiitti
Ystävää, joka niin hyvin muisti, mitä oli oppinut. Ja Antti oli
onnellinen.
Kenties näet hänen joskus, niin saat itse nähdä kuinka iloinen hän on,
ja kuinka Ystävä taas on tullut sileäksi ja kauniiksi. Aina vielä
tahtoo Antti mielellään kilpaa ajaa, ja pyytää kenties sinuakin
ajamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen hänellä on, tai opeta
omalle hevosellesi vielä parempaa kieltä, niin ettei se seisahdu,
vaikka Antti huutaa Ptruu!
Väinämöinen.
"Hyvää huomenta, pienet pojat ja tytöt", sanoi auringon-säde eräänä
aamuna. "Koska Nukku-Matti on lähtenyt, niin minä nyt tulen hänen
sijaansa teidän kumppaniksenne. Mitäs, jos menisimme tuonne salon
paadelle istumaan, ehkä siellä kuulisimme, mitä vanhat hongat tietävät
puhua nuoruutensa päivistä, jolloin Väinämöinen oli ukko, joka lauloi
syvää viisautta honkain nuorille sydämille".
"Voi, kuinka olisi lystiä kuulla honkain puhetta", sanoivat pienet
tytöt, -- "ja Väinö-ukosta", sanoivat pojat.
"Lähdetään vaan, eikö niin?" sanoi Hymy. "No, vieläkö sitä miettisimme,
lähdetään vaan", sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-säde
matkakumppalina, lähtivät pientä polkua astumaan, joka vei suorastaan
honkain juhla-saliin.
"Voi, kuinka täällä on ihanaa ja suloista", arvelivat lapset. --
"Terve tultuanne", humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja
kukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen
toisellensa: "Nyt tuli vieraita. Onpa hyvä, että meillä on
pyhä-vaatteet päällä. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehkä tuo
vanha puu, -- muistatkos sitä, joka aina meille juttelee tarinoita?
-- tänäänkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan
auringon-säde muistaisi häntä suudella". Mutta samassa antoikin
auringon-säde oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siitä tuli
niin iloiseksi, että sen kasvot oikein loistivat. Sitä ei tarvitse
kummastella; sillä vanha puu muisti nyt nuoruutensa päivät, kuinka
hän silloin oli paljon suuteloita saanut, -- olipa hän saanut
muutamia Väinämöiseltäkin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi,
jota Väinö-ukko holhosi ja kasvatti. "Oi, kyllä lapsuuden päivät
kuitenkin olivat suloiset! En voi niitä ikinä unhottaa. Paras oli
minulle kuitenkin ukko Väinämöinen", ajatteli vanha puu, ja pari
kirkasta kyyneltä vieri alas hänen poskillensa, mutta ääneen hän
sanoi: "Kyllä minä arvaan, mitä lapset haluavat. Te tahtoisitte kai
kuulla Väinämöisestä, ijän-ikuisesta laulajasta?" -- "Tahtoisimme,
tahtoisimme", huusivat kaikki lapset yht'aikaa, ja kukat nyykähyttivät
päätänsä, mielihyväänsä osoittaen. "No, mitäpä tuosta, juttelen siis",
sanoi vanha puu.
Lapset kiipesivät nyt ylös paadelle istumaan ja panivat kätensä
ristiin, sillä tämä hetki oli heidän mielestänsä varsin juhlallinen. Ja
vanha puu aloitti:
"Eli kerran Suomenmaassa mies, jonka nimi oli Väinämöinen. Vanha hän jo
oli silloin, kun minä tulin häntä tuntemaan. Mutta kauniimpaa ukkoa en
ole ikinä nähnyt. Hän oli pitkä ja suora niinkuin minun veljeni, jotka
juuri ovat häneltä oppineet suorina pysymään. Muuten hän oli harteva ja
koko hänen käytöksensä osoitti lujinta vakavuutta. Kaikkein enimmin
olen kuitenkin aina ihastellut hänen kasvojensa muotoa. Jospa olisitte
nähneet hänen hopeakarvaiset hiuksensa, jotka pitkinä kähärinä valuivat
alas hänen hartioillensa! Ja silmät sitten! mihin ne voisin verrata? --
En taida sanoa, mutta tiedän nimen heille, ja se nimi on rakkaus. --
Paljon oli hän myös aikanansa toimittanut. Hän sai aution maamme,
hedelmälliseksi, kaasi itse ensimäisen kasken ja kylvi ensimäiset
ohrat. Linnut rupesivat nyt iloisesti laulamaan ja maassa kasvoivat,
rehoittivat ruohot, kukat ja marjat niinkuin ihanassa yrttitarhassa
ainakin. Yli kaiken on kuitenkin hänen laulutaitoansa kiitetty, eikä
sitä sovi ihmetellä, sillä Väinämöinen oli jumalattaren poika, joka oli
perinyt lahjan taivaallisilta vanhemmiltansa. Vaan sopivata soittokalua
hänen laulutaidolleen ei vielä löytynyt Suomessa. Väinämöinen rupesi
sentähden ajattelemaan, kuinka saisi kanteleen syntymään, mutta kun ei
löytynyt sen valmistajaa, rupesi hän itse kanteleen tekijäksi."
"Kyllä minä kanteleen tunnen", sanoi Aino. "Semmoinen riippuu seinässä
vanhan Liisan tuvassa, ja pyhä-aamuina sen ääni soi niin heleästi;
sillä silloin Liisa laulaa laulujansa Jumalan kunniaksi, niin on isä
sanonut". -- "Kyllä mekin sen tunnemme", sanoivat kaikki muut lapset.
-- "Hyvä, hyvä", sanoi vanha puu ja jatkoi:
"Mutta voitteko sanoa, mistä Väinämöinen teki kanteleensa?" -- "Tiedän
minä sen", sanoi Matti ja kertoi: "'Kust' on koppa kanteletta? Hauin
suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista.
Kusta kielet kanteletta? Hiuksista Hiien ruunan'. Sen runon opetti
mulle Alahovin mamseli, kun minä talvella kävin koulua hänen luonansa".
-- "Oliko se oikein totta, minkä Matti kertoi kanteleen syntymisestä?"
kysyivät lapset epäillen. -- "On niin", sanoi vanha puu. "Mutta
olkaatte nyt hiljaa, niin puhun teille Väinämöisen soittajaisista,
joita hän kerran piti, soittaen kanteletta tässä meidän isossa
salissamme. Silloin hän kävi istumaan samalle paadelle, missä te nyt
istutte ja otti kanteleen käteensä, asetti sen polvillensa ja alkoi
soittaa".
"Ah, me olemme Väinämöisen konsertti-salissa ja me istumme hänen
paadellansa", kuiskuttivat lapset keskenänsä.
Vanha puu ei kuullut lasten kuiskuttamista ja sanoi: "Väinämöisen
sormet liikuttivat notkeasti ja taitavasti kanteleen kieliä, soitto
tuntui soitannolle, ja kauas yli vuorten ja vesien kaikui nyt sekä
soitto että laulu. Silloin ei ollut metsän asujista ketään, joka ei
olisi suurella kiireellä rientänyt laulajaisiin. Oravat, hirvet,
ilvekset, karhut, sudet, kaikki metsän eläimet kiitivät pitkin askelein
pitkin kankaita konserttisaliin. Helppo olikin tällä kertaa päästä
konserttiin, sillä Väinämöinen ei vaatinut mitään pääsö-maksua.
Rakkahasti ympärillensä katsoen, hän nyykähytti päätänsä jokaiselle
saliin astuvalle: 'Ole tervetullut ikirunojen iloa ja kanteleen
kajahusta kuuntelemaan!' Tuli sinne vielä koko Tapion kansa, ja
"Korkealta kokko lenti,
Halki pilvien havukka,
Allit aalloilta syviltä,
Joutsenet sulilta soilta;
Pieniäkin peipposia,
Lintuja livertäviä,
Sirkkuja satalukuisin,
Leivoja liki tuhatta
Ilmassa ihastelivat
Hartioilla haastelivat,
Tehessä isän iloa,
Soitellessa Väinämöisen".
"Vaan ei siinä vielä kaikki näitten soittajaisten kuuntelijat. Tuli
vielä ilman ihanat immet, tuli Päivätär, tuli Kuutar; tuli myös Ahto,
aaltojen kuningas väkinensä. Kaikkia soitanto liikutti, kaikkein
sydämmet sulivat, ja kyynel kyyneleen perästä vieri kuuntelijain
silmistä. Itse Väinämöisenkin kauniille kasvoille valui isoja,
kirkkaita kyyneleitä, jotka tuosta vieri alas hänen jalkainsa juureen,
sieltä rannalle ja rannalta meren syvyyteen. Siellä ne muuttuivat
ihaniksi helmiksi, joita kuninkaat ja ylhäiset sitten ovat käyttäneet
koristuksina. -- Niin, semmoinen oli Väinämöinen ja semmoiset hänen
soittajaisensa".
Tähän vaikeni vanha puu. Hän näytti vähän väsyneeltä. Rupesi päiväkin
jo menemään maillensa. Auringon viimeiset säteet valaisivat vanhaa
puuta, ja lapset näkivät selvästi, että kertoja oli syvästi liikutettu.
He eivät tohtineet puhua, mutta sydämessään he olivat hyvin kiitolliset
vanhan puun kertomuksesta. Olipa niinkuin olisivat tutustuneet
Väinämöisen kanssa. Urho ajatteli: "Väinämöisen tekoja mielelläni
tekisin", ja Matti arveli: "Väinämöisen muistan ijäti", ja Hymy ja Aino
kuiskuttivat: "Jos oppisimme kanteletta soittamaan Jumalan kunniaksi!"
-- "Menkäämme vanhan Liisan luokse, ehkä hän meitä neuvoisi", sanoi
Hymy. -- "Niin, tehkäämme niin", vastasi Aino. Nyt nousivat kaikki
lapset istuimiltansa ja kiittivät nöyrästi vanhaa puuta, joka nyt taas
näytti tyyneeltä ja iloiselta. "Jääkäät hyvästi", sanoi hän, "ja
muistakaat jälkiänne rakkaassa majassani!" Lasten silmät etsivät nyt
matkakumppaliansa, eikä tämä ollutkaan kaukana.
-- -- Nukku-Matti havaitsi tänä yönä lapsissa muutoksen. Taivaallinen
tuli paloi entistä kirkkaammin lasten sydämmissä.
Kana, joka hautoi ankanpoikia.
(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)
Oli kerran nuori, kaunis kana, jota tahdomme kutsua rouva
Sulkatöyhdöksi. Hän oli ylhäinen syntyperältänsä, sillä hän polveutui
suorastaan _Cursorien_ mahtavasta suvusta ja oli päälle päätteheksi
niin suloinen, ett'ei semmoista ikinä ole nähty kauniina suvipäivänä.
Hän oli paitsi sitä niin onnellinen, kuin kana voipi olla. Nuori herra
Sakari oli ostanut tuon kanan ynnä viisi hänen sisartansa ja lisäksi
vielä reippaan, vilkkaan kukon, josta kaikki ennustivat tulevan kelpo
maankaivajan ja niin erin-omaisen perheen-isännän, kuin suinkin älykäs
kanajoukko voisi haluta.
Ei juuri voi sanoa, että rouva Sulkatöyhtö olisi ollut alusta aikain
niin erittäin viisas. Hän oli kyllä sangen kaunis ja iloinen ja oli
kukon, herra Kukeliku'n erityisessä suosiossa, sätelevien silmiensä,
kiiltävien sulkiensa ja näppärän, hiukan ylpeän, käytöksensä tähden,
joka miellytti kukkoa erittäin paljon. Mutta vanha rouva Terävänokka,
joka asui naapuritalossa, ilmoitti koko kyläkunnalle, että Kukeliku oli
tyhmeliini, joka suositteli tuota pientä pintapuolista kanaa, jolla ei
ollut vähintäkään maailman kokemusta ja joka ei ajatellut mitään muuta
kuin omia kauniita sulkiansa.
"Odottakaamme vaan siksi, että hän saapi kananpoikia", sanoi rouva
Terävänokka, "silloin saadaan nähdä. Olen itse toimittanut maailmaan
kymmenen parvea siivoja ja taitavia kananpoikia -- oikea kunnia meidän
sukupolvellemme -- minä kai ymmärrän, tuleeko hänestä hyvä hautokana
vai eikö; mutta minä ennustan, ett'ei hänestä milloinkaan tule kelpo
äiti. Tahtoisinpa nähdä hänen raapivan ylös maasta jotakin pojillensa!
Niinpä, niin, hän, joka elin-aikanansa vaan on juossut ja syönyt
matoja, jotka joku muu on koonnut hänelle".
Mutta kun herra Kukeliku kuuli semmoista puhetta, lauloi hän kovasti,
niinkuin suuttuneen kukon tulee tehdä, ja julisti vanhan rouva
Terävänokan kadehtivaiseksi; hän oli muka kadottanut omat
pyrstösulkansa ja oli nyt vanhan, koimadon haaskaaman sulkatöyhdön
näköinen, joka juuri sentähden karsain silmin katseli kaikkia, jotka
olivat nuoret ja kauniit. Rouva Sulkatöyhtö kaakatti ylpeästi
puuhailevalle, pörröiselle naapurirouvalle ja pöyhisteli tyytyväisesti
viileän suloisena kesä-iltana.
Olipa niin, että pieni Sakari oli saanut äidiltänsä luvan pitää nämät
kauniit kanat, sillä ehdolla kuitenkin, että hän itse rakentaisi heille
kopin ja pitäisi huolta heistä. Ja hänen kunniakseen täytyy tunnustaa,
että hän melkein aina jokseenkin hyvin toimitti virkansa.
Päivän puolella olevalle mäelle, jossa kasvoi pensaita, rakennutti hän
pienen soman kanapihan koppineen, johon koppiin sovitettiin kaksi
ikkunaa, pieni ovi ja tukeva orsi yösijaksi hänen rakkaille
lintusilleen. Paitsi sitä valmisti hän koko rivin pieniä häkkejä ja
pani niihin heiniä muniville kanoille, sekä osti muutamat hienot,
valkoiset posliinimunat, niillä täyttääksensä sitä paikkaa, josta hän
otti pois munan, etteivät kanat liioin kaipaisi muniansa. Koko tämä
pieni laitos oli lehdikössä, mikä oli kalteva virralle päin, ja tämä
muodosti pienen lahdelman kohta kanapihan alipuolella.
Tämä juuri oli se seikka, joka antoi tilaisuuden Sakarin ystäville
esittää erästä uutta tuumaa kanojen talouden suhteen.
"Kuules, Sakari", sanoi Tuomas, "Sinun pitäisi toimittaman itsellesi
ankkoja; sinulla on tässä oiva paikka niille".
"Niin, mutta, näet sä, nyt olen ostanut kanoja eikä siis maksa vaivaa
puhua siitä asiasta", sanoi Sakari. -- "Eikö maksaisi vaivaa? Miks'ei?
Niinkuin kanasi eivät voisi hautoa ankanpoikia! Odotappas vaan, siksi
että joku kanoistasi pääsee haluun hautoa, silloin panet sen alle
ankanmunia ja saat arvaamattasi koko joukon ankkoja. Voithan ostaa
vaikka kuinka monta ankanmunaa vanhalta Samulilta, joka asuu tuolla
alhaalla laaksossa. Hän panee aina kanojansa hautomaan ankanpoikia".
Sakari mietiskeli asiaa ja tuli siihen päätökseen, että sopisi koettaa.
Seuraavana päivänä ilmoitti hän äidillensä, että hän ensitulevana
joulupäivänä aikoo tarjota ankanpaistia päivälliseksi, ja kun äiti
ihmetteli sitä, sanoi hän salaisesti: "kyllä äiti saapi nähdä", eikä
sen enempää selittänyt. Samana iltana meni Sakari sitten Tuomaan
seurassa vanhan Samulin luokse ja vaihtoi itsellensä yhdeksän
ankanmunaa kuluneesta puukosta.
Samuli oli villatukkainen vanha neekeri, joka asu lähisyydessä,
lammikon rannalla ja jo kauvan aikaa oli halunnut Sakarin puukkoa. Se
oli erin-omaisen hyvästä terästä ja joululahja viime vuodelta. Sakari
tiesi, että hän isältänsä saisi uuden puukon, teki sentähden kaupan ja
palasi iloisena kotiin.
Harmiksi rouva Terävänokan ennustuksille, muni rouva Sulkatöyhtö
kiitettävällä uutteruudella joka päivä munan; mutta jonkun ajan perästä
kävi hän kovasti heikkohermoiseksi. Hän oli pahalla tuulella,
raskasmielinen ja haluton, hänen höyhenensä olivat pörröksissä niinkuin
harjakset ja hän hakkasi nokallansa jokaista, joka lähestyi häntä.
Herra Kukeliku hämmästyi kovasti ja meni tohtori Pippurille, joka
näytti hyvin arvelevaiselta, määräsi onkimato-puuroa ja lupasi tulla
kaksi kertaa päivässä sairasta katsomaan, siksi että hän virkoisi
jälleen.
"Herra varjelkoon, _Monsieur_ Kukeliku", sanoi vanha rouva Kierotöyhtö,
joka pörröisenä istui eräässä kolkassa, kun kukko meni ohitse,
"oletteko hullu? Te kukot olette aina semmoiset. Ettekö te ymmärrä,
kuinka vaimonne laita on? Hän tahtoo hautoa, siinä koko asia, sallikaa
hänen tehdä niin, kyllä hän sitten paranee. Mikä kelvotoin tuo tohtori
Pippuri on! Jok'ainoa vanha kana, joka itse on hautonut munia, ymmärtää
tuota asiaa paljon paremmin kuin mikään tohtori. Menkäätte kotiin ja
sanokaatte rouvallenne, että hän hautoo muniansa, jos hän niin tahtoo;
siinä on kaikki, mitä vaaditaan".
Kun Kukeliku tuli kotia, huomasi hän, että Sakari oli toimittanut hänen
rouvallensa yhdeksän soreaa munaa, jotka tämä nyt peitteli
juhlallisella ykstotisuudella. Hän rupesi keskusteluun hänen kanssansa
ja kertoi käynnistänsä tohtorin luona ja kuinka hän tapasi vanhan rouva
Kierotöyhdön; mutta rouva oli äreä vaan ja hakkasi häntä aina vähä
väliin hyvin loukkaavalla tavalla. Vielä muutaman kerran turhaa
koetettuansa miellyttää häntä, jätti hän hänen ja meni ulos
liehakoitsemaan rouvaa Punaterää, espanjansukuista leskeä, joka
hiljakkoin oli ostettu naapuritalosta.
"Hyvä rouvaseni", sanoi hän, "te ette voi arvata, kuinka ikävä minun
vaimoni on".
"Voi teitä kukkoja", sanoi rouva Punaterä, "kuinka vähän te käsitätte
meitä kana raukkoja ja mitä me kärsimme!"
"Kunnian-sanallani", sanoi Kukeliku, "te arvostelette minua väärin,
jalo rouva. Ajatelkaatte vaan kana, joka on pahalla tuulella eikä enää
edes pikkuisen hymyile miehellensä, vaan päin vastoin hakkailee sitä,
jolle hän on vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan!"
"Mikä pölkky te olette! Puhutte kuuliaisuudesta! Voisi luulla teidät
tulleeksi suorastaan Turkinmaalta".
Ja rouva Punaterä ojensi päätänsä mielitteleväisesti ja oli
juoksevinansa tiehensä.
Rouva Terävänokka kurkisteli kolkastansa ja huusi ystäväänsä, rouva
Kierotöyhtöä.
"Katsoppas", sanoi hän, "kuinka Kukeliku mairitellen pyrkii tuon lesken
suosioon; enkö ole aina sanonut häntä nokka viisaaksi?"
"Niin, ja hänen rouva parkansa saapi yksin olla kotona", sanoi rouva
Kierotöyhtö, "mutta semmoisia ne kaikki ovat".
"Niin, niin", sanoi rouva Terävänokka, "nyt hän kyllä saapi nähdä, mitä
elämä maksaa; nyt hän saapi käydä toista koulua, kuin astua sipsutella
pää pystyssä ja halveksien katsella köyhiä naapureitansa, jotka ovat
kasvattaneet monta kymmenkuntaa lapsia".
"Miten tuo raukka toimeen tullee, kun saapi kananpoikia?" ihmetteli
Kierotöyhtö.
"Niin, miksikä semmoiset hupsut menevät naimiseen?" sanoi rouva
Terävänokka. "Minä olen vakuutettu siitä, ett'ei hän osaa hautoa
ainoatakaan kananpoikaa, ja tuolla nyt Kukeliku astuu kurtiseeraamassa,
'fiini' ja keikkarimainen niinkuin ainakin. Sillä tavoin kukot eivät
tehneet minun nuoruuteni aikana; minun mieheni, sen minä takaan,
ymmärsi, kuinka hautova kana on hoidettava -- vanha Pitkäkannus raukka!
hän kärsi kyllä vähän hakkaamista silloin tällöin. Minun täytyy sanoa,
että meidän uusmuotiset kukot eivät ole niinkuin kukkojen pitäisi
olla".
Päivät vierivät, aurinko nousi ja laski ja nuori Sakari oli melkein
ainoa ystävä, joka näkyi huolivan pienestä rouva Sulkatöyhtö raukasta
ja jonka seura oli hänelle tarjona. Sakari antoi hänelle joka päivä
vettä ja keskeytti silloin tällöin hänen ykstotisia ajatuksiansa,
varovaisesti nostellen hänen siipiään saadaksensa tietää kuinka munien
kävi.
Vihdoin kuului pesästä heikonlainen huuto: pii, pii, pii, ja pieni
untuvapää toisensa perästä tuli näkyviin kanan siipien alta ja katseli
ympärillensä kirkkain tuijottavin silmin. Vähitellen tulivat kaikki
munat haudotuiksi ja rouva Sulkatöyhtö nousi ylpeänä ja onnellisena
äitinä ja rupesi kohta niihin rakkaihin toimiin ja tehtäviin, jotka
vaisto oli opettanut hänelle. Hän kaakatteli, raapiskeli ja hoiteli
pienokaisraukkojansa yhtä somasti ja taitavasti kuin seitsemän vuoden
vanha kana olisi tehnyt, ja nosti sen kautta kaikkien läsnäolevien
huomiota.
Herra Kukeliku tuli vallan ilomielin kotiin, toivotti onnea rouvallensa
ja sanoi, että hän taas oli ihastuttava, ja lisäsi, kun katseli vasta
haudottua kananpoika-parvea: "erittäin kauniita, erittäin suloisia!"
Rouva Sulkatöyhtö rupesi jo tyytymään kohtaloonsa, eikä aikaakaan, niin
jo tulla sipsuttelevat hänen luoksensa rouvat Terävänokka ja
Kierotöyhtö pienelle aamuvisiitille.
"Antakaa meidän nähdä kananpoikianne". pyysi rouva Terävänokka.
"Voi herttaiseni", sanoi Kierotöyhtö, "kuinka ne ovat isänsä näköiset!"
"Mutta Herra varjelkoon, kuinka niiden nokkien on laita?" huudahti
rouva Terävänokka. "Minun armahimpani, nämät kananpojat ovat epäluomia.
Minä surkuttelen teitä kovasti, ystäväni; mutta tämä on kaikki
seurauksena kokemattomuudestanne; olisitte vaan panneet vähän rapakiveä
ruokaanne, kun munitte. Katsokaatte, hyvä Kierotöyhtö, kummoiset nokat
heillä on! Tuo epämuodostuma kasvaa epäilemättä, ne tulevat
hirmuisiksi".
"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi rouva Sulkatöyhtö, kovasti
hämmästyneenä.
"Sitä ei voi niin tyystin tietää", sanoi rouva Terävänokka, "kun ette
kysyneet neuvoa minulta, ennenkuin te rupesitte munianne hautomaan.
Minä olisin voinut ilmoittaa teille kaikki siihen asiaan kuuluvat
seikat. Ne eivät suinkaan kuole siitä, mutta epäluomia niistä tulee
koko heidän elin-ajaksensa".
Lörppösiskot menivät pois, jättäen piston pienen kana-äiti raukan
sydämeen, ja hän rupesi nyt itsekin huomaamaan, että hänen
rakkahillansa todellakin oli pienet lusikanmuotoiset nokat, aivan
eriäväiset hänen omasta nokastansa.
"Ystäväiseni", sanoi hän miehellensä, "meneppäs tohtori Pippurille ja
pyydä, että hän tulee tänne katsomaan lapsiemme nokkia ja sanomaan,
onko apua vielä saatavana". Tohtori Pippuri tuli ja pani kauhean isot
lasisilmät nenällensä ja sanoi: "Hm! niin, onpas tuo vallan harvinainen
seikka -- peräti outo!"
"Oletteko koskaan nähnyt jotakin semmoista?" kysyivät molemmat
vanhemmat hämmästyneinä.
"Minä olen joskus lukenut semmoisista. Se on kalkkimainen pidennys
henkitorven sarventapaisesta kudelmasta, joka uhkaa muuttua luuksi",
sanoi tohtori.
"Oi, hirmuista!" huudahtivat vanhemmat. "Eikö siihen voi mitään?"
"Kyllä, tahtoisin määrätä, että joka päivä voideltaisiin voiteella,
joka on tehty hyttysten kärsistä ja sammakon pyrstöistä, ja sisään
olisi otettava yksi annos kärpäs-ydintä aamuin illoin. Tarkasti tulee
muistaa yhtä asiaa: he eivät saa milloinkaan kastua jaloiltansa eikä
juoda vettä".
"Hyvä tohtori kulta, en tiedä, kuinka minun pitää tekemän, sillä he
näyttävät jo erityistä taipumusta loiskuttelemaan vedessä", sanoi äiti.
-- "Niin, kivuloinen halu, joka usein ilmaantuu tämmöisissä kohdin, kun
syntyy joku luuntapainen turpeus henkitorven jänteisessä yhtymäkohdassa
suun kanssa, mutta teidän tulee estää sitä; nuorten henki riippuu
siitä".
Samassa tohtori Pippuri tuijotteli surkutellen noita pieniä
ankanpoikia, jotka salaa pistivät esiin tylsän nokkansa äidin siipien
alta.
Tästä hetkestä alkaen vietti rouva Sulkatöyhtö raukka sangen surullista
elämää. Hänen pienokaisensa olivat niin terveet ja pulskeat, kuin
suinkin parvi ankanpoikia taisi olla, mutta he eivät millään muotoa
tahtoneet noudattaa tohtorin määräystä voiteen ja kärpäs-ytimen
käyttämisestä, ja käydä lenkuttivat aina vesilammikkoon, kun vaan
suinkin oli tilaisuutta siihen. Heidän nokkansa kasvoivat niinkuin
muutkin heidän ruumiinsa osat, mutta samassa määrässä heikontui
heikontumistaan äidin valta. "Te uuvutatte minua, ihan varmaan te sen
teette", sanoi usein rouva Sulkatöyhtö raukka. "Te menette kadotukseen,
ettekö te kuule?" sanoi herra Kukeliku.
"Oletkos koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta surusta, joka painaa",
sanoi rouva Terävänokka kerran ystävällensä. "Heistä kaikista,
nimittäin hänen lapsistansa, tulee epäluomia, ja heissä on se kauhea
hulluus valloillansa, että he aina loiskuttelevat lätäköissä isoilla
litteillä nokillaan".
"He ovat oikeita hupsuja, nuo pienet raukat", sanoi rouva Kierotöyhtö;
"heitä ei voi estää veteen astumasta eikä millään tavalla saa heitä
ottamaan sisään rohtoja, senpä tähden heidän tilansa käypi yhä
surkeammaksi".
"Olen myöskin kuullut, että tuo ilkeä tauti vaivaa heidän jalkojansa,
niin ett'eivät voi oikein käydä, ja heidän varpaittensa välille kuuluu
kasvavan kauhea kalvo. Ajattelepas vaan, mikä suru se on äiti
raukalle".