professorin vieressä -- uskoisiko hän silmiänsä? -- istui hänen oma
kasvattinsa Jens Kristian! Ja kuinka kaunis hän oli; se mahtoi tulla
siitä, että hänellä oli uudet vaatteet. Mutta se ei ollut syynä;
se tuli siitä, että hänen poikansa oli tänä päivänä muuttunut
nuorukaiseksi. Vapaasti valuivat hiukset hänen hartioillensa; otsa oli
suruton, silmä oli kirkas, suu oli raitis ja koko hänen olennossansa
ilmaantui omituinen vapaus. Hänen tulevaisuutensa kohtalo oli määrätty;
professori oli nähnyt sen ovimaalauksen, jonka hän oli tehnyt; hän oli
sanonut: "Käydessäni maalarioppia ja maalatessani ovikuvauksia olen
tullut siksi, mitä minä olen, sen jälkeen kuin ensin makasin isäni
kalaveneessä piirustamassa liidulla; huonosti tuntisin velvollisuuteni,
jos en pitäisi huolta kätketystä nerosta, kun sen löydän tieltäni.
Pojalla on taipumusta; lähettäkäätte hän tänne". Ja hän oli antanut
Jens Kristianille lyijykynän ja nyt tahtoi tämä suuri professori ottaa
hänen mukaansa vieraalle maalle Dresden'iin, jossa hän asui, ja tehdä
hänestä yhtä kuuluisan miehen, kuin hän itse oli. Poika oli
hurmaantunut ilosta ja tulevaisuuden unelmista -- iloisempi ei ole
taideniekka koskaan ollut, kuin köyhä talonpoikaisrenki oli tällä
hetkellä; hän ei vielä ollut kadottanut mitään, vaan oli valmis kaikki
voittamaan. Nyt oli Marilta kysyttävä; hän tuli. Kuultuansa asian,
vaaleni hän. Hän jäi kalpeana ja jäykkänä tuolille istumaan ja pyysi
saada puhutella poikaansa. Muut menivät ulos.
"Minä löin sinua eilen illalla, sentähden tahdot mennä pois luotani",
kuultiin hänen sanovan. Hetki kului, -- ei mitään kuulunut tuvasta.
Jens Kristian ei ole kenellenkään kertonut, mitä sinä hetkenä tapahtui.
Mutta illempana lähti professori ja Jens Kristian hänen kanssansa. Mari
palasi autioon ja tyhjään mökkiinsä.
Mitä Jens Kristianista sitten tuli? Hänestä tuli kuuluisa maalaaja,
joka teoksillansa rikastutti kalliin isänmaansa, jylhäluontoisen Norjan
taidekokoelmia. Mutta unhoittiko hän Marin? Eipä niin.
Jens Kristian lähetti joka vuosi "vanhalle muorillensa" soman
rahasumman, ja palattuansa ulkomailta oli hän edespäinkin Marin
vanhuuden päivien turva, ilo ja kunnia.
Neiti Heinäsirkka ja rouva Sirkka.
(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)
Neiti Heinäsirkka istui kukkivassa ruusupensaassa puettuna hienoimpaan,
viheriään hopeatäplikkääsen leninkiin, ja varustettuna läpikuultavilla
pitsi-siivillä Luonnon parhaasta tehtaasta. Hän oli niin iloinen
kuin suinkin mahdollista, sillä hänen kohtelias serkkunsa,
eversti Heinäsirkka oli vast'ikään tullut hänen luoksensa
aamupäivän-visiitille.
Aamu oli kaunis, oli suviaamu semmoinen, jota hyönteiset yhtä paljon
kun ihmisetkin suosittelevat. Neiti Heinäsirkan mielestä oli tämä aamu
niinkuin vasta varten luotu hänen huviksensa. Yöllä oli satanut vettä,
joka oli pitänyt lehdet hereillä ja liikkeellä aamuun asti, jolloin
tuuli oli poistanut pilvet ja jäljellä oli vaan sekä lehdissä että
maassa nuo tuhannet pienet, kirkkaat kasteenpisarat, jotka olivat
niinkuin peilejä, joiden välkkyvässä pinnassa neiti Heinäsirkka taisi
ihastella itseänsä.
Hän pitikin itseänsä hyvin suloisena, ja kun tuo kohtelias eversti
sanoi muutamat sanat hänen ihastuttavasta kauneudestansa, ojensi hän
vaan vähäisen päätänsä, ajatellen sydämessänsä, että semmoinen
kohteliaisuus oli aivan paikallansa.
"Tahdon ilmoittaa sinulle, eversti kulta, että aion pitää suuret pidot
-- sinun täytyy auttaa minua kutsumusluettelon laittamisessa".
"Hyvin kernaasti, sinun kauttasi olen onnellisin heinäsirkka
maailmassa".
"Katsokaamme, ketä kutsumme", sanoi neiti Heinäsirkka, keinuen
kukkaslehdellä. "Kiiltomadot, se on selvä, niitä rakastetaan joka
paikassa, ne ovat niin loistavat... vähän huikentelevaiset, se on tosi,
mutta suuressa arvossa".
"Niin, kiiltomadot kutsutaan", sanoi eversti.
"Hyvä, ja Perhoset ja Koimadot; mutta harmittava on, että Koit ovat
niin ijankaikkisesti lukuisaa sukua, ja kun kutsuu sellaista perhekästä
väkeä, niin voipi olla varma siitä, että ne kaikki tulevat. Kuitenkin,
jos kerran kutsuu Perhoset, niin ei voi olla Koitakaan kutsumatta".
"Vanha rouva Koi sairastaa vatsakuumetta", sanoi eversti, "se pidättää
ainakin kaksi taikka kolme hänen tyttäristänsä kotona".
"Mitä eukolle nyt on tullut?" sanoi neiti Heinäsirkka; "enhän ole ikinä
kuullut hänen ennen olleen kipeän".
"Hän on epäilemättä syönyt liian paljon, Huhu kertoo, että hän ja hänen
sukunsa ovat syöneet kokonaisen kärpännahkaisen turkin viime kuussa,
eikä se tietysti hyvää vaikuttanut".
"En ymmärrä, kuinka Koit voivat olla niin ahneita, kuin ovat", sanoi
neiti Heinäsirkka jonkummoisella ylenkatseella, "Minä en voisi koskaan
syödä vanhoja turkiksia, niinkuin ne tekevät".
"Se huomataan kyllä koko sinun hienosta olennostasi", sanoi eversti;
"sen näkee selvästi, ett'ei mitään niin sivistymätöntä ja aineellista
ole milloinkaan ollut sinun aistisi mukaista!"
"Äiti sanoo myöskin", arveli neiti Heinäsirkka, "ett'ei hän ymmärrä,
mistä minä oikein elän. Puoli kasteenpisaraa ja pieni palanen
ruusunlehteä riittävät minulle koko päiväksi, sen minä vakuutan; mutta
-- me unohdammekin kutsumusluettelomme. Niin, Kiiltomadot, Perhoset ja
-- ja Koit. Täytynee kai kutsua Mehiläisiäkin, luulen minä?"
"Mehiläiset ovat kunnioitettavaa sukua", sanoi eversti.
"Mutta ne ovat kovasti surisevaisia", tuumasi neiti Heinäsirkka; "ne
eivät milloinkaan puhu muusta kuin hunajasta ja säästäväisyydestä,
mutta se on säätyluokka sellainen, jota ei käy unhottaminen".
"Niin kyllä, ja sitten tulee Kimalaisten vuoro", lisäsi eversti.
"Minä sen kuin juuri muistelin heitä; niin, ne tietysti myös, onhan
kenraali Surina päivän etevimpiä miehiä".
"Niin ja näin, mutta hän on kauhean iso ja kömpelö", arveli eversti,
joka ei ollenkaan pitänyt siitä, että Surinaa kiitettiin; "eikö niin
sinunkin mielestäsi?"
"En juuri tiedä sanoa", vastasi neiti Heinäsirkka, "hän on todellakin
vähän isonläntäinen, mutta erittäin miellyttävä tavoiltansa. Hänessä on
jotakin sotaisaa ja uljasta".
"Jos kutsut Kimalaiset, niin täytyy sinun kutsua Paarmatkin", tuumasi
eversti.
"Hyi, Paarmat, nuo ilkiöt! en voi niitä kärsiä".
"Kaikessa tapauksessa, ystäväni, ei sovi loukata heitä".
"Ei, ei se käy laatuun. Löytyy kokonaista viisi neiti Paarmaa, kaikki;
hirmuisen vanhoja lörpösiskoja. Ja tietysti tulevat he kaikki ja
tekevät silloin ilkeitä muistutuksiansa. -- Kirjoita heidät kuitenkin
luetteloon!"
"Entäs Hyttyset sitten? Kuinka niiden teemme?"
"Voi, noita kauheita Hyttysiä! ne kuuluvat oikeastaan huonompaan
kansaan, emmekö voisi jättää heitä pois?"
"Jos saan olla aivan suora, serkkuseni, niin panen vastalauseeni.
Meillä on esim. nuori Hyttynen, joka suoritti kandidaattitutkinnon
viime vuonna ja on sen jälkeen antaunut kirjallisuuden alalle; hän on
erään etevimmän sanomalehtemme aputoimittajana, ja terävin kynä siinä
on juuri hänen. Ei voi olla häntä kutsumatta".
"Jos siis hänet vaikka kutsuisikin, mutta tarvitseeko meidän kutsua
hänen vanhat tätinsä, kaikki hänen kuusi sisartansa ja koko hänen ikävä
sukunsa?"
"Onhan se ikävä", sanoi eversti, "mutta meidän täytyy maksaa veromme
yhteiskunnalle".
Samassa tuli rouva Sirkka ja keskeytti keskustelut. Hän
astui sisään, iso vakka käsivarrella, ja rukoili apua eräälle
muurahaisperhe-raukalle, jonka pesä oli poistettu ja hävitetty, kun
laitettiin uusi käytävä puutarhaan.
"Kuinka tyhmää", sanoi neiti Heinäsirkka, "kun asettaa pesänsä
sisäpuolelle puutarhaa! Sepä on juuri Muurahaisten kaltaista".
"Ne ovat kuitenkin suuressa hädässä", arveli rouva Sirkka, "koko heidän
omaisuutensa on hävitetty ja perheen-isäntä murhattu, lyöty poikki
kuokalla".
"Se on kyllä surullista, mutta minä en pidä semmoisista ikävistä
kuvauksista; hermoni tulevat kipeiksi siitä. Paitsi sitä ei minulla ole
mitään antamista. Äiti sanoi eilen, ett'ei hän tiedä, millä maksaa
rätinkimme, ja päälle päätteeksi odotan paraikaa saavani kotiin uuden
viheriäisen silkkileningin".
Neiti Heinäsirkka kohotti olkapäitänsä ja oli olevinansa puuhissaan
everstin kanssa, aivan niinkuin muutamat nuoret tytöt tekevät, kun
tahtovat osoittaa jollekulle vieraalle, että hänen olisi paras lähteä
pois.
Pieni rouva Sirkka ymmärsi, miten asiat olivat, hyppäsi äkkiä pois eikä
ottanut aikaa suuttuaksensakaan.
"Pieni, ylpeä raukka! ei olisi maksanut vaivaa pyytääkään häneltä",
ajatteli hän itsekseen.
"Suo minun kysyä: aiotkos kutsua Sirkat?" sanoi eversti.
"Kuka, minäkö? Kuinkas voit panna semmoista kysymykseenkään, mitäs
ajattelet?"
"Etkös myöskään kutsu Kuoriaisia ja Sudenkorennoita?"
"Heitäkö? Tietysti. Kuoriaiset ovat vanhaa, hyvää sukua ja
Sudenkorennot ovat kauniit ulkonäöltään. He kutsutaan siis, mutta pitää
olla raja kaikissa, ja Sirkat -- voi! Tekee jo ilkeätä niitä
ajatellessakin."
"Mutta minusta ne näyttävät sangen kelvollisilta ja kunnioitettavilta".
"Kelvolliset ja kunnioitettavat! myönnetään; mutta näethän toki
eroituksen!..."
"Mutta, serkku kulta, minä pyydän sinua, selitähän toki!"
"Tarkastelepas edes heidän väriänsä. Yksin tämä seikka jo ilmoittaa
heidät".
"No", sanoi eversti, "kyllä nyt jo ymmärrän tarkoituksesi. Mutta suo
minulle anteeksi, minä olen elänyt ulkona maailmassa enkä vielä ole
omistanut teikäläisten mielipiteitä".
"Tahdon siis ilmoittaa sinulle", vastasi neiti Heinäsirkka, "ett'emme
tunnusta muita rajamerkkejä paitsi niitä, jotka luonto itse on antanut
s.o. _värin_; ja sehän on Luojan oma määräämä. Ymmärrätkös?"
"Kyllä, mutta kuka sen määrää, mikä väri paras on?"
"Sehän on omituinen kysymys! Eihän lie toki epäilyksen alaista, että
_meidän_ se paras on. Kaunis, ruohonpäinen väri, semmoinen kuin
heinäsirkoilla, on juuri se, joka ilmoittaa aristokraatillista
(ylhäissukuista) alkuperää. Mutta me olemme kuitenkin liberaaleja
(vapaamielisiä). Me pidämme kanssakäymistä Koimatojen kanssa, jotka
ovat harmaita, Perhosien kanssa, jotka ovat kirjavia, Kuoriaisten
kanssa, jotka ovat keltaisia ja ruskeita; mutta seura-elämä muuttuisi
liian kirjavaksi, jos rakentaisimme tuttavuutta Sirkkojen kanssa, jotka
ovat niin ilkeän loankeltaisia. Asia on se, että korkeasukuiset
tarvitsevat säätyluokan, jota voivat arvostella korkeasta asemastansa,
ja ell'ei Sirkkojen väri olisi niin ruma, emme heitä sortaisi, sillä
jokainen tietää, että ne monessa kohdin ovat taitavammat kuin me.
Heillä on paljon taipumusta soitantoon ja tanssiin, heillä on hyvä
käsitysvoima, he oppivat helposti ja he pääsisivät pian yhteiskunnan
korkeimmille kukkuloille, jos vaan päästäisi heidät kiipeemään, mutta
väri on heille esteenä. Niinkauvan kun me olemme viheriäiset, on meillä
etu-oikeus, jota ei voi riistää meiltä. Ymmärrätkös?"
"Täydellisesti", vastasi eversti.
"Tuo rouva Sirkka, joka äsken oli täällä, soittaa kuitenkin
erin-omaisen hyvin ja samaten hänen miehensä; voisimme siis käyttää
heidät orkesterissamme".
Neiti Heinäsirkan paali pantiin toimeen ja osanottajat tanssivat
auringon laskusta sen nousuun asti; mutta Heinäsirkat, Hyttyset,
Kuoriaiset, ja lukuisa Sirkkaorkesteri pitivät semmoista melua, että
pastori Kottarainen, joka samassa piti saarnaa muutamille
kuuntelijoille, julisti, että hän seuraavaa kokousta varten kirjoittaa
ankaran esitelmän tanssia ja melua vastaan.
Kelpo pappi piti sanansa, mutta oli mahdoton hillitä Heinäsirkkain ja
heidän ystäviensä rajatonta iloa, joka pitkitettiin joka yö siksi, kun
ukko Halla, syyskuun alussa, rupesi valtaansa.
Neiti Heinäsirkka raukka hopeatäplikkäässä, viheriäisessä
silkkileningissään oli Hallan ensimmäisiä uhreja ja putosi maahan
useampien kumppaniensa kanssa, jotka kaikki haudattiin lakastuneen
lehtiläjän alle. Kelpo Sirkkaperhe pääsi kuitenkin ukko Hallan
kourista, se kun pakeni hyvissä ajoin uunin taakse erääsen sievään
mökkiin, joka suven kuluessa oli kokoon kyhätty.
Siellä saivat vanha herra ja rouva Sirkka poikineen, tyttärineen
lämpimän ja miellyttävän kodin, ja kun tuuli vinkui ulkona ja suhisi
puiden latvoissa, silloin Sirkkojen oli tapana viserryksellänsä
tervehtiä mökin isäntää, kun hän illalla, päivän työstä väsyneenä,
lumisena astui sisään, taikka emäntää, kun hän tuli, vasu täynnä
ruokavaroja käsivarrellansa.
"Pii, pii, pii! kuka huutaa pii, pii?" oli pienen Heikin tapana kysyä.
"Se on pieni, siivo sirkkamme", vastasi silloin äiti, "joka tarkoittaa
parastamme ja laulaa meille silloin, kun ulkona on kylmä ja sataa
lunta". --
Siis, kun jo aikaa sitten neiti Heinäsirkasta ja hänen viheriäisestä
leningistänsä ei enää ollut jälkiäkään jäljellä, oli tuo huolekas
Sirkka luonut itselleen hauskan kodon.