PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE
Kirj.
MINNA KROHN
Helsingissä,
K. E. Holm'in kustantama.
1883.
SISÄLTÖ:
Tekijältä.
Matka.
Lasisilmät.
Elli.
Vuohi.
Tyttö ja lintu.
Pieni koulutyttö.
Pikku Pekka.
Niilo isän polvella.
Kylpy.
Lasten leikki.
Pienet teaterinharrastajat.
Pikku Marian jäähyväiset suvelle.
Pienokaiset.
Hanna.
Äiti lapsineen.
Lähteen lirinä.
Eeva ja Matti.
Kotiinpäin.
Suomen kaarti.
Lillin terveiset pääskyselle.
Pienokaisen tulo.
Pienokaisen syntymäpäivä.
Kissa kokkina.
Tytön kiehkura.
Puu ja vesat.
Lampi ja koski.
Lapsi ja äiti.
Aamuhuokaus.
Koto.
Väinämöisen soitto.
Schweiz.
Kevään voitto.
Lähde ja virta.
Haudan partaalla.
Tähdet.
Äiti.
Hämärä.
Jalovalko.
Ehtoo-virsi.
Tytön rukous.
Emman tähti.
Tanssikarhu.
Haltijain laulu vetten päällä.
Postiljooni.
Syys-ilta.
Joulusatu nälkävuotena.
Köyhä kalastajan poika.
Antti ja hänen Ystävänsä.
Väinämöinen.
Kana, joka hautoi ankanpoka.
Tyhmä Jens Kristian.
Neiti Heinäsirkka ja Rouva Sirkka.
Tekijältä.
Tämä kirja, jonka sisältö ennen on ollut luettavana "Pääskynen"
nimisessä lastensanomalehdessä, pyytää täten päästä pienten
lukijoittensa suosioon. Kaikki muu on allekirjoittaneen kädestä
lähtenyt, paitsi "Joulusatu nälkävuotena", "Köyhä kalastajanpoika" ja
"Antti ja hänen ystävänsä", jotka ovat Emma Krohn vainajan
kirjoittamat.
_Minna Krohn_.
Matka.
Minne aikoo pikku mies?
Lasten-tarhaan kukaties? --
Ei, vaan ulos maailmaan
Ympärilleen katsomaan.
Hän on pannut isänsä
Juhlahatun päähänsä,
Kädessä on sauvakin,
Isän keppi parahin.
Astuskelee vähäisen,
Tulee aita etehen,
Ja sen taakse metsää vaan,
Kuka sinne tahtoiskaan!
Jopa äiti huolissaan
Ruvennut on huutamaan!
"Pekka, Pekka, lapseni,
Missäs olet, armaani?"
"Tässä olen äitini,
Älä toru Pekkaasi!
Pekka meni vähän vaan
Ympärilleen katsomaan."
Vieden Pekkaa kotihin
Äiti puhkee sanoihin:
"Koti lasten maailma on,
Onpa maailma verraton."
Lasisilmät.
Pohjanmaalla kaukaisella
Asui vanha eukkonen
Tilallansa rauhaisella
Kanssa pienen tyttösen.
Stiina oli tytön nimi,
Viisi kesää nähnyt vaan,
Vielä peukaloaan imi
Eikä surrut tapojaan.
Töistä mailman ikävintä
Oli Stiinall' aapinen;
Lukuhetket ankarinta
Nuhdetta toi mummosen.
Lelut, kanat, kukot, muuta
Oli mieless' ainiaan,
Mutta kirjan oppii uutta
Stiina yhä kammoi vaan.
Kerran mummon vieraisilla
Ollessa vaan hetkisen,
Istuu Stiina kotosella
Mummon "lasit" koittaen.
Aapiskirja kädessänsä
Lukea hän koettaa;
Kova onni! -- hädässänsä
Stiina "silmät" pudottaa.
"Rikki! voi, se oli pahaa --
Mitä mummo sanoopi? --
Eikä ole mulla rahaa --
Varmaan hän nyt toruvi".
Pieni sydän suruissansa
Oli vallan katketa;
Kyyneleitä murheissansa
Silmät vuosi tulvana.
Mummo tuli surumielin,
Tapaturman havaitsee,
Vaan ei sentään sanoin, kielin
Käpyänsä toruile.
Vaan hän otti lempeästi
Syliin oman kultansa,
Itkein puhui suloisesti,
Lohduttaen armasta.
Vaan ei enää Raamattua
Mummo voinut lukea,
Senpä Stiina huomattua
Tuntee syvää surua.
Stiina alkoi mietiskellä,
Pientä päätään vaivata,
Eikö hän vois huojennella
Rakkaan mummon huolia.
Työhön ryhtyi hartahasti,
Koko syksyn tutkien;
Joulu tuli, sujuvasti
Luki Stiina mummollen.
Nyt ei mummo "lasiansa"
Enää yhtään tarvinnut,
Hänen lasisilmiksensä
Oli Stiina muuttunut.
Elli.
"Tule nyt tänne, Ellini kulta,
Vaattehet tahdon riisua sulta,
Arkia varten on puku tuo!
Kasvosi pesen, silitän tukkas,
Vedän sun jalkaas koreimmat sukkas;
Myös punaiset kengät sä vielä saat.
Hamehes uusi aivan on sorja! --
Kas miten tyttöni onkin korja!
Annappas suuta nyt mammallesi" --
Äitinsä tahdon Elli nyt täyttää.
Ja sitten maassa, kuin kuva näyttää,
Istuu hän iloisna mielessään.
Eipä nyt muista Eilinen muuta,
Vaan punakenkää likelle suuta
Armahtamatta jo nostetaan.
Vuohi.
Ällistellen vuohinen
Katsoo eteens' kotvasen:
Kuttu parka! kyllä nyt
Lienet varmaan eksynyt?
Mietti vuohi.
Mutta tuossa seura lie,
Joka perille mun vie:
Kaksi tyttöhattaraa
Vastaan tulla sipsuttaa,
Mietti vuohi.
Tytöt astui, lepäsi,
Samaten myös vuohiki,
Mutta onpa hauska tää,
Ehkä puhun heille: "mää".
Sanoi vuohi.
"Tule, tule, partamies!
Vuohilaumalle kenties
Voimme sua johdattaa,
Yksin tänn' et jäädä saa",
Sanoi tytöt.
Ja he vuohen mukanaan
Veivät umpimähkään vaan.
Ikäväks tää seura käy,
Kun ei omaisia näy,
Mietti vuohi.
Jopa tuolla määkittiin,
Nyt jo vastaan riennettiin:
Onhan tuo se veli mun,
Annan sulle suutelun,
Mietti vuohi.
Riemu nousi mahtava
Pian koko laumassa;
Kadonnut taas löytty on.
Onpa syytä ilohon,
Mietti kaikki.
Tyttö ja lintu.
Tyttö:
Sulo, soma lintunen,
Miksi oot niin suruinen.
Ett'et huoli pyynnöstäni:
"Laula vähän mielikseni?"
Miks' en sua ensinkään
Luonani saa viihtymään?
Lintu:
Siksi että sydämein
Suree, armas tyttösein:
Riistettiinhän koto multa;
Armoa siis pyydän sulta:
Vie mua pesään rakkaasen,
Kyllä sitten laulelen.
Pieni koulutyttö.
Katso pikku Nannaa vaan,
Kuin hän nyt on iloissaan!
Silmät loistaa, posket hohtaa.
Mikä syy on? sanon kohta.
Äiti hyvä Nannalleen
Puhunut on armaalleen
Koulusta ja kumppaneista,
Toimist' opin rakkahista.
Nanna hartaast' odottaa,
Että kouluun mennä saa;
Hattu päässä, nuttu päällä,
Menee vaikka talvisäällä.
Kädest' äiti taluttaa,
Koulun pian saavuttaa,
Jossa toiveet' suloisimmat
Toteentuvat hartahimmat.
Nanna siivo, nöyrä on,
Suora, aina peloton;
Varttuu sangen viisahaksi,
Tulee koulun kunniaksi.
Tästä Nannan vanhemmat
Kiitoksensa antavat.
Enkelitkin mielissänsä
Hymyy Nannan nähdessänsä.
Pikku Pekka.
"Älkää äiti rangaisko!
Älkää äiti kulta!
Rikostain ma kadun jo,
Pyydän anteeks sulta.
En ois suonut tosiaan,
Mut pallo lensi ikkunaan."
Vitsa oven rakohon
Pääsi koreasti,
Äiti rauhoittunut on,
Lausuu suopeasti:
"_Totuus_ lasta kaunistaa,
Ja _katuvainen_ anteeks saa."
Niilo isän polvella,
Hei Soina,
Hoi Soina,
Hopeti, hopsis, hoo!
Nyt me kylään menemme,
Sieltä Ainon löydämme,
Kättä sitten paiskataan
Suuta kauniist' annetaan.
No, no, ptruu, ptruu!
Katso, lintu puussa,
Mesi-marja suussa!
Tuolla peippo laulelee,
Pieni lähde lirisee.
Hopeti, hopsis, hoo!
Hopeti, hopsis, hoo!
Jo on matka kuljettu,
Jo on kyllin keinuttu,
Kehtohonsa kukaties
Pyrkii pikku matkamies?
Hei Soina,
Hoi Soina,
Hopeti, hopsis, hoo!
Kylpy.
"Hyväpä on, että lauantai tuli,
Että myös lumi katolta suli,
Ja Maija kylpyä toimitti,
Sillä sen äiti jo lupasi.
Minnekä mennyt lieneekin Maija? --
Vai enkö mä itse kylpeä tai'a?
Voisin kuin veljeni kylpeä,
Josta hän aina on ylpeä."
Sieneen ja saipuaan Lilli nyt tarttuu,
Hieroopa niin, että vaahtoa karttuu,
Lumelta kasvot jo näyttävi,
Saipua silmäiset täyttävi.
"Hoi, oi, mitäpä lapsi tääll' aikoo?
Sienet ja saipuat käsihin saiko?
Tuskin käänsin mä selkäni,
Kun se jo toimehen kerkesi!"
Maija hän toruu nyt ankarasti,
Ja Lilli itkevi katkerasti,
Mut taistelun jälkeen vuoteellaan
Lilli jo vaipuvi nukkumaan.
Lasten, leikki.
(Lauletaan niinkuin "Min man var en konstig man" j.n.e.)
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella:
Hän taisi soittaa nenällään
Ja luki kirjat mielellään;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella;
Hän taisi soittaa nenällään
Ja luki kirjat mielellään;
Hän taisi myöskin nukkua
Ja unestansa tointua;
Ja monta konstia hän ties.
Mieheni ol' aika mies,
Monta konstia hän ties:
Hän taisi hyvin niijata
Ja kedon kukat poimia;
Hän taisi Liisaa taputtaa
Ja hänen kättään suudella;
Hän taisi soittaa nenällään
Ja luki kirjat mielellään;
Hän taisi myöskin nukkua
Ja unestansa tointua;
Hän tiesi jättää hyvästi
Ja samassa hän kumarsi;
Ja monta konstia hän ties.
Pienet teaterin harrastajat.
Kaarlo: Teateria leikkikäämme,
Vaan pian jo se päättäkäämme.
Anna: No maltas nyt, jos saisin vaan
Mun nukkein vaatteet sopimaan.
Kaarlo: Ma valmis oon, täss' istuin on,
Ja mieless' olen peloton.
Anna: Niin minäkin; jos hattuni
Vaan olis vähän pienempi.
Kaarlo: Niin vaan; ja isän saappahat
Ne ovat liian avarat.
Anna: No, alkuun nyt, nyt ole vait',
Ja muista neuvot, jotka sait.
Kaarlo: No niin.
Anna: Nyt hiljaa.
Kaarlo: (kuvernöörinä Kiinassa.)
Oi tyttösein, mi kumma saatti sun
Näin rohkeasti tulemaan mun luoksein.
Anna: Ma köyhä oon, ja leipää etsimään
Ma läksin kulkemaan ja jouduin tänne.
Kaarlo: Et tienne, että virka keisarin
On mulle suotu, suuri arvoltansa.
Anna: On kai se niin, mut äiti neuvoili
Ett' eessä Jumalan me oomme pienet kaikki.
Kaarlo: Mi rohkeus, sä onneton, jo vait',
Ei täällä sillä lailla neuvota.
(Kaarlo jatkaa hiljaa itsekseen.)
Se outo vaan, ett' ääni rinnassain
Ei soimaamatta salli puhettani.
(Ääneen:)
No kerro nyt, mi maa sun synnytti,
Joss' outo oppisi on saarnattuna.
Anna: Se maa on Suomi, maista ihanin,
Ja Herra taivahan on Jumalamme.
Kaarlo: Sä sanoillasi mua miellytät,
Se maa on mulle tuttu ollut muinoin.
Ma siellä synnyin. Himo kunnian,
Se saatti mun tän maani jättämään.
Anna; Oli veli mullakin, hän jätti isänmaan
Ja lähti maille vento vierahille.
Nyt sanotaan hän tulleen rikkahaksi,
Ja nousseen aivan suureen kunniahan.
Kaarlo: Et liene vaan sä Salon Annikki,
Mun armas, rakas sisareni?
Anna: Juur Salon Annikki ma oon.
Olisko totta? Heikki veljeni! --
(He syleilevät toisiansa.)
Molemmat: Nyt Suomeen takaisin me lähtekäämme,
Ja maamme onnea vaan etsikäämme.
Pikku Marian jäähyväiset suvelle.
Jää hyvästi, mun metsäni,
Nyt kanssa pienten lintuisi!
Ja laaksot armaat, vihannat,
Myös honkapuiset kukkulat.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Jää hyvästi, -- mun lähteeni,
Sä ynnä kirkas pintasi!
Sun rantas, nurmes suloiset
Ja ulpukkasi pienoiset.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Jää, paimeneni, hyvästi,
Niin myös sun sulotorvesi!
Ja lehmäin kelloin tiukunta,
Ja puussa käen kukunta.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Jää, aamurusko, hyvästi,
Jää, armas suvi-iltani!
Ja kaikki leikkikumppanit,
Myös leppäkertut kaunihit.
Jää hyvästi, jää hyvästi!
Kun työssä talven olla saan,
Ma sua muistan ainiaan;
Mun suveni, sä suloinen,
Sä mua muista samaten!
Oi, terve taas, oi terve taas!
Pienokaiset.
Kas joulu lahjoinensa
Jo jälleen lähenee.
Ja isät, äidit puotiin
Miehissä tulvailee;
Mut pienet lapsukaiset
Vai nekö kotiin jää?
Ei suinkaan. Kiiruhtaapi
Myös ulos joukko tää.
Vaan lapsille ken rahaa
Ja neuvojansa suo?
Sen tietävät he kyllä,
Ne menee vaarin luo;
Tääll' kukkaro jo heltyy,
Ei puutetta nyt lie,
Ja neuvon mukaan suoraan
Tie "Ekberg'ille" vie.
Mut vaari vakaa, vanha,
Hän jääpi kotihin,
Hän polttaa piippuansa
Ja katsoo "lehtihin".
Ja lapset, sydämmessään
Vaaria kiittäen,
On joulupuuhissansa,
Kyll' ymmärtänet sen.
Hanna.
(k. Syysk. 13 p. 1873.)
Hanna oli sievä keijukainen,
Äidin ilo, kodon kirkas tähti,
Mutta lyhyt oli onnen päivä,
Sillä täältä varhain pois hän lähti.
Miks' niin pian leivon laulu lakkaa?
Miksi hiljainen on puron juoksu?
Miks' ei aamun rusko kauvan kestä?
Miks' on haihtuvainen ruusun tuoksu?
Vastaus on meidän povessamme,
Kuiskaa lohdutusta suloisesti:
"Mitä _täällä_ onpi katoovaista,
_Siellä_ pysyy ijankaikkisesti."
Äiti lapsineen.
Äidin pieni keijukainen
Vielä syliss' astuu vaan,
Eikä liioin siellä pysy
Avutt' äidin jaloillaan.
Mutta aika vierii, kuluu,
Luota äidin karkailee
Pienokainen kasvanunna,
Ulos mailmaan astelee.
Silloin äiti hartahasti
Rukoileepi ainiaan,
Askeleet ett' olis pojan
Suodut hyväks isänmaan.
Lähteen lirinä.
Vaikka olen pienoinen,
Onnea ei puutu;
Yöt ja päivät lirisen,
Eikä mielein muutu.
Taivaan valo suloinen
Onpi mulle suotu;
Kedon nurmi armainen
Mulle majaks luotu.
Kukat Suomen lukuisat
Puolelleni taipuu:
Ilman linnut armahat
Helmoihini vaipuu.
Kyllä talvi raivokas
Mua sorteleepi:
Kevät sentään armias
Mua muisteleepi.
Vapahana juosta saan,
Mikä mua estää?
Kauvan nautin, nautin vaan,
Kyllä kesä kestää.
Silloin Suomen pienoiset
Luoksein tulla voivat,
Heille aaltoin vienoiset
Tervehdystä soivat.
Eeva ja Matti.
Äiti riensi leipomaan,
Pienet rupes huutamaan,
Isä heijas, rallasi,
Kaksoisille lauleli:
"Tussa lulla,
Tupakkarulla,
Kuka teidän käski tänne tulla".
Nukkui vihdoin molemmat,
Silmät umpeen painoivat,
Isä pöydän äärehen
Istuu kohta miettien:
"Tussa lulla,
Tupakkarulla,
Jopa Nukku-Matti taisi tulla".
Vieläpäs! kas veitikat
Jälleen silmät avaavat,
Eeva laulaa vallaton,
Rientänyt kun syliin on:
"Tussa lulla,
Tupakkarulla,
Kas ei Matti huoli luokses tulla".
Kotiinpäin.
(Lauletaan niinkuin "Juokse porosein".)
Hepo, hevosein,
Nopsajalkani,
Näytä taitosi,
Riennä kotiinpäin!
Siellä lepoa
Saamme nauttia.
Siellä armaani
Vartoo tuloain
Askaroiten vain.
Siellä veljesi
Sua kaipailee,
Potkii, hirnuilee.
Siellä leimuaa
Tuli iloinen;
Ruoka kultasen
Pöytää koristaa;
Sinä seimestäs
Löydät heiniäs.
Saanpa kallistaa
Pääni väsyneen
Lepoon suloiseen;
Ira, la, la, la, laa.
Sinä samaten
Vaivut unehen.
Kuu jo kumottaa,
Yö on joutunut,
Luonto nukkunut.
Tra, la, la, la, laa.
Hepo hevosein,
Joudu kotiinpäin.
Hepo hevosein,
Nopsajalkani,
Näytä taitosi,
Riennä kotiinpäin;
Siellä lepoa
Saamme nauttia.
Suomen kaarti 1877-1878.
Kun sota Turkinmaalla
Jo riehui parhaillaan,
Ja viattomain veri
Vuos' siellä tulvanaan,
Niin silloin miehet meidän
Myös riensi rivihin,
Ja moni isä jätti
Nyt vaimon, lapsetkin.
Laps' kotinurkassansa
Vuodatti kyyneleen;
Pois läksi isä armas
Kentiesi ijäkseen.
Mut povehensa painoi
Nyt äiti surunsa,
Ja hiljemmin kuin ennen
Hän kätki kaipuunsa.
Sodasta kuului sana:
"Teidänpä kaartikin
Muassa ottelossa
Ol' Gorny Dubniakin,
Kun vankka Suomalainen
Se hakkas päälle vaan; --
Mut moni sentään kaatui
Sotahan ankaraan".
Ja toinen sana kertoi:
"Kun yli Balkanin
Kovassa pakkasessa
Miehissä mentihin,
Ei ollut leipää tarpeeks',
Ei myöskään vaatteita,
Vaan nälän, kylmän vaiheet
Nyt saatiin kokea".
Sanoma kuului kolmas:
"Miehenne joukottain
Uhriksi taudin joutuu,
Mink' ennättävät vain;
Ja hiljallensa hiipii
Jo kuolo monen luo,
Ikuista rauhaa tarjoo
Ja väsyneelle suo".
Sill'aikaa rauha tehtiin
Ja sota lakkasi,
Ja harventuneet rivit
Kotihin palasi;
Myös joukko meidän pieni
Läks' paluumatkallen,
Ja uupuneena saapui
Se kotimäellen.
Ja Suomi armas jälleen
Tervehti miehiään
Ja tarjos kotilieden
Palkaksi vaivan tään;
Nyt vaimot, lapset sulki
Syliinsä armaisen,
Ja haavat sydämmitten
Taas meni umpehen.
Lillin terveiset pääskyselle.
Oi, mitä kuulin!
Oliko, armas,
Suloista ääntäs,
Pääskyseni?
Kauvan sä viivyit
Etelä-mailla;
Kuitenkin kiitän,
Että sä muistit
Ystäväsi.
Täällä on talvi,
Pakkasen viima,
Suvia sentään
Odotetaan!
Silloin sä kiidät
Veljies kanssa
Pohjolan maille
Lillisi luo!
Rakennat täällä
Pesäsi pienen,
Laulelet laulus
Riemukseni!
Mutta mä täällä
Rukoilen Herraa,
Ystävä, sua
Varjelemaan.
Pienokaisen tulo.
Kun oli talven valta
Tuo jäinen särkynyt,
Ja pitkän unen alta
Taas kevät elpynyt:
Niin nyykäytti päätään
Jo rannan kukatkin,
Ja heille suutelonsa
Soi puro armahin.
Ja kukkasille rannan
Pien' joki lausui näin:
Ma lainan teille annan,
Mun pienet ystäväin!
Se kasvoi helmastani,
Se onpi lapsi maan,
Vaan taivahasen kuuluu
Sen henki ainiaan.
Ja eteenpäin se juoksi,
Tuo valpas puronen;
Mut rantaan kukkain luoksi
Jäi lapsi armainen.
Ja kukkasesta kukkaan
Ol' riemukulkunsa,
Ja äidin helmaan viimein
Se päätti matkansa.
Oi, riemu taivahinen!
Oi, autuus verraton!
Tuo vaimo onnellinen,
Mi äidiks tullut on! --
Ja vasten rintaa sulki
Hän aarteen kaivatun
Ja silmä silmään taipui
Ja sielu sieluhun.
Pienokaisen syntymäpäivä.
Vai vuoden vanhako olet nyt?
Oi, lastansa armahaista
On äiti hellästi holhonut;
Ja siipeins' alla hän suojellut
On käpyä pienokaista.
Ja "mamma" lapsensa lausumaan
Saa äidin rakkaus varhain;
Ja pienet jalatkin taipumaan,
Kun pitkin tuoleja johtaa vaan
Saa äiti lempeä parhain.
Tuo ruusun-hohtava pieni suu,
Se armaasti hymyileepi;
Kentiesi nauruunkin asettuu,
Kun veli, sisar tai joku muu
Sun kanssasi leikitseepi.
Mut lapsuus vierivi suloinen,
Ja "pikku" mieheksi varttuu,
Ja isänmaa, tuo armainen,
Työn vaatii lastensa kaikkien;
Siit' onnea sille karttuu.
Kyll' ääntä rakkahan isänmaan
On "pieno" kuuleva varhain;
Kun pari kymmentä kuluu vaan,
Hän seisoo vahtina Suomenmaan
Ja on sen pojista parhain.
Kissa kokkina.
Riens' aamulla Liisa torillen,
Mutt kotona kissa poloinen
Nyt herää aamu-unestansa
Ja luulee seurassa olevansa:
"Miu, miau, hyvää huomenta!
Muistatkos, Liisa, suurusta?
Ma nälkään näännyn, usko se vain,
Kun eilen ruuatta olla sain".
Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on,
Ja kovin on Missinen onneton.
Mut silmät kun oikein auki saa,
Hän padan liedellä oivaltaa,
Ja aate jättiläis-suuruinen
Nyt valtaa mielen Missisen:
"Ma pukeun Liisaksi paikalla
Ja häärin emännän toimissa".
Ja neitsyn huiviin ja hameesen
Nyt pukeutuu herra Missinen,
Ja padan etehen asettuu
Niin arvokkaana kuin joku muu:
"Mut täytyyhän kokin maistella
Eik' ateriaansa pilata".
Vaan kova onni! -- jo kolkuttaa,
Siis täytyy meidänkin lopettaa.
Tytön kiehkura.
Sitoo seppelettä impi,
Siihen kiertäin laakson liljat,
Nurmen ruusut kaunihisti
Yhdistäen sitoelmaan.
Varsin sievään ruusut taipuu
Liljain vieress' ollaksensa,
Suloisesti levitellen
Kumpaisetkin tuoksuansa.
Tuli poika tytön luokse
Kyselevi neitoselta:
"Mikä aatos onpi siinä,
Mikä johti päätöksesi,
Ettäs olet laakson liljat
Ynnä nurmen sorjat ruusut
Seppeleeksi sommitellut?"
Vastaten nyt tyttö lausuu:
"Pelko Jumalan on liljat,
Ruusut ovat rakkautta
Kallihisen isänmaahan.
Niissä onpi esinettä
Hartauden, toimen mulle
Koko elin-ajakseni,
Vielä hautaan vaipuessa."
Puu ja vesat.
Käsin hellin siemen oivallinen
Pantiin maahan, peitettihin.
Ehti tuskin päivä paistaa,
Kaste-kyynel kylvetellä
Maata, missä siemen piili,
Ennenkuin jo vesa kaunis
Ihasteli valon ihanuutta.
Tuli taimi puuksi vähitellen,
Oli kaunis kuni neito,
Ihana kuin metsän impi,
Muita oli puita suloisempi.
Jo sen siimehessä käki kukkui,
Linnut lauloi lemmestänsä,
Paimen siellä suudelmansa
Punastuen antoi armaallensa.
Tuli vaihetellen kesät, talvet,
Nopeasti vieri vuodet,
Jopa myrsky monta kertaa
Oli puuta säälimättä lyönyt.
Iski kerran ukkonen sen kylkeen,
Repi oksat, särki varren.
Puu jo päätään kallistavi
Hiljaan odottaen kuolemaansa.
Mutta kumma! -- vesoja nyt nousee
Kaunihia, tuuheoita --
Emäpuuta ympäröimään,
Aivan kuni lapset äitiänsä.
Kansat suuret, polvikunnat kuolee,
Tuonelaan ne kutsutahan,
Jättää heidän täytyy _kaikki_,
Mutta uusi suku kasvaa,
Häärii heidän rinnallansa,
Herättäen toiveet suloisimmat,
Vanhempien vaipuessa hautaan.
Lampi ja koski.
(Mukaelma.)
Syvistä aatteista
On lampi meluton
Kuvaus hiljainen,
Opiksi nuorison.
Ja koski pauhaten
Kuin myrsky ainaki
Se puhuu neuvoen:
Oo valmis työhösi!
Kun ensin hartaasti
Sä mietit asiaa,
Niin sitten vakaasti
Voit työsi aloittaa.
Lapsi ja äiti.
Lapsi: Ilmoita äiti, miks' isä kuoli
Jättäen meidät?
Äiti: Lapseni armas, niin oli tahto
Jumalan, Luojan.
Lapsi: Oi! mitä vasten taisikin Luoja
Näin kova olla?
Äiti: En sitä tiedä; ehkäpä tahtoi
Kurittaa meitä.
Lapsi: Älä sä itke, äitini kulta,
Kyllä jo arvaan:
Jumala tahtoo minusta miehen
Tueksi sulle.
Aamu-huokaus.
Kun aamutähti kirkkahasti loistaa,
Ja päivä armainen yön sumut poistaa,
Ma puolees käännyn, rakas Isäni,
Ja rukoilen: oi, kuule lastasi!
Ma olen rauhan unta jälleen maannut,
Ja armaan valosi taas nähdä saanut;
Se ansiosi on; oi, Herrani,
Mun sydämeni Sua kiittävi.
Vaan päivän helteestä kun sydän uupuu,
Ja voimaa sua seurata jo puuttuu,
Ma silloin teen, mit'en ma tahtoiskaan
Ja vaivun syntiin synnist' yhä vaan.
Kyll' olen kurja ansioita vailla,
Vaan käskystäsi tohdin lapsen lailla
Sun luokses tulla, Totuus, Elämä,
Sä sentään et voi mua hyljätä.
Oi, ole kanssani, kun myrskysäällä
On sydän hukkumaisillansa täällä,
Sä mua tue, neuvo, ojenna,
Ja tietä oikeata osoita!
Oi, että Sulle uhrata ma voisin
Mun elämäni kokonaan, niin oisin
Ma onnellinen aina tääll', ja tuolla
Elämän lyhykäisen tuolla puolla.
Kun sitten joutuu illan kultahetki,
Ja päättyneet on päivän puuhasetki,
Iloa, rauhaa tunnen, rinnassa
Ja voimaa taivaallista povessa.
Koto.
Oi, koto armas, suloinen,
Ma sydämessä laulelen
Niin usein ylistystäsi, --
Miks' en mä sitä sanoisi?
Sä annoit mulle elämän,
Mull' olit suoja lapsuuden,
Ens' askeleeni johdatit,
Mua siipeis alla varjelit.
Kun äidin helmaan pakenin,
Ol' siellä turva parahin;
Hän poisti surut haikeat
Ja silmäin taasen loistivat.
Ken oli isän vertainen,
Niin ylevä, niin herttainen,
Niin jalo, suora, vakava?
En miestä moista tiennyt ma.
Mun sisarein ja veljeni,
He kyllä kanssain riiteli;
Mut kiista, sopu olivat
Meill' aivan yhtä rakkahat.
Vaan päivät ovat lapsuuden
Jo multa menneet maillehen;
Nyt myrsky usein raivoilee
Ja kodon rauhaa häiritsee.
Edestä kodon eläisin
Ma mielelläni kauankin,
Vaan isänmaa on kalliimpi,
Sen eestä kuolla kelpaisi.
Väinämöisen soitto.
(Lauletaan kuin: "Djupt i hafvet på demantelfällen" j.n.e.)
Hongikossa sulo-ääni kaikkuu
Väinön kaunihin kantelen.
Kauvas soitto-säveleensä raikkuu
Yli vuorien, vesien.
Laulu voimallansa luonnon lumoaa,
Surun, huolen, murheen yli voiton saa,
Sointuisuutta se synnyttää
Ja sydämiä kaikkein miellyttää.
Järven laineet hiljaan aaltoellen
Esiin Vellamon kantavat.
Tapiolan immet kainostellen
Joka oksalle istuvat.
Ilman sankaritkin alas laskeutuu,
Pienet laululinnut myöskin kokoontuu,
Eivät pedot nyt puutukkaan,
Soittoa Väinämöisen kuullessaan.
Kaiku Suomen laulu, Suomen kieli
Yli rakkahan isänmaan!
Voittaos sä Suomen kansan mieli,
Puoleks' ei, mutta kokonaan!
Juurru kiinteästi joka sydämeen,
Kasva siellä tammen lailla vitkalleen,
Ole vapaa ja peloton,
Sun voittos kerran loistavainen on!
Schweiz.
Oi, muistatkos sä, kuinka ain' asti pilvihin
Kohoovat Alpit Schweiz'in kukkuloin valkoisin?
Ja kuinka lumivyöryt uhkaapi matkaajaa,
Ja kuinka "Rhône-Gletscher" sun mielees vaikuttaa?
Sa muistat sen?
Ja muistatkos sä, kuinka on vallan suloiset
Nuo sievät alppiruusut ja vuokot tuhannet,
Vaikk' ompi ilma kolkko ja viima vinkuilee,
Ja vieressäsi kosket kohisten pauhailee?
Sa muistat sen?
Ja muistatkos sä, kuinka on laaksoss' rauhaisaa,
Ja kuinka käki kukkuu ja kyyhky kukertaa?
Ja kuinka kellot soivat ja kutsuu temppeliin,
Miss' oiva Sana tunkee syvälle sydämmiin?
Sa muistat sen?
Ja muistatkos sä, kuinka siell' onni majailee
Ja köyhimmänkin olot lempeesti valaisee?
Sill' kaiku vapauden se kaikkialta soi?
Ja jalo kansa näyttää, min vapahana voi?
Sa muistat sen?
Kevään voitto.
On kevät, talvi kauan taistellut --
Kuin sotasankarit niin hartaat,
Ja voittoon kumpikin on uhrannut
Voimansa ylevät ja parhaat.
Vaan talvi uupuneena nyt
On vallastansa erinnyt.
Ja riemujuhlaan kevät pukeutuu
Kuin morsian, mi vihkimiseen rientää;
Jo kukat maasta kohta puhkeutuu
Ja kaste timantteina kiiltää:
On puutkin hiirenkorvallaan,
Ja linnut kotomatkallaan.
Sä sulokevät, joudu luokseni
Ja särje talven jäinen valta!
Mua virvoittakoon vienot tuulesi
Ja nostakoot mun tuskain alta.
Tuo jälleen mulle enkeli,
Mi sydämestäin pakeni!
Lähde ja virta.
Niin hiljaa lähde juoksee juoksuansa,
Niin tyytyväisnä vaan, kun suudelmansa
Sen pintaan aallottaret vienot painaa,
Kun valon sille päivän säteet lainaa.
Vaan virta koskinensa kohiseepi
Ja rajutuulten kanssa raivoileepi,
Ei rauhaa sille laisinkaan oo suotu,
Se on kuin taisteluita varten luotu.
Ja minä! miks'en ole lähteenlainen?
Miks'en mä ole hiljaa, tyyni vainen?
Ma miksi oon kuin virta koskinensa,
Mi yhä riehuu voimall' aaltojensa?
Sä olet taistelua varten luotu,
Sentähden sulle ei oo rauhaa suotu,
Vaan katso lähteesen! se alkus ompi,
Se sulle onnen jälleen antaa voipi.
Haudan partaalla.
Kevään vieno hengähdys virvoitusta
Tuoda tahtoo mieleni ahdingossa,
Mulle jälleen kuiskata lohdutusta
Vieressä haudan.
Rauhan löysit, taattoni armahainen,
Rintain valtaa kaipaus: vaan en huokaa
Toivotonna; maailman myrskysäistä
Nukkuos poies!
Haudallesi, keskelle kukkasien,
Länsituuli lempeä vaipukohon,
Suudellen sun kumpuas tuokoon sulle
Ikuisen rauhan!
Tähdet.
(F.M. Franzén'in).
Iloissansa Fannynen
Katsoi tähtiin, lausuen:
"Monin silmin Jumala
Katsoo Fannyä!"
"Jumala on täälläkin,
Fanny! katso kukkihin!
Niistä silmäin Jumalan
Näemme loistavan".
"Äiti, nytpä Jumala
Eessäin seisoo kirkkaana;
Silmistäs Hän katselee
Mua, hymyilee".
Äiti.
(Mukaelma).
Lapseni, sulje,
Sulje silmäsi vaan;
Hiljaa aivan
Laulan sun nukkumaan.
Kyllä mä valvon:
Nuku mun Helmini;
Kaukana kerran
On ehkä äitisi.
Sitten kun itket,
Muistele valvojaa,
Mi nukkumahan
Sinua tuudittaa.
Hämärä.
(Englannin kielestä).
Hämärä onpi kolkko,
Ja myrsky se riehuvi;
Kuin siivet merilintuin
Nyt laineet liehuvi.
Vaan mökissä kalamiehen
On valo vienoinen,
Ja ruutuun painettuna
On kasvot pienoisen.
Lähellä lasia aivan
Sen silmät tuijottaa,
Kuin näkisivät hahmon,
Mi esiin pujahtaa.
Ja väikkyen varjo äidin
Mökissä liikkuvi,
Se kohoo kattoon asti
Ja taasen laskeupi.
Mitä pienoiselle kertoo
Tää myrsky ja musta yö?
Mitä meren kertovi aalto,
Kun rantaa vastaan lyö?
Ja miksi meri tuima
Ja tuuli, kun raivoaa,
Sydäntä koskevat äidin
Ja posket kalventaa?
"Jalovalko".
Mukaelma.
[Alppivuorilla Schweizissä kasvaa korkeammilla kukkuloilla eräs
valkea kukka, jolla saksankielellä on nimi "Edelweiss" s.o. jalovalko.]
Kukkuloille Alppien
Sijas sait sä Jumalalta,
_Jalovalko_; lumen alta,
Yksin, kevät-ilmatta
Lepäät vuoren helmassa.
Siellä, missä salamat
Leimahtelee taivahilla,
Missä vuohet iloisat
Hyppii vuorten laitehilla,
Missä väijyy kuolema,
Kukoistat _sä_ puhtaana.
Näin sun kerran illalla --
Ihanamp' et ollut milloin,
Jyrkän paikan reunalta
Sinut tempasin ma silloin,
Sinut, kaino kukkanen,
Koristus sä Alppien!
Kuten sinä, ihminen
Taistelunsa taistelevi,
Katsoo ylös taivaasen,
Yksin Herraan luottelevi,
Jättäin Hänen haltuunsa
Oman mielivaltansa.
Ehtoo-virsi.
(Suomennos.)
Jo päivä laskee, kuitenki
Luonamme olet alati,
Ja nukkuissamme, Jumala,
Sä olet yömme vartia!
Ja Herran siipein varjossa
On maat ja kylät levossa,
Myös hyväin lasten turvaksi
On enkelit ain' avuksi.
Ken Herran käskyt noudattaa,
Hän suloisesti maata saa;
Hän nousee jälleen iloissaan
Ja kiittää Isää ainiaan.
Tytön rukous.
(Lauri Stenbäck'iltä.)
Ma lankean sun ristis juurehen,
Ja nostan silmäin tykös rukoillen:
Oi, Herra, älä hyljää lastasi,
Suo rukouksein nousta luoksesi!
Niin kirkas onpi tähtiloistosi,
Ja orjantappurat on kruunusi.
Suo, että sua oikein rakastan,
Jok' armos annoit mulle runsahan!
Mun itse ostit synninvelasta,
Et antanut mun eestäin hopeaa,
Sä henkes annoit, lahjan kalliimman,
Elämän mulle lupaat voittoisan.
Kas, pelossa kun tulen eteesi,
Niin köyhä, kurja kuin ma olenki,
Sä avaat sylisi, ja minä saan
Sun luonas armon, rauhan armiaan.
Sun oma veres puhdistaapi mun,
Ja haavojesi puoleen kallistun, --
Mun Jumalain, en päästä sinua,
Jos et sä vielä siunaa minua.
Oi, tutki, olenko sun omasi!
Ett' öisin hyvä, onpi tahtoni,
Oi, että hiljaan voisin rukoilla,
Ja aina silmäis eessä seisoa!
Mit' onpi mailma, mitä kultansa,
Jos sinä vaan voit mua rakastaa?
Itsessäin tunnen rakkautesi,
Siit' antaa vakuutuksen sieluni.
On maasi rikas, suloistapa ois,
Jos onnellisna siinä elää vois,
Vaan verrattoman suloisempana
On elämä sun luonas. Jumala.
Eloni olkoon palvelustas vaan!
Sä siihen anna Henkes ainiaan!
Mun sieluin majailla suo taivaassa,
Sielt' onpi voima, voitto joutuva.
Ja tyyni, pyhä silloin olisi
Mun elämäni kuni sabbathi,
Mun yhä paremmaksi huomaisit,
Ja tekos mielelläsi näkisit.
Ja kuu ja tähti vaipui pilvehen
Ja tuuli lauloi surusävelen,
Vaan rauhaa oli tytön rinnassa
Ja taivaan ovi hälle avoinna.
Emman tähti.
(Käännös.)
Taivasta kohti katselen,
Kun päivä laskee jällehen,
Minulla tähti siellä on,
Niin kirkas ja niin nuhteeton.
Se ompi katse isäni,
Ei nähnyt häntä silmäni,
Hän täällä viipyi ajan vain,
Ja lähti, mailmaan tullessain.
Hän seuraa mua ainian,
Ja viittaustaan tajuan,
Kun tähti välist' ainaki
On tavallista kirkkaampi.
Taas sanani ja tekoni
Jos olleet ei, kuin pitäisi,
Jo silmästä sen tähtösen
Ma keksin surukyynelen.
Kun tähti oli suruissaan,
Ma mietin itsekseni vaan:
Mun tähteni en salli, en,
Ett' onpi taivas murheinen.
Se toki leppyi jällehen,
Sill' illalla, kun hartaasen
Ma rukoukseen turvasin,
Sen hymyä taas oivalsin.
Oi, tähti! suo, ett' kuvastan
Sun kirkkauttas ainian,
Jos sitten hymyyt minulle,
En punastua tarvitse.
Kun elämäni aurinko
On rauhan maille mennyt jo,
Sä johdat mua luokse sen,
Mi ystävä on orpojen.
Tanssikarhu.
(G.F. Lessing'iltä).
Kun karhu, päässyt kahleistansa,
Jo metsään palas jällehen,
Hän tanssitaitoansa veljillen
Nyt näytti takajaloillansa.
"Kas", huusi hän, "min taidon mailmass' saa!
Jos lystääpi, niin matkikaa.
Jos taidatte!" "Pois!" toinen jorisi,
"Se konsti, joskin olisi
Se harvinainen, vaikea,
Ei ilmoita kuin kurjan henkes' orjuutta."
Haltiain laulu vetten päällä.
(Goethe'ltä).
Kuin vesi onpi
Ihmishenki:
Taivaasen nousee,
Ja alas maahan
Se jälleen vaipuu
Iäti vaihtuin.
Kallioseinän
Korkeudelta
Kun virta vierii,
Se vuorta vastaan
Niin ihanasti
Utulainein lyö;
Ja suudeltuansa,
Se piillen, hiljaa
Nyt lankee
Syvyyden helmaan.
Putousta
Jos kohtaa paasi,
Se vierii äissään
Astehittain
Manalaan.
Jo tyyntyneenä
Se nurmilaaksoa kiertää,
Ja järven peilihin
Katsovi tähdet
Muotoansa.
Tuuli on laineen
Lemmikki armas;
Se vaahto-aallot
Pohjasta nostaa.
Ihmisen henki.
Sa oot kuni vesi!
Ihmisen onni,
Kuin tuuli sa oot!
Postiljooni.
(Lenau.)
Kevät-yö ol' suloinen;
Pilvet hopeaiset
Heitti kukkakummuillen
Varjot liehuvaiset.
Metsä oli levollaan;
Autiolla tiellä
Kuutama se yksin vaan
Valveell' oli vielä.
Hiljaa kuiskas tuulonen,
Kun se kevätlasten
Kulki makuuhuoneesen,
Noiden armiasten.
Tyyni oli laaksossa
Puron pienen juoksu;
Sillä ylen ihana
Oli kukkain tuoksu.
Mutta postiljoonini,
Ruoskaa heilutellen,
Vuoret laaksot kulkevi
Torveen puhallen.
Neljän hevon uljahan
Kaviot ne kaikui
Läpi metsän vihannan,
Että vuoret raikkui.
Vainioiden ohitse
Joutuin jouduttihin,
Unelmina taaksemme
Kylät jätettihin.
Tuolla oli kirkkomaa
Keskell' ihanuutta,
Sepä mieleen vakavaa
Tuotti totisuutta.
Kirkonseinään nojaten
Seisoi soma risti,
Jossa kuva Kristuksen
Kohos kaunihisti.
Mies näin kulki kulkuaan,
Vihdoin vaipui huoleen;
Pidättipä hepojaan,
Katsoi ristin puoleen:
"Hengähtäkööt heponi
Hetken kukkulalla!
Tuolla virkaveljeni
Lepää turpeen alla.
Se ol' oiva kumppani!
Muistanpa ma aina,
Kuinka torveen puhalsi
Kelpo veikko vainaa.
Tähän aina seisahdan,
Maassa lepääjälle
Mielilauluns' puhallan,
Tervehdykseks' hälle".
Sävelet hän lähetti
Tuonne torvellansa,
Että niitä kuulisi
Veli haudassansa.
Vuoren kaiku ihana
Hälle toi ne jälleen;
Vastasiko vainaja
Näin nyt ystävälleen?
Edespäin nyt mentiin vain
Pitkin seudun teitä,
Kauvan kuulin korvissain
Torven säveleitä.
Syys-ilta.
(Longfellow.)
On ilta pimeä, valju
Ja ankara myrskysää.
Kuin siivet valkean allin
On aallon vaahtopää.
Vaan majassa kalamiehen
On valo, mi tuikkivi,
Ja lapsonen ikkunasta
Merelle katsovi.
Hän likemmin ikkunata
Vaan painavi kasvonsa,
Kuin etsisi silmä kaukaa
Kaivatun haahmoa.
Ja liikkuvan vaimon varjo
Se huoneessa kuvautuu.
Nyt levotonna se nousee,
Taas istumaan laskeutuu.
Oi mitä raivosa myrsky
Yön tullessa kertoilee,
Kun kurjan ikkunan läpi
Se lapselle haastelee?
Ja mitä raivosa myrsky
Nyt äidille ennustaa,
Kun puna poskilta poistuu
Ja askeleet horjahtaa?
Joulusatu nälkävuotena.
Oli joulu-aatto. Keskellä lattiaa seisoi korkea joulupuu makuisineen,
kynttilöineen. Äiti sytytti viimeiset kynttilät. Isä kutsuttiin sisään,
sitten avattiin ovet ja sisään hyppäsivät lapset, ilo sydämessä, ilo
silmissä. Tässä oli riemua, sen voit uskoa.
Samassa koputettiin ovea ja sisään astui pitkäpartainen joulu-ukko,
keppi kädessä, säkki selässä. Lapset säikähtyivät ja vaikenivat.
"Lieneekö hyviä lapsia talossa?" kysyi ukko. "On kyllä", uskalsivat
lapset vastata, toivoen säkistä saavansa joukon lahjoja.
Mutta ukko oli yksitotinen eikä säkkiänsä avannutkaan. "Kuulkaa,
pienokaiset", sanoi hän, "tähän asti olen joka vuosi tuonut teille
paljon lahjoja, tahdottekos tänä vuonna minulle antaa? Suomessa on nyt
kova nälkävuosi, säkkini on täynnä lahjoja, joita hyvät ihmiset ovat
käskeneet minun viedä ympäri maata. Jos tekin tahdotte jotain lähettää,
niin tehkää se kiireesti, sillä en jouda odottaa."
Lapset hämmästyivät vähäisen, mutta kun näkivät isän avaavan kukkaronsa
ja äidin ottavan tee-pöydältä kaikenlaista, niin lapsetkin poimivat
joukon namusia joulupuusta, niin paljon kuin vaan joutuivat. Se olikin
ainoa, mitä he voivat pois lahjoittaa. Ukko meni, lahjoja ei
näkynytkään, namusia oli vähemmin kuin ennen, mutta ilo oli sentähden
yhtä suuri. Kenties oli hiljaisempaa, sillä kun lapsi jonkun kerran
antaa pois, mitä itse olisi tahtonut pitää, niin tuntuu sydämessä niin
rauhalliselle ja iloiselle, vaikk'ei juuri ole halua tanssimaan tai
nauramaan.
Yksi tässä vaan ei ollut iloinen; se oli pikku Helmi. Hän oli
kuusvuotinen eikä ymmärtänyt koko joulu-ukon puheesta muuta, kuin että
jäi ilman joululahjoja. Kun siskot vielä lisäksi antoivat pois niin
paljon joulunamusista, niin arveli Helmi, että ukko liikaa vaati, ja
pisti salaisesti kaikki, mitä itse otti, omaan taskuunsa. Kuinka nyt
kävikin, sitä ei kukaan voi tietää, mutta totta on, että joka kerta kun
Helmi pisti käden taskuun, namusta ottaakseen, niin se poltti -- poltti
niin että pienet sormet yhtä kiireesti pois otettiin. Kun sitten ilta
loppui, ja lapset vanhemmille hyvästi sanoivat, pikku Helmi ei voinut
isän ja äidin silmiin katsella: nekin polttivat. "Pikkuseni on liian
väsyksissä", sanoi äiti, nosti Helmin sänkyyn, luki rukouksen ja
suuteli häntä.
-- Mitä se oli? -- äidin suutelokin poltti! -- Helmi säikähtyi, pisti
pään peiton alle ja tahtoi nukkua. Mutta -- kuinka julmaa! -- peitto
poltti, sänky poltti, Nukku-Matin hiekkakin poltti! -- Ei Helmi parka
saanut unta!
Kaikki oli hiljaa; siskot nukkuivat, Helmi vaan valvoi.
"Nouse kiireesti ja tule minun kanssani", kuuli tyttö parka jonkun
sanovan. Hui! kuin lapsi pelkäsi. Hän pani silmät umpeen ja oli
nukkuvinansa, mutta se ei auttanut. Hän näki kuitenkin että joulu-ukko
seisoi hänen vieressänsä, ja tunsi kuinka ukon isot kädet nostivat
hänen sängystä ja pistivät hänen turkin alle, ja kuinka ukko lensi ulos
ikkunasta. Huu! kuinka oli kylmä, kuinka pikku Helmi vapisi. Ääneti
ukko lensi, lensi vaan niin kiireesti niin pitkän matkan, eikä Helmi
uskaltanut kysyä mihin. Lopuksi hän seisahtui, avasi turkkinsa ja käski
Helmin katsella ulos. Edessä oli ikkuna ja sen kautta katseli Helmi
sisään isoon tupaan. Siellä istuivat muutamat vaaleat ihmiset pöydän
ympärillä, he olivat par'aikaa syöneet. Nyt he nousivat, panivat kädet
ristiin ja vanhus lausui: "Siunatut olkoot ne hyvät ihmiset, jotka
armahtivat meitä!" -- Tähteistä näkyi, että heidän jouluruokansa oli
kovaa leipää ja joku keitos ollut. Siitä he niin hartaasti kiittivät!
Sitä ei Helmi voinut ymmärtää.
Joulu-ukko pisti taas Helmin turkkinsa alle, lensi vielä kiireemmin
pitkän, pitkän matkan. Kun taas sai katsella ulos, näki Helmi pienen
tuvan, missä vaan oli kaksi ihmistä. Vaalea vaimo, joka makasi
sängyssä, ja nuori tyttö, joka sängyn vieressä itkien istui. Yht'äkkiä
avattiin ovi, ja sisään riensi poika, iso kori kädessä, iloisesti
huutaen: "Äitini, siskoni, meidän ei tarvitse kuolla! Katsokaa mitä
joulu on meille tuonut!" -- "Äiti, äiti", huusi tyttö, "tässä on
ruokaa, syö, armas äitini." -- Mutta äiti ei vastannut, ei liikkunut,
tyttö katseli häntä, koski kädellänsä äidin otsaa, ja sanoi, katkerasti
itkien: "Voi veliseni! se tuli liian myöhään, hän on jo nälkään
kuollut".
Kolmannen kerran lensi joulu-ukko, mutta ei niin pitkää matkaa.
Kolmannen kerran sai Helmi pienen tuvan nähdä. Se oli yhtä puhdas ja
soma kuin entiset, ja niinkuin entisissäkin oli tässäkin valkea
liedessä, mutta lattialla oli joukko lapsia. Heillä oli kaikilla
vehnärinkeli kädessä -- aivan samanlainen kuin ne, jotka äidin
tee-pöydällä olivat olleet -- ja lapset näyttivät niin onnellisilta,
että Helmi mielellään olisi heidän keskellään istunut. Pöydällä oli
kori, ja siitä otti äiti kaikenlaista: pieniä sokuri-rinkeleitä,
omenoita, makeisia, mesikakkuja, luumuja y.m.
Miksi Helmin sydän nyt niin tykki? -- Niin, kaikki nämä makeiset olivat
aivan samanlaiset kuin ne, jotka kotona joulupuussa olivat -- ja
katsos! nyt otti vaimo korin pohjasta rahoja ja nekin olivat
samanlaiset kuin isän antamat.
Helmi rupesi hiljaa itkemään. Vielä hän näki kuinka vaimo ja lapset
panivat kädet ristiin, mutta jos jotain sanottiin, sitä hän ei kuullut.
Hän kuuli vaan, kuinka oma sydämensä tykki, ja tunsi ett'ei lapset
suinkaan häntä voineet kiittää. Hän itki niin katkerasti, että
joulu-ukko otti hänen oikein syliinsä, katseli häntä hyvin lempeästi ja
sanoi: "Ymmärrätkös nyt miks'en tuonut teille mitään tänä vuonna? Ja
mitäs luulet, eikö ne rinkelit, jotka taskussasi sormiasi polttivat,
olisi enemmän iloa tuoneet, jos ne olisit pois antanut?"
"Mutta nyt olemme kotona", sanoi joulu-ukko lopuksi. He olivat kyllä
kiireesti lentäneet, mutta Helmi ei muuta muistanut kuin noita pieniä
lapsia tuvassa. -- "Tässä on sänkysi, nuku nyt, lapsi parka, kyyneleesi
ovat kyllä huuhtoneet kaiken polttavan hiekan pois, sekä silmistäs että
sydämestäs. Jumala sinua siunatkoon!" lisäsi hän vielä ja suuteli
Helmiä. Se suutelo ei polttanut, Helmi tuli siitä niin onnelliseksi,
että tahtoi ukkoa kiittää ja katsella. Hän avasi siis silmänsä -- mutta
ukko oli poissa, ja hänen sijassansa istui oma äitinsä sängyn reunalla
ja toivotteli pikku tytöllensä hyvää joulua. "Äiti, äiti", sanoi Helmi,
halaten äitiänsä. "Miss'on joulu-ukko? Vai tiedätkö sinäkin, että eilen
säästin itselleni, mitä olisi pitänyt pois antaa?"
Surullisesti katseli äiti pientä Helmiä, mutta kun näki, että lapsen
kyyneleet aina yhä vuotivat, niin sanoi hän hyvin lempeästi: "Minä
luulen, että eilen kävi meillä hyvin hyvä joulu-ukko, joka opetti
pienelle lapselleni mitä joulun oikea ilo on. Sitä ukkoa ei pidä
unohtaa, vaan iloisella kiitollisuudella muistaa".
Köyhä kalastajan poika.
Sinä, joka kauniita kirjoja mielelläsi luet, mitäpäs sanoisit, jos ei
olisi mahdollista semmoisia saada koko Suomenmaassa? Mitäpäs sitten
sinusta tulisikaan, jos et osaisi lukea enempää kuin jänö-pupu
metsässä? -- Sitä on kyllä vaikea tietää, mutta perin viisaaksi et
ainakaan tulisi. Kolme sataa vuotta takaperin oli kuitenkin Suomessa
niin surkea, ett'ei löytynyt yhtään ainoaa kirjapainoa koko maassa, ja
kirjoja? -- mistäs ne sitten tulisi! Lapsilla ei ollut aapistakaan,
eikä pienet nulikat tietäneet mitään aapiskukosta. Silloin eli pieni
poika, nimeltä Mikael. Hänen isänsä oli köyhä kalastaja, joka pienessä
mökissä Suomen lahden rannalla asui. Tässä sai Mikael paljain-jaloin
hiekassa juosta, tai meressä kilpaa-uida kalojen kanssa, myöskin niitä
onkia ja syödäkin -- mutta aapista oppia -- ei puustaviakaan.
Välistä pääsi hän kirkkoon, sai kuulla messun ja saarnan, mutta ei
ymmärtänyt sanaakaan, sillä kaikki kävi silloin latinan-kielellä.
Suomessa oli katolis-usko vielä vallassa.
"Miks'ei pappi suomeksi saarnaa?" kysyi Mikael.
"Saarna on liian pyhä siksi", vastas isä. Mutta Mikael mietti, että
olisi paljon hauskempi ymmärtää ja osata itse lukea, kuin niin hiljaa
kirkossa seisoa, tietämättä mitä pappi sanoi; sentähden pyysi hän
kerran isältänsä että pääsisi kouluun.
"Kouluun", sanoi isä, "onhan pappi sanonut, ett'ei kukaan muu kuin hän
tarvitse lukea osata."
"Eikä meillä olekaan koulua", lisäsi äiti.
"Onpas Viipurissa", tuumasi Mikael, huoletonna, "sinne juuri
tahtoisin".
"Viipuriin", huusi äiti, "kuinkas sinne pääsisit?"
"Ja mitä sinä latinais-koulussa oppisit", sanoi isä, "ethän latinaa
osaa!"
"Kyllä sen opin", arveli Mikael.
Niin puhui Mikael joka päivä, ja pyysi siksi kuin isä lupaa antoi. Äiti
valmisti sitten uudet vaatteet, leipoi kalakukon eväiksi ja poika läksi
matkalle. Pitkä oli matka kyllä, sillä Mikael asui Pernoon pitäjässä,
ja sieltä Viipuriin oli 20 peninkulmaa. Jalkaisin hän astui, ja monta
päivää matka kesti; pienet jalat olivat hyvin väsyksissä, vatsa tyhjä,
sillä kalakukko jo oli loppunut. Ei muuta neuvoa siis kuin taloissa
vähän ruokaa ja yö-sijaa pyytää.
Pääsihän poika kuitenkin perille ja pian kouluunkin, sillä koulun
rehtori, joka näki kuinka hartaasti Mikael halusi oppia, antoi hänen
paikalla koulupojaksi tulla. Se oli hyvin tehty, sillä Mikael ei ollut
niinkuin moni muu, joka kouluun pyrkii siksi että herraksi tulisi. Hän
oli ahkera, nöyrä ja siivo ja piankin paras poika koko koulussa, eikä
ajatellutkaan että koulun perästä saisi joutilaana olla, niinkuin moni
muu nuori poika ajattelee. Koulun rehtori mieltyi yhä enemmän häneen,
ja kun tiesi hänen niin köyhäksi, antoi hän Mikaelin luonansa asua koko
kouluajan.
Jonkun ajan perästä sai rehtori uuden, paremman viran Turussa. Sinne
piti siis muuttaa ja Mikael pääsi hänen kanssansa. Nyt pääsi hän
ylioppilaaksi Turun yliopistoon, oli taas yhtä ahkera kuin ennen, niin
että pian kaikki ihmiset hänet tunsivat parhaaksi ylioppilaaksi. Ei
kumma siis että Turun-piispakin sai hänestä kuulla. Piispa tahtoi tulla
tutuksi Mikaelin kanssa, saadaksensa tietää oliskos hän yhtä hyvä kuin
hänestä sanottiin, ja kun hän näki että niin oli, päätti piispa että
Mikael vielä enemmän saisi oppia ja lähetti hänet Saksanmaalle,
_Wittenberg_ nimiseen kaupunkiin. Siellä oli iso yliopisto; siellä oli
tohtori _Luther_ par'aikaa opettajana, siellä sai Mikael oppia, niin
paljon kuin suinkin halusi. Hän tulikin maisteriksi, ja sai
erittäin kauniit todistukset sekä tohtori Lutherilta että tohtori
_Melanchtonilta_. -- Varsinkin oli Mikael nyt selvästi nähnyt kuinka
väärin katolis-papit tekivät, kun kielsivät ihmisiä Bibliaa lukemasta.
Sentähden alkoi hän jo _Wittenbergissä_ kääntää tätä pyhää kirjaa
Suomeksi, että _kaikki_ Suomalaiset, eikä ainoastaan papit, saisivat
sitä lukea. Ruotsin ja Suomen kuningas, _Kustaa_, oli jo silloin
ottanut lutherilais-uskon omakseen; Mikael tiesi siis, että kuningas
iloisesti sallisi hänen Bibliaa suomentaa. Sitä hän nyt teki, ja kun
kotiin jälleen tuli, hänen ensimäinen työnsä oli painattaa ensiksi uusi
testamentti, sitten suuria kappaleita vanhasta testamentistakin. Se oli
suuri vaivaloinen työ; itse painattaminen vaati paljon aikaa, kun ei
Suomessa kirjapainoa ollutkaan, piti näet Tukholmaan lähettää kaikki
painettavaksi. -- Sentähden kestikin hyvin kauvan, ennenkuin se
valmistui, mistä syystä Mikael arveli, että olisi hyvä saada pieniä
kirjoja sillä välillä valmiiksi. Hän muisti kuinka itse lapsena
mielellään oli tahtonut oppia, kuinka vaikea oli kouluun päästä ja
kuinka monta tuhatta lasta Suomenmaassa ei päässytkään kouluun.
Sentähden kirjoitti hän ensiksi _suomalaisen aapiskirjan_. Helppo on
ajatella, kuinka pienet lapset kummastelivat, kun ensi kerran näkivät
_aan_ ja _been_, ja kuinka he riemuitsivat, kun osasivat jonkun kauniin
virren tai Isämeidän selvästi lukea. -- Vielä toimitti Mikael toisen
kirjan täynnä paljon virsiä; vielä koko katkismuksen ja almanakan,
mistä kaikista paljon iloa syntyi jokaisessa Suomen kodissa. -- Lopuksi
tuli sitten uusi testamentti, se kirja, joka aina on kallein aarre
tässä maailmassa.
Tahdotkos vielä jotain Mikaelista kuulla? Jos niin tahdot, niin tiedä
sitten että hän lopuksi tuli piispaksi Turun kaupungissa; tiedä
myöskin, että jok'ainoa Suomalainen, joka mielellään hyviä kirjoja
lukee, muistaa häntä aina vielä rakkaudella, koska hän ensimmäinen oli,
joka ymmärsi, että Suomen kansa tarvitsi oppia. -- Onhan moni muukin
tehnyt isänmaallemme paljon hyvää, ei olisikaan mahdollista kaikkia
heitä muistaa; mutta jos joku kysyy: "Kuka opetti Aapis-kukon Suomessa
munimaan, kuka antoi Suomen äitien omalla kielellään lukea lapsillensa
Jesuksen syntymisestä?" -- niin pitää jokaisen Suomen tytön ja pojan
osata vastata: "Sen teki _Piispa Mikael Agricola_, köyhä kalastajan
poika".
Antti ja hänen Ystävänsä.
Jos olisit nähnyt Antin, hän kun Ystävänsä kanssa ajoi kirkolle tai
kylään, niin olisit seisahtunut ja toivottanut itselleskin samanlaista
Ystävää. Ystävä oli Antin hevonen; hän oli sille pannut nimeksi Ystävä,
sillä parempaa ystävää hänellä ei ollut koko maailmassa. Hän oli sen
saanut isältänsä, silloin kun Ystävä vielä oli varsana ja Antti itse
pienenä nulikkana, ja nyt he rakastivat toisiansa enemmän kuin mitään
muuta. Joka päivä nousi Antti niin aikaiseen, että kerkesi Ystävää
syöttää ja juottaa, ennenkuin kouluun meni. Itse hän sitä harjasikin ja
opetti, ja Ystävä oli niin sileä, kaunis ja taitava hevonen, ett'ei
toista semmoista koko pitäjässäkään löytynyt. Antin mielestä oli
kuitenkin se ikävä, että samassa tallissa, missä Ystävä seisoi, myös
asui muita hevosia ja vielä pari porsastakin. Kun, näet, Antti koulusta
tuli ja tahtoi Ystävällensä kaikki ilonsa ja surunsa kertoella, niin
kuulivat sen muutkin, jotka tallissa olivat. Varsinkin olivat porsaat
nenäkkäät ja tulivat niin likelle kuultelemaan. Sentähden päätti Antti
opettaa Ystävällensä vallan uuden kielen, joka häneltä onnistuikin niin
hyvin, ett'ei kukaan muu voinut heitä ymmärtää. Kerran, esimerkiksi,
oli isot kilpa-ajot kylässä. Kaikki, joilla hevonen oli, kokoontuivat
jäälle. Niin Anttikin; mutta nyt arveltiin että Antti ja Ystävä vielä
olivat liian nuoret kilpa-ajoon, ja isä sanoi ett'ei siellä nyt ollut
lasten leikkiä. Antti seisahtui siis rannalle katsomaan kuinka muut
ajoivat jäälle. Nyt kilpa alkoi; hevoset karkasivat juoksuun,
katselijat rannalla riensivät likemmäksi, kaikki katselivat jäälle
päin, eikä isäkään enää muistanut Anttia. Mutta nyt juuri muisti Antti
itse, että oli paras aika hypätä rekeen, ajaa perästä ja koetella muita
kiinni saavuttaa. Ja päästyänsä niin likelle että tiesi heidän kuulevan
hänen ääntänsä, nousi Antti pystyyn reessä, heitti ohjakset valloilleen
ja huusi kovalla äänellä: "Ystävä! Ptruu! ptruu!" -- Ystävä laski
turpansa rintaansa vasten ja juoksi kahta kiireemmältä, mutta kaikki
muut hevoset seisahtuivat. Ystävä pääsi siis ohitse ja Antti voittoon.
Kyllä moni suuttui Anttiin, mutta moni nauroikin ja Antti sekä Ystävä
olivat ylpeät kuin kuninkaat.
Kerran kun Antti taas talliin meni Ystävää syöttämään, oli kyllä
porsaat ja isän hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Ystävä? -- se
oli poissa. Ei kauan kestänyt ennen kuin hän ymmärsi, että varas oli
tallissa käynyt. Anttiko kiireesti matkalle Ystävää etsimään. Noin
peninkulman matkan ajettuaan, näki hän miehen ratsastamassa hevosen
selässä. Hevonen oli kyllä loimella peitetty, mutta Antti paikalla
tunsi, että se oli Ystävä. Nyt kiireesti perään vaan, eikä aikaakaan,
niin oli Antti niin likellä, että Ystävä hyvin voi häntä kuulla. Hän
piiskasi omaa hevostansa ja huusi: "Hei vaan! Ystävä, hei!" -- Ystävä
kääntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Varas kyllä läiskytti
piiskaansa ja huusi myöskin: "Hei, hei!" -- mutta Ystävä, joka käsitti
kaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi
kuin Antti oli vieressä, sai varkaan kiinni ja vei oman Ystävänsä
kotiin taas.