Nyt oli rovasti päättänyt Salomo Kejoselle kostaa siten, ettei päästä
poikaa rippikoulusta. Olipa hankkinut tietoonsa nekin toiset pojat,
jotka olivat Salomon pojan kanssa siellä tiellä ja siinä
pirttitappelussa. Niille päätti tehdä samoin, jos ei pojat ja poikain
vanhemmat tule pyytämään häneltä anteeksi. Niin jäivät pojat vielä
tulevana kesänäkin pääsemättä rippikoulusta. Toiset pojat kuitenkin oli
laitettu toiselle kirkolle käymään rippikoulunsa, mutta Salomo ei
kyennyt sinne evästämään poikaansa ja niin täytyi jäädä kotiin. Tästä
Salomon mieli synkistyi ja mielessään kutoi kostoa. Mutta rovasti ei
kuitenkaan osannut aavistaa mitään, vaan yhäkin ahkerammin rupesi
käyttämään sitä tohtorin määräämää mänty- ja kuusisekaisissa metsissä
oleilemista päästäkseen kerrassaan vapaaksi siitä kiusallisesta
rintayskästä jo ennen uusien huoneitten valmistumista. Niinpä hän kulki
nyt jokapäivä salmen takana olevalla sekametsäisellä kankaalla, kun se
oli muutenkin rauhallinen paikka. Siellä ei kulkenut kenenkään eläimiä,
eikä kellään ihmisellä ollut sinne mitään asiaa, joten rovasti saattoi
siellä riisuutua aivan alastikin, silloin kun ilma oli kuuma ja lämmin.
Tänä päivänä oli päivä niin lämmin ja kaunis kun elokuun kymmenes päivä
voi olla. Rovasti valitsi tämän päiväiseksi olopaikakseen kuusi-,
koivu- ja mäntysekaisen päivän kaltevan vietteen. Tässä riisuutui hän
nyt aivan upposen alasti. Vaatteensa pani hän suuren petäjän juurelle
alusekseen. Niitten päälle petäjän tyveä vasten selkäkenoon hän nyt
asettui puoleksi makaavaan asentoon ja ohuen saalinsa levitti
peitteekseen kärpästen suojaksi.
Siinä hän nyt rojotti hermotonna. Hän tahtoi nyt jättää koko olentonsa
aivan luonnon vaikutuksen alaiseksi eikä koskaan ennen ollut
tuntunutkaan olo niin mieluisalta kuin nyt. Ennen oli hän ollut
ainoastaan mänty- ja kuusimetsässä, missä ainoastaan havupuitten
yksitoikkoinen humina kuului korviin, mutta nyt hän oli
lehdikkometsäisen notkon liepeellä, missä helteisen päivän lievä tuuli
henkäili koivujen latvoissa ja sai koivujen ja haapojen lehdet
ystävälliseen lipinään.
Tämä tuntui rovastista tavattoman virkistävältä. Ajatteleminenkin
rupesi tuntumaan niin helpolta, että aivan ajatukset itsestäänkin
pyrkivät liitelemään aivan mahdollisuuksien rajojen ulkopuolellekin,
aina palaten nähtyihin ja kuultuihin seikkoihin ja niihin lähtökohtiin
mistä mikin johtuu ja taas kiiveten taivaankappalten selittämättömään
piiriin. Niin ne nyt rovastin lasittuneet silmät tavallista suurempina
harreilivat korkeuteen, tavotellen ajatusten jälkiä, mutta mitään ne
eivät siitä helteen autereisesta ilmasta keksineet. Nyt kuitenkin
sattuivat rovastin silmät kääntymään siinä edessään karkeamultaisella
mättäällä seisovaan kitukasvuiseen pieneen mäntyyn, joka kellahtavan
vaaleine kerkkineen siinä orpolapsen kaltaisena seisoi.
Siitä vierähytti hän silmänsä notkon liepeellä kasvaviin hyöteisiin
puihin, missä jusevatyviset rauvuskoivut lepottivat suurilehtisinä ja
mielihyväisen näköisinä. Samoin kuuset ja männytkin mustan puhuvine
lehvineen seisoivat kuni juhlassa.
"Se on sekarotuisuus, mikä tuon eron tekee", sanoi rovasti itsekseen.
Saadakseen yhä paremmin selväksi mietettään hän ihan asiaan
syventyneenä katseli kankaan hoikkana seisovia lyhyenlaisia,
hieno-oksaisia mäntyjä ja väliin taas notkon liepeen kuusisekaisen
metsän hyöteäneulaisisia mäntyjä ja kuusia ja taas tuokion perästä
puoliääneen virkkoi: "Se on sekarotuisuus, joka tuon eron tekee. Muisti
hän nyt kolmea koiraansakin. Toppe on puhdasrotuinen lintukoira. Se on
vaan lintukoira eikä mikään muu, ei lähde edes matkaankaan, kun ei
nähne pyssyä otettavan mukaan, murjottaa vaan välinpitämätönnä kaikesta
muusta. Samoin Liekki on pudasrotuinen jäniskoira, mutta toista on
tämän sekarotuisen Nekun laita, tämä haukkuu kaikkea, mitä koiran tulee
haukkua, joskin ei varsinaisesti mitään, mutta on aina liukas
liikenteinen ja lihmakka ja uskollinen toveri. Onpas se nytkin tuossa
luonani, maata mököttää huolettoman näköisenä, mutta annas jos tulisi
joku viisas ihminen tai elukka, kyllä mies heräisi. Niin. Se on juuri
sekarotuisuus, joka sen eloisuuden tekee".
Nyt rovasti jäi oikein ihailemaan ja nauttimaan Nekun näkemisestä kun
se siinä lähellään kuusen siimeksessä pitkää pituuttaan hermotonna
motkotti, silmäkin ummessa, vatsan kohdalla vaan ruskeat suortuvaiset
karvat harvalleen liikkuivat huokumisen vaikutuksesta.
Tässä miettiessään tuli rovastille mieleen se kun häntä koulupoikana
ollessa toiset pojat sanoivat hänen ei olevansa isänsä pojan... Mutta
todellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi... Tämä hieman
käyrä ja liiaksi alaspäin riippuva nenäkin on juuri ihan juutalaisnenä
ja nämä loukeat kasvot tumman harmaine, paksuine nahkoineen ovat ihan
kuin juutalaisen päästä otetut. Ja tämä terävä päälakikin mustine,
kovine tukkineen ihan kuin ilmosen juutalaisen pää. Ja luonteeni...
Voinhan salata kavaluuteni ihan kuin parhain juutalainen...
Todellakin... Äitini... No. Se on äitini asia, pääasia on se, että
pojasta on tullut viisas ja kekseliäs mies. Ja se on juuri
sekarotuisuus, joka sen tekee. Puu voi olla kaikkein miellyttävin
ainoastaan ollessaan sekarotuinen. Koira voi kaikkien luonnon
omaisuuksien puolesta olla täydellinen koira vasta ollessaan
sekarotuinen.
Samoin ihminenkin voi olla täydellinen ihminen ainoastaan ollessaan
sekarotuinen... Todellakin... Miksi en ennen ole tullut ajatelleeksi.
Mutta ovatko todellakin kaikki maailman viisaimmat miehet sekarotuisia.
Ja onko todellakin täydellinen viisaus ja hilpeämielisyys mahdollinen
omata ainoastaan sekarotuisen ihmisen?
Niitä hän nyt mietti ja katseli yhä vertaillen niitä kesäpäivän
lenseässä tuulessa huojuilevia röyheä oksaisia, suuri lehtisiä
rauvuskoivuja pienilehtisiin hieskoivuihin ja oli ihan vajonnut niihin
mietteisiinsä. Mutta nyt hänen lähellään hermotoinna makaava koira
silmänräpäyksessä ponnahti ylös ja vihaisen haukunnan kanssa syöksyi
pari pitkää laukkaa rovastin selän taakse metsään, mistä kuului
vihlaiseva lyönti ja koiran ääni sammui siinä silmänräpäyksessä.
Samassa syöksähti rovastin sivulle noin kolmen askeleen päähän
tuohinaamaan ja pitkävillaiseen nurinkäännettyyn turkkiin pukeutunut
tuohikenkäjalkainen olento uhkaavassa kädessään koiran verestä
punertava entinen kaartilaisen kirkkaaksi hiottu kaksiteräinen miekka.
Tämän nähdessään rovasti parkasi kipeän, sanattoman hätä-äänen ja
ryöpsähti vierellään seisovan suuren petäjän suojaan ja aikoi paeta.
Mutta siinä pyörähtäessä kääriysi oman peitteensä ympäri, ettei saanut
jalkojaan allensa ja samassa tapasi tukehduttava yskä, joka rupesi
ryittämään ja paksua verta pulppuamaan suusta ja sieramista eikä
näyttänyt saavan enää henkeään takasin.
Tämän nähtyään se tuohinaamainen olento lähti pakenemaan metsään. Minkä
jytisevien askelien kuuleminen synnytti rovastissa pelastuksen ilon ja
sai henkensä takasin ja tointui katselemaan ympärilleen. Mutta mitään
ei enää näkynyt muuta kun koira makasi nurinniskoin sammaleisella
kentällä, pää halkaistuna ja aivot roiskahtaneena sylen päähän. Tämä
kaikki oli tapahtunut yhdessä hengenvedossa ja hätäisinä olivat nyt
rovastin vereen tarrautuneet kasvot tätä nähdessä ja tuntiessa rintansa
ihan kuolettavan kipeäksi.
Nyt rovasti toppuroi vaatteita päälleen ja kipeästi voivahdellen ja
myötään siunaillen lähti kotiinsa joka askeleella sylkien verta. Mutta
pääsi hän kuitenkin omin jaloin. Hoipertelevat ja sinne tänne
vintsahtelevat olivat ne askeleet, millä hän rintaansa käsillään
painaen ja myötäänsä verta sylkien, hätäisin ja vereen tuhraunein
kasvoin läheni kotinsa korkeita portaita. Tämän huomasivat
rakennusmiehet ja nähtyään rovastin kohtalon juoksivat apuun ja
taluttivat kamariinsa ja taluttaessaan hätäillen kyselivät: "mikä on
tapahtunut, mistä tämä tämmöinen kumma?" Mutta rovasti vasta sitten kun
oli päässyt omalle leposohvalleen kykeni sanomaan: "Murha...
Salamurha... Katala murha."
Silloin kuitenkin rupesi ryvittämään aivan tukehduttavasi, että
ahtaasti vinkuen palasi henki takasin ja verta tuli suun täydeltä.
Rovastinna oli pirtissä lasten ja piikojen kanssa leipomassa. Joku
rakennusmies oli vienyt rovastin kohtalosta sanan rovastinnalle, joka
nyt juosten tuli kamariin ja nähtyään rovastin verissään porahti
hätä-äänen ja rupesi huutaen itkemään ja syöksähti suutelemaan rovastin
verisiä kasvoja. Kaikki muutkin, paitsi ne kaksi rakennusmiestä,
rupesivat kohtikurkkuaan itkemään, että yksi voivotuksilla sekotettu
itkunulina täytti koko sen puoliskon rakennusta. Rovastin saattajat
rakennusmiehet katsoivat rovastin meininkiä tyyninä ja koettivat
odottaa, että kykeneisikö rovasti sanomaan missä se murhan uhka on
tehty ja kuka, tai kutka sen tekivät. Mutta kun sellaista ei tullut,
niin lähtivät työmaalleen, missä hymyillen sanoivat: "Kohta saamme
uuden rovastin, entinen ei ole enää monipäiväinen kalu."
Tämän kuultua levisi mieluinen hymy jokahisen rakennusmiehen kasvoihin,
mutta eivät kuitenkaan siitä ruvenneet puhumaan mitään. Muuten vaan
niitten liikkeistä näytti, että se tieto antoi kirveille uutta lipua ja
hartioihin uutta voimaa.
Tämä päivä meni talon kaikilta ihmisiltä paljaassa hätiköimisessä
rovastin kanssa, kun sen luulivat kuolevan ihan siihen paikkaan. Vasta
huomenaamuna rovastinna toimitti renkinsä katselemaan sitä
tapahtumapaikkaa, näkyisikö siellä mitään viestiä pahantekijästä.
Rengit sinne osasivatkin aivan hyvin niitä rovastin yskimiä verijälkiä
myöten. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kun se nurinniskoin
makaava koira, pää kahtena palana ja petäjän juuressa lätäkkö
hyytynyttä sylkisekaista verta ja rovastin vaatteita toisella puolen.
Rengit katselivat sitä kuollutta koiraa ja näkivät että yhdellä iskulla
on koiralta pudonnut toinen puoli päätä ja että aivotkin ovat
roiskahtaneet kahtena palana kentälle. Koittivat vielä metsistä
katsella sitä asetta, millä oli koira murhattu, mutta ei siellä mitään
näkynyt. Eikä muutakaan merkkiä pahantekijäin jäljistä näkynyt. He
kokosivat rovastin vaatteet syliinsä ja niitä kantaen lähtivät pois.
Mutta surullisen kamealta tuntui olo, jota tunnetta lisäsi sekin, kun
sinne jäi se tuttu, syyttömästi murhattu koira makaamaan verissään
henkensä uhraavan uskollisuutensa palkaksi. "Semmoinen se on maailman
palkka", sanoivat rengit itsekseen muistellessaan iloista Nekkua.
Kun sieltä tapahtumapaikalta ei mitään viestiä saatu, niin rovastinna
toimitti nimismiehen poliiseinen ottamaan selkoa kylältä kuka on
pahantekijä. Mutta sitäpaitsi laittoi renkinsäkin tiedustelemaan eikö
jotakin tietoa saataisi, että päästäisiin pahantekijäin jäljille.
Rengit kun tiesivät, että Salomo Kejosella on poikansa koulunkäynnin
päältä kainia rovastille, niin menivät ensiksi Salomon kotiin
nähdäkseen eikö siellä mitään viestiä näkyisi. Mutta Salomo makasi
sairaana, ihan vuoteen omana, missä vaimonsa hieroi sen päätä ja
niskasuonia ja sanottiin sen jo kolme päivää sairastaneen. Nyt tulivat
rengit Jokilahteen. Mutta Jokilahden emännän joukeat kasvot poikain
kertomuksia rovastin kohtalosta kuullessa tulistuivat ja pitkä nenä
rupesi touhuilemaan ihan tavattomasti ja melkein huutaen alkoi poruta:
"Vai jo ruoja toki sai muistipalan... Kun nuo eivät tuota sen tulen
kamurata vetäneet Sikolampiin, että olisi saanut samallaisen lopun kun
hankki Jahtirannan Kaisalle. Vai vielä sitä etsitään muka pahantekijää.
Päätä minä silittäisin kun tietäisin, kuka se on, ja moni muu
silittäisi, minä uskon... Kun olisi tehnyt kaksi vuotta ennen niin
vähemmän olisi hämmentänyt tätä seurakuntaa ja sitä vähempi olisi
syntiä niskassaan."
"Jospa se lienee niistä päässyt viime yönä, kun pastori on käynyt
ripittämässä", keskeytti renki.
"Tunnustikoon tuo sitte tekonsa? Mitä vielä."
"Jospa se lienee tunnustanut, kauvan tuo pastori kuului olleen kahden
kesken rovastin luona ja Oravakankaan Heta tuo tänä aamuna kuului
piioille kertovan, että oven raosta kuulijat ovat kuulleet rovastin
tunnustaneen ne Jahtirannan Kaisan väliset seikat. Ja kovasti tuo
kuului itkeneen, oli ulvonut kun susi saaressa."
"Ähäh, hyvä ruoja, satuitko kerran satimeen, moinen herännyt pappi,
sielujen paimen... Olisin minä silloin kysynyt: Haukuttaisitko nyt
piispalla kuni usutetulla koiralla seurakuntalaisia?"
"Kyllähän se nyt ei ole enää haukuttamassa, eikä haukkumassa. Tuskin
näkee tätä iltaa."
"Hm. Saatte nähdä, että kyllä paha kirveeseensä vartta jatkaa, kunhan
siemeneksikään on vanhaa henkeä luitten raossa."
"Päästään se matokin kuolee. Kyllä ei kestä kauvan sitä veren sylkyä,
ei mustalainenkaan, sitä vähemmin oikea ihminen."
"Mikäs se sitten on muu kun mustalainen ja vieläkin pahempi; hän on
juutalainen. Äiti kuuluu olleen kuin kieletöin kontti, johon on käpy
saanut pudota, mistä on sattunut putoamaan. Tämän herran lahjan kuuluu
tehneen juutalaispapalle, joten se isälleen on kaikkein vähimmän
sukulainen."
"Kuolee ne kuitenkin juutalaisetkin".
"No ei niissä kuitenkaan ole henki siinä paikassa, missä muissa
ihmisissä. Jo tuokin rahilo olisi siihen sylkemiseen aikoja kuollut,
kun olisi sydän ja henki ollut samalla paikalla kun oikeilla
ihmisillä."
Pappilan rengit tunsivat, ettei emännän kanssa lopu väittely, eikä
heidän asiansa selviä, siksi lähtivät äänen puhumatta kävelemään pois.
Ja vaikka olivat nuoria miehiä, niin tuntui tuo Jokilahden emännän puhe
pahalta kuolemaisillaan olevasta sairaasta, oli hän miten paha tahansa.
Sehän on oma asiansa. Tulivat tästä ihan mykiksi ja äänettöminä
astuivat Kuokkalaan toivossa kuulevansa siellä suopeampia sanoja
kuolevasta, vaikkapa vihamiehestäkin. Mutta Kuokkalassa saivat kuulla
melkein samat läksyt kun Jokilahdessakin, vaikkakin vähän salatummassa
muodossa.
Kävivät vielä muutamissa muissa taloissa, joissa niissäkin oli sama
mieli. Siksi tunsivat he parhaaksi tulla kotiin. Kotiin tultuaan
kertoivat rovastinnalle sen Jokilahden emännän puheet sanasta sanaan ja
sanoivat turhaksi ruveta etsimään sitä pahantekijää kun koko
seurakuntalaisilla tuntuu olevan sama mieli.
Tämän kuultuaan rovastinna murtui katkeraan itkuun ja itki katkerimmin
kun eläessään ennen ja valitti: "Jokilahden emäntäkin joka on minun
ensimäinen ystäväni. Jokilahden emännältä olen täällä ollessani
ensimäisen lahjan saanut ja siten voitti ystävän sijan sydämmessäni...
Ja hän... Ja hän nyt elämäni pahimpana päivänä voi olla tuollainen ja
tuolla tavalla lisätä minun suruani, lisätä vaan kiviä kuormani
päälle... Mitä on tämä elämä... Tuskaa, tuskaa... Sattumuksia.
Sattumuksia ja aina vaan uusia, sydäntä repiviä sattumuksia". Hän itki,
että luuli pakahtuvan. Mutta tässä itkiessään teki kuitenkin
päätöksensä, kuten rengit olivat kehoittaneetkin, ei vähintäkään enää
tiedustelevansa sitä rovastin säikäyttäjää ja itkunsa seasta sanoi:
"Antakoon suuri Jumala hänelle anteeksi rikoksensa. Syntisiähän kaikki
olemme. Vetäköön häntä se synti Jumalan, suuren, kaikkien syntien
anteeksi antajan luokse saamaan ijankaikkisen synnin päästön. Missä
synti suureksi tutaan, siinä armo ylenpalttiseksi tutaan".
Tämän sanottuaan rovastinna rauhoittui itkustaan juuri kun se lupaus
olisi puhdistanut hänen mielestään katkeruuden. Ja renkien korviin
noista rovastinnan viimeisistä lauseista oli kuuluvinaan salainen kaiku
siitä, että rovastinna nyt jo tietää rovastin ja Jahtirannan Kaisan
rumat välit, joka seikka tunnusti olevankin yhtenä pakottajana
sovintoon sen rovastille pahantekijän kanssa.
Tästä rovastinnan päätöksestä kulki tieto Salomo Kejosenkin kotiin.
Salomo kohta kääri kylmässä vedessä kastellun kääreen päähänsä ja lähti
toikkuroimaan metsään. Sillä ei mihinkään tuntunut olevan niin
mieluisen hengittää sitä iloaan kun metsään. Siellä hän
mielikuvitustensa vallassa harhaili sinne tänne ja kun aina sattui
tulemaan ison petäjän juurelle, niin silloin tuli mieleen kuva niistä
rovastin kauhistuksen painosta mustuneista ja kamalasti irvistyneistä
kasvoista, joista hänen tuohipeittoisiin korviinsa särähti sydäntä
repäsevä hätä-ääni, joka hänetkin pani vapisemaan, ettei olisi hänessä
ollut minkään tekijää. Ja joka kerran kun tämä muistui, niin tunsi hän
menevän läpi koko olentonsa samallaisen väristyksen ja tunsi koko
ruumiinsa vapisevan. Vielä tulevana yönäkään ei saanut unta näiltä
muiston tuottamilta väristyksiltä, kun sitä paitsi aina palasi mieleen,
että mitä sanoisi hän nimismiehelle, jos se kuitenkin tulisi häneltä
kyselemään jotakin. Ja niin meni unetoinna tämäkin yö. Rupesi jo
tuntumaan pelottavalta, josko sitä ei saisi enää koskaan unta.
Huomenna kello yhdentoista aikana rupesi kuulumaan kirkonkellojen
soitto. Jokahinen arvasi ne rovastin sanomakellojen soitoksi. Ja mihin
ikänä kellojen ääni kuului, riensi jokahinen paljastetuin päin
kuuntelemaan. Ja tuntui kun se elokuun helteisen päivän sinertämillä
vuorilla kiiriskelevä kellojen kaiku rovastin pahat teot Jänislahden
seurakunnasta siirtäisi niin kauvas kun itä on lännestä. Ja kun
viimeinen kaiku vuorien rinteillä sammui, niin jokahisen sydän vastasi:
amen.