Nyt oli Jänislahden seurakuntaan rovastin viran pitäjäksi tullut
määrätyksi jänislahtelaisille aivan tuntematoin mies ja jokahisen mieli
oli arkana siitä, josko sekin on samallainen herra kuin entinenkin.
Päästäkseen siitä selville rupesivat nyt Jänislahden seurakuntalaiset
kulkemaan kirkolla niin tavattomasti, että jokaisena uuden papin
saarnapyhänä oli väkeä Jänislahden kirkolla kuni parhaana jouluna ja
kirkon kylän ihmiset saivat kaukalaisille tuhansiin kysymyksiin vastata
minkälainen se nyt on se uusi pappi. Aina kuului vastaus: "Se on hyvä
pappi, kerrassaan hyvä pappi." Hänen tummapartaiset, iloisesti
hymyilevät tekopyhyydestä vapaat kasvonsa ja reipas käytöksensä
miellyttivät kaikkia näkijöitä, että jokahinen tahtoi saada tehdä
tuttavuutta hänen kanssaan, jonka tähden sairaitten luona käydessä ja
lukukinkerimatkoilla oli hän pääsemättömissä tunkeilijoista, jotka
mitkä minkin tekosyyn nojalla tahtoivat häntä saada puhutella. Mutta
aina hän niistä hymyillen selvisi ja joka kerran hän itse
tietämättäänkin tuli sanoneeksi sanoja, jotka jäivät ainiaaksi heidän
mieliinsä. Ja vuosikauteen ei Jänislahdella puhuttu mistään niin paljon
kun tästä uudesta papista. Ja kirkolle tultuakin jokahisen kasvoissa
näkyi iloinen eloisuus, eikä pappilan suurentamisestakaan kuulunut
sanankaan nurinaa. Isännät aina siitä tullessa puheeksi sanoivat
reippaasti: "Meillä on hyvä pappi, sille tehdään hyvä koti." Ja niinpä
tekivätkin paljon pulskemman ja paremmasti kuin määräysten mukaan
tarvitsikaan tehdä. Tällä uudella rovastilla oli herttainen vaimo,
kolmen pyöreäsilmäisen lapsen äiti. Entinen rovastinna oli poistuessaan
paikkakunnalta jättänyt tälle uudelle rovastinnalle sydammen asiaksi
pitää huolta Jahtirannan Kaisan lapsista ja kasvattaa niitä hyviksi
ihmisiksi. Tämä oli uuden rovastinnan mielestä paras lahja mitä pois
muuttavalta voi toivoa. Siitä hän tiesi, että entinen rovastinna on
ollut hyvä ihminen, joten hänkin tahtoi olla yhtä hyvä. Ja senpätähden
Jahtirannan Kaisavainaan lapset nähtiinkin jokaisena kauniina päivänä
pappilan lasten kanssa yhdessä, yhtä hyvissä pukineissa kuin talonkin
lapset. Eikä kukaan outo voinut niitä erottaa, että ne eivät olisi
talon lapsia. Tämäkin yhdenvertaisena leikkivä lapsiliuta sai talojen
emännät hymyilemään ja lämpimästi muistelemaan entistä rovastinnaa,
joka hyvyydellään oli ne orvot, turvattomat lapset toimittanut tälle
tielle. Ja tästä niittenkin äkäsimpäin vanhan rovastin vihaajain
emäntäin mieliin kasvoi peite ja vanhan rovastin katkera muisto
kokonaan hävisi mielestä. Mutta tulipa tieto piispan tulosta taas
piispantutkintoa pitämään ja vihkimään uutta rovastia virkaansa.
Tiedettiin tulevan sen saman piispan mikä viimeksikin kävi. Tämä tieto
herätti seurakuntalaisissa vanhan rovastin muistot ihan kun eiliset
asiat. Ja tukat näyttivät talojen emännillä nousevan pystyyn toistensa
kanssa puhellessa piispan tulemisesta. Ja oli se mielissä kuin
rajumyrsky olisi tulossa ruhjomaan kypsymäisillään olevaa viljapeltoa.
Mutta yhtä vähän kun luonnon myrskyn tuloa voi estää tämänkin
tulemista. Ei kukaan uskonut piispasta sen parempaa, kun mitä olivat
ensikerralla nähneet. "Paha pysyy pahana, vaikka porossa keittäisi",
sanoivat aina hänestä puhuessaan.
Piispan tutkintopäivä oli nyt tullut ja oli lenseä kesäkuun
sunnuntai-aamu kun piispa istui nyt taaskin Jänislahden pappilan
keltaiseksi maalatun, uhkean rakennuksen korkeilla portailla nauttien
Pohjolan kesä-aamun herttaisuudesta. Levollisena hän nyt katseli
vaaleansinertävällä taivaan kannella rauhallisina lepäileviä
valkolaitaisia pilven lempareita, jotka kuitenkin hiljalleen lipuivat
pohjoista kohti näkymättä mihin pysähtyisivät. Näitä katsellessa
muistui piispan mieleen kuinka hän viisi vuotta takaperin näki tältä
paikalta katsellessaan synkät pilviourut, jotka mahtavalla voimalla
pakenivat pohjoista kohti jättämättä sentään jälelleen mitään puhdasta
tietä, kuten nyt nuo pilvileiposet jättivät.
Niitä hän siinä katseli ja ajatteli kuinka monta kertaa kuluessa viiden
vuoden, ovat pilvet, milloin myrskyn riuhtomina, milloin ajellessa
liepeän tuulen, milloin sinne, milloin tänne samoilleet tuota samaa
kantta ja kuitenkin ei näy siinä pienintäkään viirua, eikä
tahrapilkkua... Eivät ulotu sinne myrskyjen tiet, eivät riennot turhan
maailman. Autuas puhtaus ympäröipi kaikkialla Hänen majaansa. Hänen,
joka on yksinään mahdollinen saamaan ylistyksen, kunnian, kiitoksen ja
voiman. "Niin ... kuinka monta kertaa", huokasi hän, "kuluessa viiden
vuoden minunkin sieluni taivaan kansi on ollut sinne tänne raivoavien
myrskypilvien peittämänä. Ja kuinka monta kertaa on taas ollut tyyni ja
valoisa, ainoastaan joku pilven haitale on siellä täällä näkynyt. Ja
ellei suuri Jumala olisi pyhän henkensä suloisella etelätuulella
lakaissut pois niitä pimentäviä huuruja, niin sieluni silmät eivät
koskaan olisi saaneet nähdä puhdasta taivaan kantta, jossa armon
aurinko täydessä kirkkaudessa on, kiitos Jumalan, lukemattomia kertoja
paistanut lämmittäen sielua ja tehden kaikki hyväksi, kylmimmistäkin
talvista luoden mitä ihanimman kesän... Niin... Oi kuinka ihanaa on
tuntea ja tietää, että niin on. Että on olemassa voima, näkymätön
voima, joka hallitsee kaikkia... Niin... Herran laki on täydellinen ja
virvottaa sielut. Herran todistus on vahva ja tekee yksinkertaiset
taitaviksi."
Nyt hän huomasi vanhan suntion kartanolla keppi kolmantena jalkana
astua työntelevän ylöspäin. Piispa hyppäsi nyt seisalleen
kiirehtiäkseen tervehtimään tulijaa ja jo portaita laskeutuessaan huusi
hyvää huomenta ja korkeaa kiiltävää hattuaan heilutti kädessään
merkiksi, että suntio paremmin huomaisi.
"Huomenta, huomenta, rakas piispa", huusi suntiokin vastaan ja lähti
kiireimmin askelin pyrkimään piispan ojennettua kättä kohti.
Suntion sana, "rakas piispa" pyyhkäsi piispan mieltä somasti ja samalla
hieman oudosti, kun muisti, että viimekerralla käydessään hän ei
tiennyt sellaista ansainneensa. Senpätähden ottikin nyt piispa suntion
käden kahteen käteensä ja puristi sitä kauvan, samalla kun lausui: "Oi,
että olette vielä elossa. Oi mikä sattumus, että saan teitä nähdä, olen
niin usein teitä muistanut. Ja ihan terve ja reipas kun nuori mies. Oi
kuinka hauska nähdä teitä."
"Yhähän tuota on kynttä ketoon pistetty", mukautti suntiokin.
Nyt piispa talutti suntion rinnallaan portaita ylös ja istutti pienen
pöytänsä taakse vastapäätä itseään ja näyttääkseen oikein
perinpohjaista yhdenvertaisuuttaan, hän kysyi: "Mikä toimi on ollut
lempitoimenne elämässänne? Kysyn siksi, kun olette niin vanhaksi
pysyneet hyvässä voimissa."
"Maamiehen toimi, sen ohessa kalastus ja metsästys."
"Kalastus ja metsästys. Ne juuri ovat niitä toimia, jotka jo nuorena
perustavat sen ruumiin lujuuden, mitä vanhana tarvitaan ja yleensä
maamiehen säännöllinen elämä on paras tuki terveydelle. Oletteko
lukeneet mitään enemmän kun tavallisissa talonpoikaisoloissa luetaan?"
"Luen kaiken ajan, mikä on muista toimista vapaata."
"Vai niin. No mitä kaikkea te niin paljon luette?"
"On viisi, tai välistä kuusikin eri sanomalehteä tilattu, niin ne
antavat paljon lukemista ja siihen kirjoja lisäksi."
"Vai kuusikin sanomalehteä. Vai seuraatte niin uskollisesti yhteisen
elämän kulkua."
"Täytyyhän sitä aikansa mukana kulkea."
"Tilataanko muihinkin taloihin niin paljon sanomalehtiä."
"Kyllä ne niitä tilaavat ja sitäpaitsi ovat eri kyläryhmiin perustaneet
lukutupia, joihin on tilattu kymmeniä eri lehtiä."
Tämän kuultuaan piispa tunsi tyrmistyvänsä, eikä osannut muuta sanoa
kuin: "Vai niin. Vai niin. Vai niin." Nyt muisti viime kerralla
suntiolta kuulemansa sanat: "Kansan viisauteen."
Piispa jäi nyt äänettömäksi, mutta hetken kuluttua alotti: "Tunnen niin
kummasti paljon erilaisemmaksi tämän Jänislahden seurakunnan tilan nyt
kun viime kerralla käydessäni. Rovastilta eilen kysyin siihen syytä,
mutta en saanut vastausta. Saisinkohan teiltä, joka olette ikänne
olleet tämän kansan keskessä."
"Se on helposti vastattu. Sanoohan vanha sananlasku, että minkälainen
kokki, sellainen rokka. Ja minkälainen kellokas, sellainen karja."
"En ymmärrä sanojanne."
Suntio hieman tyrmistyi ja jäi hetkeksi ajattelemaan, mutta kun ei
tuntenut vastaamattakaan pääsevän piispasta erilleen niin sanoi: "Eipä
ole oikein hautain kautta käydä asioihin, jotka ovat olleet ja
menneet."
"En vieläkään ymmärrä mitä tarkoitatte hautain kautta käymisellä."
"Tarkoitan sitä, että tulisimme puhumaan vainajista."
"No niin. Mutta sanoohan sananlasku, että totuus ei mätäne
haudassakaan. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi totuutta
vääryydellä viedä hautaan ja kätkeä sitä sinne. Totuus on kumminkin
nouseva näkymölle ennen tai myöhemmin."
Suntio jäi taas ajattelemaan ja mietti mitähän urkkimista tämä nyt on,
mutta hetken perästä sanoi: "On se totta sekin. Olen minäkin ijälläni
nähnyt monta sellaista esimerkkiä, että ajan pyörteistä selvittäytyy
totuus näkyviin omalla voimallaan, mutta usein kuitenkin ilmestyy se
liian myöhään."
"Niin... Valitettavasti... Mutta totuus on silloin kuitenkin näyttänyt
voimansa ja sehän onkin totuuden voiman ijankaikkinen tarkoitus ja
tehtävä, taistella vääryyttä vastaan ja voittaa se. Niin oli se aikojen
alussa ja niin on se vielä tuomiopäivänäkin, jolloin vääryys saa
totuudelta viimeisen iskun... Mutta puheemme valtautui yleisiin
asioihin. Tarkoitukseni oli vaan puhella tämän seurakunnan nykyisestä
tilasta. Valvoin illalla myöhään ja nautin tästä Pohjolan valoisasta,
ihmeen kauniista ruusuhohteisesta kesäyöstä. Mutta ei kuulunut kylältä
mitään sellaisia laulun loilotuksia, ei tanssikemuja, eikä mitään
sellaista törkyä, kun viimein käydessäni, eikä rovastikaan eilen
tiennyt kertoa mitään pahaa. Kuinka se on ollut mahdollista viidessä
vuodessa tulla sellainen muutos?"
"Johan sanoin, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Jos silloinen
rovasti olisi teille sanonut, että tähän kaikkeen on hänen syynsä,
niinkuin hän sanoi kuolinvuoteellaan, niin te olisitte paremmin
ymmärtänyt rovastia, olisitte myöskin ymmärtänyt seurakuntaa ja
seurakuntakin olisi ymmärtänyt teitä."
Piispan risaiset, lihavat kasvot punastuivat tämän kuunnellessa ihan
korvia myöten, mutta hän koitti sitä salata ja kiirehti sanomaan: "Nyt
todellakin sain vastauksen... Nyt ymmärrän... Juuri sellainen syy
täytyy olla, sillä tuollaiseen seurakunnan kokokäänteeseen viiden
vuoden ajassa ei riitä muut keinot."
Nyt piispa näpisti visuun paksut huulensa ja nyökytti suurta, raskasta
päätään. Otti sitten pöydältä pienen matkaraamattunsa, selaili sen
lehtiä, joissa näkyi tiheissä punaisella kynällä viivoitettuja
lauseita, mutta ei hän niistä mitään nähnyt. Viimein hän pani sen
raamattunsa kiinni, pani kätensä ristiin, laski ne ristiin liitetyt
kätensä sen raamattunsa päälle ja hieman syvämielisenä sanoi: "Vai
tunnusti rovasti Valkeavuori rikoksensa kuolinvuoteellaan."
"Niin hän teki. Kyllä hän teki perinpohjaisen katumuksen ja kaikilta on
saanut anteeksi, ei kukaan muistele hänen vikojaan. Mutta kyllä
hänenkin täytyi pohjaan juoda uudesta syntymisen katkera kalkki. Aivan
hän kohti kurkkuaan huusi sielunsa tuskissa viimeisen yön. Mutta päivän
valjetessa hän sai todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja sitten
hän riemuitsi kuin pieni lapsi. Sitten hän jo melkein huusi ilosta,
vaikka ruumiin voimat olivat jo loppuneet ettei jaksanut kättäänkään
liikuttaa."
"Se on kaunista, se on suurta, se on jaloa... Kamala on synnissä
eläminen, mutta tuhansin kerroin kamalampaa on synnissä kuoleminen."
"Kyllä hänellä oli ihana kuolema. Näkyi tuntevan, että taivaan enkelit
häntä kantelevat jo käsissään kun hän sammaltuvalta kieleltään sanoi
viimeiset sanansa: 'Tulkaa. Minä menen valmistamaan teille sijaa'."
Tämän sanottua suntion syviin silmäkuoppiin ilmestyivät kiiltävät
kyyneleet.
Piispa oli sanomassa, että taivaan enkelit juuri iloitsevatkin enemmän
yhden syntisen pelastumisesta, kuin yhdeksästä hurskaasta. Mutta
rovastinna ilmestyi ovelle ja pyysi piispaa ja suntiotakin tulemaan
sisälle aamiaiselle. Siihen keskeytyi piispan keskustelu kun sitäpaitsi
suntio ei voinut seurata sisälle, hänen täytyi lähteä aukasemaan
kirkkoa, jonka ovien edessä jo suuret laumat ihmisiä seisoi
odottamassa. Erotessa piispa vaan puristi suntion kättä ja
ystävällisesti sanoi: "No tapaamme vieläkin." Hän jäi katsomaan, kun
suntio laskeutua kömpi portaita alas ja kartanolle tultuaan sekoi
kirkkoon rientävään väkijoukkoon. Mutta tässä hän tunsi kummallisen
vaikutuksen käyvän läpi olentonsa, kun kirkkoon rientävässä
väkijoukossa ei näkynyt yhtään, joka hänelle olisi päätään nyökäyttänyt
tai lakkiaan kohauttanut. Jokahinen näkyi ikäänkuin varovan silmiään
ettei häntä näkisi. Tiesi hän nyt siihen syynkin, mutta pahalta se vaan
tuntui. Ja alakuloisena lähti piispa kävelemään sisälle.
Jänislahden kirkko tuli tänäpäivänä vieläkin täydemmäksi ihmisiä kun
viimeisenä piispan lukupyhänä. Mutta nyt ei ihmiset tulleet kirkkoon
nähdäkseen piispaa ja hänen komeaa pappilaumaansa, vaan tulivat
kuulemaan rovastin saarnaa, etenkin kun oli nyt pyhä kolminaisuuden
sunnuntai, jolloin saarnattiin pysymisestä vapahtajassa. Ja kun saarnan
nousuvirsi "Ah sielun vallita suo Herran" oli loppunut ja rovasti
ystävyydestä loistavin kasvoin ilmestyi saarnatuoliin, oli jok'ikinen
pää pystyssä, silmät ja korvat avoinna ottamassa vastaan jokahisen
sanan.
Rovastin saarna oli nyt alussa harvasanaista, harvasanaisempaa kun
koskaan ennen, niin harvaa, että jokahisen lauseen välissä kerkisi
kaiku sammua kirkossa. Kaikki ensimäiset lauseensa hän sitoi vapahtajan
sanoihin "Pysykäät te minussa". Ne sanat hän aina lausui sellaisella
painolla, ettei ne voineet mennä sivu yhdenkään sielun ja kohtapa
kiilsikin kirkas kyynel niin nuoren kun vanhankin silmännurkassa.
Kun näillä harvaan lausutuilla painavilla lauseillaan oli saanut
kuulijainsa sielut janoavalle kannalle, tihensi hän saarnansa
tavallisen tiheäsanaiseksi, kuten hänen tapansa oli aina saarnata. Nyt
alkoivat sanat lennellä terävinä, sydämiä viiltävinä, mutta samalla
lämmittävinä, että uudet ja uudet kyyneleet pyrkivät jokahisen
kasvoille. Ne eivät olleet nyt katkeran mielen tuottamia kyyneliä, vaan
ne olivat suloisen ijankaikkisuustunteen sulattamia, sydämiä
puhdistavia, ihania kyyneleitä, joita jokahinen, niin vanha kun
nuorikin, mielellään ja häpeämättä kantoi kasvoillaan.
Piispa ikäänkuin jähmettyneenä istui kirkon penkissä koko saarnan ajan.
Ainoastaan silloin tällöin räpsäytteli pitkäripsisiä silmiään ja istua
möllötti kirkon penkissä suuret kasvot saarnatuolia kohti.
Mutta saarnan loputtua kun rovasti katosi saarnatuolista, jokahinen
pyyhki viimeiset kyyneleet silmiensä nurkista ja rauhallisina riensivät
ulos, että kirkkoon jäi vaan seipäiksi sinne tänne muutamia ihmisiä ja
nekin ikäänkuin varpaisilleen potaltaakseen ulos milloin tarvitaan.
Piispa toimitti nyt kirkossa tehtävänsä kiireimmän kautta, eikä ollut
tietävinäänkään tästä kansan ylönkatseellisesta käytöksestä. Mutta
tehtävänsä suoritettuaan ikäänkuin ketään näkemättä kiirehti pappilaan,
mihin suntiokin kirkon lukittuaan tuli jättämään hyvästit hänelle ja
hänen seuralaisilleen. Mutta suntion ilmestyttyä pappilaan ilostuivat
hänen kasvonsa ja ystävyytensä osotteeksi lähti suntiota saattamaan
Jänislahden rantaan, missä hänen venheensä väki oli odottamassa.
Pappilan kartanoa rinnakkain kävellessä piispa sanoi: "Täydellisesti
ymmärrän teitä, ymmärrän kaikkia Jänislahden seurakuntalaisia ja
tunnustan, että syystä sain osakseni sen kansan ylönkatseen, minkä
osottivat pakenemalla kirkosta. Mutta sen minä mielelläni kärsin kun se
on syystä, vaikkakin eksytetystä syystä."
Sitten oli pitkän tuokion ääneti, näkyi miettivän, vaan sitten hän
painavalla tavalla sanoi: "On kirjoitettukin ja totta se onkin, että
vähä hapattaa suuren taikinan... Hyvin ymmärrän, että tämän seurakunnan
kansa ei ole hallittava lailla ja lain voimalla, vaan se on hallittava
teoilla."
Viimeisen lauseensa piispa lausui voimakkaalla painolla, tahtoi oikein
painaa suntion mieleen, että hän on tunnustanut erehdyksensä
jänislahtelaisille.
"Se on totta. Se on enemmän kun totta", vakuutti suntiokin ja päätään
nyökytti sanojensa mukaan sanainsa vakuudeksi.
Nyt seisahtui piispa rannan töyräälle, otti suntion käden kahteen
käteensä ja sanoi: "Oli iloinen, ikimuistettava sattumus, kun teitä
sain vielä tavata, mutta ei liene enää mahdollista nähdä teitä elävin
silmin. Ijankaikkinen Isä, suuri Jumala ijankaikkisella siunauksellaan
siunatkoon teidän elämänne viimeisen ajan ja sitä enemmän
ijankaikkisuutenne."
Suntion silmäkuoppiin ilmestyi kyyneleet sanoessaan: "Se olkoon Hänen
armollinen tahtonsa."
Sen sanottuaan suntio meni venheeseensä, mikä samassa käännettiin
matkalle ja kolmen airoparin pakottamana lähti halkasemaan Jänislahden
peilikirkasta pintaa.
Piispa tunsi povessaan soman tyytymyksen kun edes muutaman kyyneleen
oli saanut Jänislahdella käydessään heltymään. Hän otti nyt taskustaan
keltaisen nenäliinansa ja heilutti sitä ystävyytensä merkiksi.
Suntiokin otti päästään mustan huopahattunsa ja venheensä pintalla
istuen heilutti sitä vastaukseksi. Ja kun piispa ei lakannut liinansa
huiskuttamisesta, niin suntiokin heilutti hattuaan aina ja aina vaan
korkeammalla. Ja vielä sittenkin kun venhe urkeni kaukaisuuteen, että
näkyi se vaan pienenä sorrijaisena järven pinnalla, näkyi rihmasäikeen
paksuisena ukon pitkä käsi taivasta kohti, jonka nenässä mustan marjan
kokoisena heilui hattu.
Mutta lehtisen saaren suojaan kiertyi venhe, sinne katosi ukon
hattukin, katosivat venheen synnyttämät väreaallotkin lahden pinnalta,
katosi kaikki jälkeä näkymättömäksi. Ainoastaan suntiovanhuksen
kunnioitettava kuva ja hänen ennen ja nyt kertomat sanansa jäivät
ainiaaksi piispan mieleen.
Nyt muisti hän oman arvonsa ja virallisen pönäkkänä lähti lyhytnurmista
kartanokenttää kävelemään ylöspäin. Musta, silkkinen, kesäkuun
auringonpaisteessa välkkyvä, korkea hattu vaan vakavassa tahdissa
heilahteli puoleen ja toiseen sen mukaan kun askeleet vaihtuivat.