Piispan matkueen mentyä oli rovastin mieli paremmalla sijalla kuin
koskaan ennen. Hän tunsi olevansa nyt oikeuden ja totuuden ankaran
puolustajan, piispan, vihkimä rovasti. Tämä tuntui tavattoman somalta.
Ja ihanana tulevaisuuden aamuruskona punotti mielessä sekin kun
nimismies ystävyydessään oli luvannut Törmälän Santerin kuoleman syyn
tutkimisen lopettaa siihen. Ja sekin kun piispa oli Jahtirannan Kaisan
ruumiin luvannut haudata kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan kirkossa
oli tavan vuoksi mainittava, että Jumala on tapaturmaisen kuoleman
kautta kutsunut luokseen Kaisa Emilia Kyllösen. Tämän kuolon
ilmoituksen koristeeksi mietti hän sitä ilmoittaessaan lukea jonkun
raamatunlauseen ja virren värsyn jostakin kuoleman virrestä. Ehkäpä se
kuulijoissa synnyttäisi jotakin vastapainoa Kaisan ja hänen välisille
juoruille etenkin kun hän sen tekee erittäin hartaalla tavalla.
Näitä nyt rovasti mietti yksinäisessä kamarissaan venyessään mukavalla
leposohvallaan. Ja näistä merkeistä hän nyt viittoi tien ja loi pohjan
tulevalle toiminnalleen ja koko elämälleen Jänislahden rovastina.
Mieluinen, ruusutarhan hajuinen ilmakehys tuntui ympäröivän hänen
olemustaan. Tämä tuntui sanomattoman somalta ja pitkän hetken tästä
nautittuaan toivoi, että hän tähän ihanaan unelmaan saisi nukkua ja
virkistää ruumistaan siitä piispan joukon tuottamasta väsymyksestä.
Rykästeli ja kakisteli hän nyt muutamia kertoja, jonka perästä kääntyi
syrjälleen, pani kätensä päänsä alle ja veti silmänsä kiinni. Mutta
ikäänkuin kiusalla tehden rupesi nyt rakentajain möyke kuulumaan
korviin moninkerroin selvemmin kun valveilla ollessa. Hetken siinä
viivyttyään, kääntyi hän selälleen, pani peitteen korvilleen ja veti
taas silmänsä kiinni. Mutta juuri kuin itse rietas olisi johtolankansa
pään sitonut hänen korvansa lehteen kuului rakentajain möyke siihenkin
asemaan, että tuntui se aivan suututtavalta.
Nyt oli se äskeinen ihana ilmakehä rovastin ympäriltä haihtunut kuin
aamun usva päivän tuuliin. Äkein kasvoin nousi nyt rovasti ylös, pani
pitkän viittansa päälleen, koppahatun päähänsä ja puoleksi vihassa
tempasi kamarin loukosta vaaleaksi maalatun käsnäisen keppinsä ja lähti
ulkokausteelle kävelemään.
Ulos tultuaan rovasti kaipasi rovastinnaa mukaansa, vaan sai kuulla,
että hän oli mennyt Jahtirannalle Kaisavainaan lapsia katsomaan, kun ei
ollut moneen päivään päässyt siellä käymään sen piispanjoukon takia.
Tämä tieto suututti rovastia vieläkin enemmän, mutta suuttumustaan hän
ei kuitenkaan mitenkään ilmaissut, lähti vaan halki kartanon astua
vötkimään ja aikoi kävellä oikein arvokkaalla tavalla, kun oli nyt
vasta vihitty rovasti. Vaan kuitenkin ne askeleet horjahtivat puoleen
ja toiseen, eikä suuntakaan pysynyt suorana, mihin hän aikoi mennä,
vaan lenkoili se sinne ja tänne.
Jahtirannalle päin ohjasi rovasti nyt matkansa senkin tähden josko
sattuisi rovastinna Jahtirannalta palatessaan tulemaan vastaan, jolloin
hän saisi rovastinnalle sanoa suoran totuuden, että ne Kaisan sikiöt
ovat jätettävät vaivaishoidon haltuun.
Tässä tarkoituksessa hän nyt pitkän hetken käveli vainion perällä sinne
tänne vuotellen rovastinnaa, että ilta jo hämärsi, kun hän siellä yhä
käveli.
Nyt siitä vainion aidan ulkopuolitse kulkevaa tietä kulki sivuitse
joukko iloisia rippikoulupoikia palaamassa kotiinsa kirkosta missä
kappalaispappi oli niitä kouluttanut. Nämä kun näkivät rovastin siellä
vainiollaan kävelevän niin ikäänkuin ihastuneina näkemisestä, alkoivat
melkein huutaen puhella: "Kas, Lintu Hermanni kun odottelee pimeää,
päästäkseen Jahtirannan Kaisan kestiin."
"Ai, isä Aabraham... Ei ole Kaisa kotona mennäksesi ehtoosaarnan pitoon
Haagarista ja Ismaelista."
"Ai, isä Abraham. Ette koskaan saa enää nähdä Kaisaa."
"Ainoastaan muistaa... Oi, sinä paha maailma, joka pois otat elämän
ilon."
"Niinkuin Talkkuna Matilta. Häneltähän kuoli rakastettu seisalleen ja
silmät jäivät selälleen, kuten hänen oma valituksensa kuului."
"Voi Hermanni parka... Olethan yhtä onnetoin mies kun Talkkuna Matti."
"Niin, maallisen ilon puolesta, mutta Talkkuna Matti osasi tehdä
konttia ja tuohivakkoja, joista sai ohria ja valmisti vatsansa
täytteeksi ihan kunnialla saatua talkkunaa. Mutta Hermanni parkaa saa
kunta elättää kuni Mikko Piiraista Kaikkolan kalasaunaan."
"Oi, Hermanni parka. Olet koko Jumalan mieliharmi."
"Jumala ei hänestä perusta enempi kun lehtikerpusta seipään nenässä".
"Ja variksen pelätistä kaurahalmeella."
Nyt pojat päästivät yhteisen naurun niin ivallisen ja ilkeämielisen,
kun vaan osasivat ja nauroivat niin kovasti kuin vaan taisivat ja
jatkoivat matkaansa.
Pojat tiesivät, että rovasti ei heitä tunne, eikä saa selville mistä he
ovat ja sentähden varoittelivat toisiaan, että ei kukaan täällä
kouluaikana puhuisi tästä kenellekään. Mutta juuri silloin kun pojat
toisiaan varoittelivat tuli Aholan Anni heitä vastaan tiellä. Hän kuuli
pojilla olevan jotakin keskinäistä tuumanpidettä. Sentähdenpä hänen
silmänsä enemmän tavallista teroittuivatkin heihin ja tuli katsoneeksi
ketä he olivat.
Rovasti näki nyt Annin tulevan sieltä ja varmaan tiesi poikain tulleen
häntä vastaan, niin nyt rovasti nähtyään Annin tulevan kiirehti hänen
kimppuunsa saamaan tietää ketä ne pojat olivat, olivatko ne
koulupoikia, vai muita kulkijoita.
Anni vähän tyrmistyi ja oli kahdella päällä, mitä hän sanoo, sanooko
hän koulupojiksi, vaiko miksi kulkijoiksi. Mutta kuitenkin sanoi, että
rippikouluunhan niitten sanottiin tulleen... Näkyi tuossa olevan
Hillerin Iikka, Körölän Kusti, Kaipaalan Esko, Latolan Kalle, Kejosen
Aapeli. Konttosen Tuokki ja oli siinä vielä pari tai kolme, joita ei
hämärässä tuntenut.
"Vai niin, vai niin", hymästi rovasti, eikä puhunut sen enempää mitä
hän kyselyllään tarkoittaa. Sekin miellytti häntä kun kuuli Annin
olevan tulossa hänen kotiinsa tapaamaan häntä saadakseen pojalleen
muuttokirjan Rytylin kaupunkiin. Ja lähtikin Annin kanssa yhtä matkaa
kotiinsa. Mutta kotiin tultuaan rovasti pyysi Annia hieromaan hänen
hartioitaan saadakseen Annin siten viipymään huomiseen, että osottaisi
hänelle ne illalliset ilkeät pojat.
Nyt rovasti Annin nujuuttaessa luisia hartioitaan noin kauttarantain
kyseli niitten poikain vanhemmista, niitten lasten kasvatuksesta,
minkälaisessa sovussa ne elävät naapureittensa kanssa y.m.
Tähän Anni ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan niinkuin tahtoisi. Sanoi
vaan, että kyllä ne ovat tavallisia ihmisiä, hyviä ihmisiä ne ovat,
eikä siltä kylältä ole ennen mitään pahaa kerrottu.
"Niin ennen, vaan entäs nyt?"
Nyt Anni hieman punastui ja oli ääneti. Nytysteli vaan rovastin
hartioita noin vaan lievänlaisesti ikäänkuin sillä tavalla saadakseen
rovastin tekemän uuden kysymyksen, johon hän voisi ehkä paremmin
vastata. Mutta rovasti vaan sängynpäällä vötkötti äänettömänä, eipä
edes yskinyt, eikä kakonut, että Anni olisi päässyt puhumaan yskästä.
Viimein kuitenkin Anni pani päänsä kallelleen ja vaikeroiden virkkoi:
"Nythän tuo on. Jumala paratkoon, koko seurakunta kuni riettaan
vallassa... Täytyy sanoa, että todellakin koko seurakunta on kun olisi
itselleen pääriettaalle annettu arennille. Ei pienellä, eikä suurella
ole muusta puhetta kun sen kurjan Jahtirannan Kaisakadon kohtalosta,
johon valitettavasti teidät, hyvä rovasti, sekotetaan syylliseksi."
"Mitä kaikkea ne osaavat puhua?"
"No ne nyt puhuvat vaikka mitä. Ne puhuvat Kaisa-vainaan kesken
synnyttämisestä ja siitä johtuneesta mielenhäiriöstä. Ovatpa
tietävinään senkin mihin te olette sen keskensyntyneen haudanneet.
Puhuvatpa Keksiälän Iivarin murhan salaamiseen syylliseksi ja... No ne
nyt puhuvat, vaikka mitä, mitä vaan sylki suuhun tuopi, joita minä en
viitsi ruveta kertomaan enkä suulleni vetämään."
Tämän sanottuaan Anni sylkästä loiskautti pitkän syljen siten
näyttääkseen, miten syvästi hän inhoaa niitä puheita.
Nyt tunsi rovasti olevan hänen vuoronsa sanoa, jota varten hän kääntyi
selälleen tarjoten rintapuoltaan hierottavaksi. Nyt rovasti rykästeli
ja kakisteli, jonka tehtyään huokasi syvään ikäänkuin sillä tavalla
särpästen hengen voimaa keuhkoihinsa. Sitten hän vielä murmisteli
harmaanahkaista muotoaan ikään kuin asetellen asian mukaiseksi, jonka
tehtyään hän melkein kovalla äänellä jatkoi: "Paha ja pahan isä saatana
pysyy niinkauan piilossa, kun se näkee vihollisensa. Se voi kätkeä
kyntensä kuin kissa käpälöittensä sisään. Se voi pukeutua valkeuden
enkeliksikin, kuten raamatussakin sanotaan, silloin kun sillä rauha on.
Vaan jos häneltä rauha rikotaan, tai uhataan hänen majaansa, silloin
siitä tulee kiljuva jalopeura... Saatana tietää minut vihamiehekseen.
Se tietää minut armottomaksi vihamiehekseen. Se tietää minut siksi
mieheksi, joka ilman armoa ilman pienintäkään armoa käyn käsiksi, en
ainoastaan hänen tekoihinsa, vaan hänen asuntoonsa. Ja sentähden, juuri
sentähden se kiljuen kiertää minua kuni ärsytetty jalopeura. Mutta
minulla on aseet, joilla minä hänet lyön alas. Minulla ovat lain ja
evankeliumin aseet, joita Jumalan pyhän sanan ja hengen voimalla
käyttäen lyön alas koko pimeyden vallan. Pimeyden valta tässä katalassa
ja kataluuteensa hukkuneessa Jänislahden seurakunnassa on suuri ja
voimakas, vaan Jumalan voima on tuhansin kerroin suurempi, jonka edessä
pimeyden voima on pakeneva, kuni yö nousevan auringon edessä."
Tämä saarna oli kuulunut toisiin huoneisiin rovastinnalle, joten hänkin
tuli sinne kamariin ja istua kyhnähti ovensuutuolille ja nyökytteli
siinä itseään tapansa mukaan. Ja tavattoman somalta se tuntui
rovastinnastakin, kun kuuli rovastin olevan niin varman voitostaan.
Rovasti tiesi nyt tehneensä hyvän työn juorujen tappamiseksi, kun hän
oli nämä sanansa saanut puhua Annille, joka kulkee hierontaretkillä
ympäri pitäjän. Hän oli varma siitä, että Anni kätki kaikki nämät sanat
sydämeensä ja kylvää niitä toisiin sieluihin kierrellessään kylästä
kylään. Annista tämä kuitenkin tuntui tehdyltä itsensä kehumiselta ja
hengettömältä mäkinältä, eikä tuntenut vähääkään muuttavan mieltään,
eikä kääntävän uskoaan Jahtirannan Kaisan suhteen. Kuitenkaan hän ei
sen rovastin puheen johdosta mitään virkkanut, hieroa nytysteli vaan
ja kääntyi rovastinnan kanssa puhumaan siitä kun niille Jahtirannan
Kaisa-vainaan lapsiraukoille Jumala suuressa viisaudessaan toimitti
sellaisen hoitajan kun rovastinnan, ja miten seurakuntalaiset ovat
siitä kiitolliset rovastinnalle.
Kun tästä Annin puheesta rovasti kuuli, että seurakuntalaiset ovat
niitten lasten hoitamisesta kiitolliset, niin päättikin mielessään sen
äskeisen päätöksensä olla sanomatta rovastinnalle ja ajatteli sitä
tietä hänkin voittavansa seurakunnan suosiota. Somalle tuntui
rovastista kun tänä iltana oli saanut paljon tehdyksi, kun sai Annille
puhuneeksi. Tuntui ihan kun se äskeinen suloinen ilmakehä näkymättömänä
usvana laskeutuisi ympärille. Ja nyt kun ei rakentajain möyke ollut
kuulumassa, niin luuli saavansa nukkua siihen suloiseen uneen, mitä hän
äsken tavotteli.
Mutta kun kaikkialla oli asetuttu yön hiljaisuuteen, niin suloinen
ilmakehä oli poissa ja tuntui kun ne äskeiset Annin puheet olisivat
keränneet kaikki koko elämänaikuiset pahat teot yhteiseen kimppuun ja
tuoneet ne hänen eteensä. Niistä muistoista hän melkein nautti,
ainoastaan siitä katkeroitu, kun muut ne tiesivät. Makeasti hän nautti
Jahtirannan Kaisankin välisistä muistoista, mutta se hänet pani ihan
vapisemaan kun ihmiset tiesivät senkinlaisen salaisuuden kun sen
keskensyntyneen hautaamisen. Siihen hänen ajatuksensa takertuivat ja
rupesi miettimään mikä on sen saattanut ihmisten tietoon. Tätä hän ei
päässyt miettimästä ja tuli ihan levottomaksi. Hän nousi ylös
vuoteeltaan ja katseli ja käveli huoneessaan ja tunsi olevansa juuri
yhtä likellä sitä tekoa kun jos olisi nyt sitä tekemässä, sillä yhtä
hiljanen yöhän hänet silloinkin ympäröi ja sama vavistus oli ruumiissa.
Viimein hän ikäänkuin väsyi sen ajattelemiseen ja toivoi tulevan unen.
Mutta yhä silloinkin kun oli jo vaipumassa uneen tuli mieleen se
keskensyntyneen ruumis milloin paperiin käärittynä, milloin alastomana.
Ja aina ja aina vaan uudelleen kirkastuivat rovastin silmät ja tuntui
kun koko huone olisi täynnä pahoja henkiä ja silmiä näkemässä niitä
tekoja. Herättyään hän kuitenkin taas nautti niistä salatuista ja
salaan jääneistä muistoista ja koitti taas niihin hautautua nukkumaan,
mutta tuli sama temppu. Tämä ensimäinen yö vihittynä rovastina oli
levottomin kuin ikänään ennen. Ainoastaan päivän valjetessa sai hän
unta, josta siitäkin heräsi tavallista aikaisemmin ja nousi odottamaan
tulevia koulupoikia näkisikö sen näköisiä, kun ne illalliset ilkiöt
olivat.
Jopa huomasikin ennen tavallista kouluun menoa poikajoukon tulevan
työväen pirttiin. Ne näyttivät saman kokoisilta kun nekin illalliset.
Nyt rovasti kutsui Annin luokseen ja pyysi salaisesti ottamaan selvän
olivatko ne niitä.
Anni tulikin nyt pirttiin ja rupesi uuniin työntelemään halkoja juuri
kun hän olisi lämmityksen panoon tullut. Ja niitä halkoja uuniin
pannessaan ja niistä tuohia rapostellessaan muka sytykkeiksi kysyi: "No
missä te illalla niin myöhään viivyitte, kun vasta hämärissä tulitte
minua vastaan tuolla vainioitten takana?"
Pojista tuntui, kuin se kysymys ei kannattaisi vastausta ja eivätkä
siitä moni perustaneetkaan, hälisivät vaan keskenään ja hommasivat
kissanhännän vetoa. Mutta yksi kuitenkin urahti, että kävivät tuolla
kauppiaassa ja siellä viipyivät.
"Mitä se sinuun kuuluu, missä me viivyimme", virkkoi toinen ylpeästi.
"Aikaa Jumala loi, eikä kiireestä puhunut mitään", lisäsi kolmas yhäkin
ylpeämmästi.
"Eipä ei. Minä vaan ilman kysyin kun Kotkaniemen Maikki oli jo kotonaan
silloin, kuin siellä olin ja te vasta tuossa tulitte vastaan", sanoi
Anni lauhkeasti, jota sanoessaan oli menevinään noutamaan halkoja
lisää. Mutta Anni menikin rovastin kamariin ja loistavin kasvoin sanoi:
"Nyt ovat pirtissä ne samat poika viikarit, jotka tuolla tiellä eilen
illalla tulivat vastaan."
Tämän kuullessa rovastin lasittuneet harmaat silmät kiilsivät kun
tinanapit ja valkuaiset näkyivät ympäri terästen. Ääneen puhumatta pani
pienen takin päälleen, koppahatun päähänsä, koppasi käsnäkeppinsä
käteensä ja lähti tavottamaan pitkillä askelilla astua latmimaan
pirttiin.
Pirtissä olikin pojat ihan kolmella parilla kuumentuneet kissanhännän
vetoon oikein paitahihasillaan ja olivat parhaallaan jymyssä kun
rovasti aukasi oven ja vihasta kähisten ärjäsi: "Vai täällä olette,
vaan nyt olettekin satimessa."
Sen sanottua rovastin ruosteiset rumat hampaat kiristyivät yhteen ja
voimiensa takaa sillä käsnäisellä kepillään löi likimmäistä poikaa
selkään, että keppi katkesi. Mutta siitä huolimatta sillä keppinsä
palasella yhä hakkasi sitä parkuvaa poikaa joka ei kyennyt itseään
puolustamaan, kun se ensimäinen isku oli käynyt käteenkin, että käsi
meni varattomaksi.
Toiset pojat yrittivät hätäytymään, mutta yksi heistä kuitenkin
kiljahti: "Hei pojat. Annetaan sen rohjukselle samalla mitalla
itselleen." Sitä sanoessaan syöksähti uunista ottamaan niitä Annin
panemia halkoja ja samassa tempasi niitä kolmisen sieltä ulos. Pojat
juoksivat niihin käsiksi ja toiset hyökkäsivät rovastilta ryöstämään
niitä kepin palasia ja huusivat: "Nyt ei olla Jahtirannalla. Ei olla
nyt Jahtirannalla. Samalla mitalla. Mitta kun mitta, likistetty ja
sullottu." Silmänräpäyksessä olikin muutamilla pojilla halot kourissa
ja toisilla rovastin kepinpalaset. Ja viimeinen silmänräpäys oli jo
kulumassa kun rovasti sen hurjistuneen poikajoukon käsissä olisi ollut
ihan pataluhtana. Siksi hän hyökkäsi ovea kohti, että ovi räikäsi
seinään. Sitten ulos päästyään lähti juosta rötkistämään omalle
puolelleen minkä henki takua käski. Ja vielä kamariinsa tultuaankin
puoleksi tajutoinna toppuroi sitä ja tätä ennenkuin pääsi selville,
mitä se oli ja mitä se olisi ollut, jos olisi viipynyt pirtissä
pitempään. Punalteli hän päätään ja itsekseen sanoi: "Lyöneethän
kirotut olisivat... Lyöneet sen orjat olisivat... Vaan sai se yksi
kuitenkin siipeensä... Sai se siipeensä, että tuntuu... Sai se. Sai."
Nyt hän taas rupesi rykimään ja kakistelemaan ikäänkuin puhdistuakseen
siitä äskeisestä pöläkästä. Mutta tässä kakistellessa tuli mieleen
saada merkityksi näitten poikain ilkeys kirkonkirjoihin, josta koituu
vastusta niille rippikoulun käynnissä, jos vaan eivät ymmärrä heidän
vanhempiensa kanssa tulla pyytämään anteeksi ja sovittamaan tekoaan.
Tämä ajatus tuntui oikealta ja se kakisteleminenkin tuntui tavallista
enemmän puhdistavalta kun tunsi pääsevänsä kostamaan niille pojille sen
ilkeyden ja vieläpä sitä tietä saada nöyrytetyksi niitten vanhemmatkin
tulemaan hänen luoksensa. "Kaikki on hyvin. Ei niin pahaa, jossa ei
hyvää", sanoi hän itsekseen ja siitä mietteestään ihastuneena pesi
kasvonsa, kampasi päänsä ja mieluisesti hymyillen heittäytyi
leposohvalleen pitkäkseen ja kädellään auttaen nosti toisen jalkansa
toisen päälle ristiin. Kun jalka tuntui raskaalta, niin tuli mieleen
nuoruudenaika miten hän koulupoikana ollessaan, kun mökkien muijat
tapasivat hänet nauris ja hernetarhoistaan varastelemasta, miten hän
muijain korentojen kanssa hätyyttäessä aina käsiensä varassa hyppäsi
kolmikyynäräisestäkin aidasta yli, jonka tähden kutsuttiinkin
aitomukseksi... Mutta ei nyt enää pääsisi kyynäränkään korkuisesta, ei
pääsisi ei... Mutta sitä aitomus nimeä toki eivät täällä tiedä. Nyt hän
nousi, pani nutun päälleen ja meni kansliaan, aukoi siellä kirkonkirjat
pöydälle, kutsui sinne Anninkin ja käski sen istumaan oven pielessä
olevalle tuolille.
Rovasti seisoviltaan tarkasteli niitä kanslian suurella pöydällä olevia
kirjoja pitkän aikaa ja oli hakevinaan, vaikka hän ei mitään hakenut,
ainoastaan Annille tahtoi näyttää virallisuuttaan. Sitten hän istui
pöydän luona olevalle tavallista korkeammalle pyöreälle jakkaralle ja
kääntyessään Anniin päin huokasi syvään ja alkoi: "Nyt minä kuitenkin
kummaan yhdyin, kun menin pirttiin. Ne pahennukset olivat ihan
joukollaan laittautuneet kissanhännän vetoon ihan lakittomin päin ja
paitahihoillaan juuri kuin parempaankin työhön. Minä hengellisenä
opettajana en sitä voinut sietää ja kielsin, jopa löinkin kepilläni
muuatta, johonka minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä
oli oikeus. Mutta nämä, tiedättekö, hyökkäsivät minun päälleni,
ryöstivät minulta kepin, katkasivat sen ja yksi ruoja alkoi uunista
lappaa halkoja, joitten kanssa kävivät kimppuuni, kuin usutetut koirat,
että kiitin, kun pääsin pois. Ja ainoastaan Jumalan avulla pääsin ehein
nahoin... Ja tämä on nyt rippikoulupoikain teko seurakunnan
rovastille... Ja minunlaiselleni rovastille, joka en tahdo, enkä tee
hiuskarvankaan vääryyttä kenellekään. Niin tapahtuuko enää rumempaa
tekoa maailmankaan lopulla, kun tämä... Tätä en kuitenkaan ihmettele,
sillä perkele kun kerran saa ihmisen ja ihmisjoukot palvelijoikseen,
niin niitten minkäänlaiset teot eivät ole liian rumia kelvatakseen
isännälle... Mutta minkälainen on oleva sen isännän antama palkka...
Mikäs on se muu kun huutava helvetti, ijankaikkinen itku ja hammasten
kiristys... Nyt minä todella uskon ja tunnen kuinka suuri valta ja
voima on helvetin ruhtinaalla tässä seurakunnassa."
"Johan sanoin illalla, että itse päärietas tämän on saanut arennille",
sanoi Anni alakuloisena, pani kätensä ristiin ja hieman nyökytteli
itseään siten näyttääkseen, että se on paha hänenkin mielestään.
"Mutta minä kuitenkin tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla. Ja
hengen miekalla tulen minä lyömään niitäkin äskeisiä poikia ja niitten
vanhempia ja sentähden minä pyydän teitä sanomaan niitten poikain ja
niitten vanhuksien nimet, että merkitsen tänne kirkonkirjoihin."
Nyt Anni tyrmistyi. Alaspäin riippuvat löpsäkät kasvopäätkin menivät
aivan tulehtuneen näköisiksi ja pää painui alas, eikä tiennyt mitä
sanoisi. Viimein kuitenkin rykäsi ja hieman vapisten sanoi: "En minä
rupea miksikään ilmiantajaksi... Vielä vetäisitte oikeuteen
todistajaksi."
"Todistajaksi... No ettehän nyt minua ymmärrä vähääkään... Johan
sanoin, että tulen taistelemaan vanhurskauden sota-aseilla ja
vanhurskauden sota-aseet ovat rauhan sana, rauhan ja sovinnon anteeksi
antava sana. Ja se sana on se hengen miekka, jonka edessä ei kestä
helvetin voimat. Ja tämä rauhan ja sovinnon siunattu sana on se hengen
miekka, jolla minä tulen lyömään näitä poikia ja niitten vanhempia. Ja
sentähden olen teidät kutsunut tänne saadakseni teitä tekemään sen
palveluksen, että sanoisitte minulle niitten nimet ja vielä pyytäisitte
niitä tulemaan minun luokseni saadakseni heille puhua ja Jumalan
sanalla nuhdella heitä. Käräjäin käynti olkoon kaukana minusta. Joko
nyt ymmärrätte tarkoitukseni?"
"No... Mutta minun nimeäni siihen juttuun ette saa merkitä."
Nämä Annin viimeiset sanat tuntuivat rovastista ihan suututtavilta, kun
niissä kuului luottamattomuus häneen ja hänen sanoihinsa, vaan
suuttumuksensa hän salasi ja oikein kätensä levittäen sanoi: "No
hyvänen aika. Mitä Jumalan tähden minä tässä jutussa teidän nimellänne
tekisin. Tarvitsen ainoastaan teidän sanojanne saadakseni tietää
niitten poikain ja poikain vanhuksien nimet ja mistä ne olivat. Tokko
nytkään ymmärrätte?"
"Ymmärränhän tuon, vaan kuitenkin tahtoisin olla erilläni. Niistä saa
vaan vihoja."
"Enhän minä, hyvä Anni, sano kuka minulle on ilmoittanut. Ja vihojako
te sitte pelkäätte, enhän minäkään niitä pelkää."
"Teilläpä on laki, jolla pakotatte virkapalkkanne maksajat maksamaan
saatavanne, vaan minulla on ainoa tavara-aittanani ihmisten hyvä tahto.
Sentähden en tahdo lukita sitä ainoaa aarrettani vihoittamalla ihmisiä,
jotka minulle eivät ole mitään pahaa tehneet." Näissä Annin viimeisissä
sanoissa kuului jo lujuutta, vaikkapa niitä sanoessaan Anni tunsi
itsensä vapisevan.
"Ja ihmisten vihan tähden te ette siis tahdo palvella Jumalaa. Eikö
tämä ole jo kauheaa", sanoi rovasti ja nyökytti päätään.
Tähän ei Anni enää vastannut mitään, nousi seisalleen ja lähti ulos
eikä palannut, vaikka rovasti käski vielä istumaan. Mutta Anni tunsi
koko olentonsa nyt vapisevan pahasta omastatunnosta kun oli rovastille
sanonut koko seurakunnan olevan riettaalla arennilla ja kertonut
ihmisten puheita. "Se on totta, että kun pirulle antaa yhden sormen,
niin se vie koko käden, mutta minun kättäni ei vie niinkuin luulee...
Ei vie, ei vie", sanoi Anni itsekseen ja päätään punutteli seisoessaan
pappilan porstuassa. Mutta nyt muisti kuitenkin, että hänellä on se
poikansa muuttokirja saamatta, jonka tähden täytyi kiirehtiä takasin
kansliaan ennenkun rovasti kerkiää tulla pois.
Nyt nähdessään Annin palaavan takasin, rovasti ihastui ja luuli
omantunnon pakottaneen Annia tulemaan. Mutta Anni jo ovea kiinni
vetäessään sanoi: "pyytäisin nyt sen poikani Jussin muuttokirjan, jota
juuri tulin hakemaankin."
Rovasti hymyillen rupesi sitä valmistamaankin, mutta sitä
valmistaessaan mietti mitä hän nyt tästä päästyään Annille sanoo ja
ajatteli oikein lämmittävänsä Annin sydämmen ja sentähdenkin käski
Annia istumaan.
Anni ei kuitenkaan istunut, seisoi vaan oven pielessä ja hengitti niin
hiljaa, että sydämmensä lyönnin kuuli korviinsa. Ja kun sai sen
muuttokirjan näppiinsä niin rupesi vetäytymään oveen. Silloin rovasti
rykäsi, vilkasi puoli hätäisen silmäyksen Anniin ja sanoi: "Istukaa nyt
vielä, minulla olisi teille sanomista.
"Mitä teillä olisi", virkkoi Anni pitäessään jo lukon kahvasta toisella
kädellään kiinni ja toisessa kädessä riippui se paperi, minkä yhdessä
nurkassa näkyi Jänislahden kirkon kuva.
Rovasti huokasi syvään ja erityisellä painolla sanoi: "Minulla on
sanomista teidän kuolemattoman sielunne ijankaikkiseksi hyväksi."
"No sitte vasta," sanoi Anni punahtuen ja meni.
Rovastista tuntui nyt tämä Annin käytös yhäkin suututtavammalta ja hän
katui, että tulikin sen luntun kanssa niin paljon vaivaa nähdyksi ja
nyt meni kun lintu pyydyksestä, ettei höyhentäkään saanut. Se häntä
suututti kaikista katkerammin, kun Anni illalla myötätuntoisuudellaan
ja kertomalla seurakuntalaisten puheita hänestä oli saanut hänet
petetyksi luottamaan häneen ja toivomaan häneltä palvelusta. Hän ei
kavaloilla saarnoillaan mitään voittanut. Tunsi ihan väsyneeksi itsensä
ja kyllästyneeksi elämään. Kaikki, mikä näkyi silmiin, näytti pahalta
ja kaikki mikä tuli mieleen, tuntui pahalta. Nyt hän lähti ulos
kävelemään, mutta sekin tuntui pahalta. Sieltä hän palasi kamariin ja
heittäytyi leposohvalle, mutta sekin tuntui pahalta.
Kun ei kuitenkaan ollut mihin paeta, niin venyi hän siinä ja johdatteli
mieleensä mitä hän rupeaa nyt seurakunnan kurissapitämiseksi tekemään.
Mutta salista rupesi kuulumaan jonkun raskaita askelia ja heti
aukesikin kamarin ovi ja sisään työntyi kolme miestä, joilla nähtävästi
oli hänelle asiaa. Nyt rovasti kun tunsi olevansa niin elämäänsä
kyllästynyt, niin ei käskenyt vieraita istumaankaan, vaan rykäsi, sylki
laatikkoon ysköksensä ja kohteliaasti kysyi: "Olisiko sitä kansliaan
asiaa?"
"Meillä ei ole muuta asiaa, kuin se, että Salomo Kejonen vaati teitä
poikansa pieksämisestä oikeuteen. Käräjät alkavat Siekkilässä". Sen
sanottuaan lähti lautamies vetäytymään oveen, jota esimerkkiä
seurasivat todistajatkin, eikä sanoneet hyvästiäkään.
Rovasti oli nyt kuni ukkosen lyömä, mutta tointui hän siksi, että
kielsi lähtemästä, käski palaamaan kamariinsa ja istumaan. Sitten hän
rykästeli ja nyökytteii päätään pitkän hetken, jonka kestäessä
erinomaisella painolla sanoi: "Salomo Kejonen haastoi poikansa
pieksämisestä käräjiin... Minut, joka en tee enkä tahdo tehdä en
hiuskarvan edestä kenellekään vääryyttä... Mutta Salomo vaan haastoi
käräjiin, eikä vähemmästä kun poikansa pieksusta... No niin..." Nyt
rovasti nosti päänsä pystympään ja otti rauhallisen muodon, pani sitten
päänsä pyhästi kallelleen ja ensin vähän rykästettyään alkoi: "Helvetin
aallot ovat tulisia aaltoja. Ne ovat tulesta palavia hirvittäviä
hyökyaaltoja, mutta niitten voima ei ole raamatun jumalallista voimaa
voittanut, eikä koskaan tule voittamaan... En kiellä, etten olisi
Jumalan palvelijana Salomo Kejosen pahaa ja pahasti kasvatettua poikaa
lyönyt hänen pahan tekonsa hyvin ansaituksi rangaistukseksi, mihin
minulla hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä omassa
talossani, oli oikeus. Niinhän teki vapahtajakin. Tekipä ruoskan millä
ajoi Jerusalemin temppelistä linnun kauppiaat ja muut vaihettajat ja
kaatoi niitten pöydät."
"Mutta raamatussa ei näy, että vapahtaja olisi ketään lyönyt sillä
ruoskallaan," huomautti lautamies.
"Niin kun tottelivat ilman... Jos poikakin olisi totellut ilman, niin
tietysti minäkin en olisi lyönyt, mutta pyhä kiivaus on aina kaikki
vastahakoiset lyöpä."
Nyt rovasti painoi otsansa käteensä, nieleksi tyhjää ja tapansa mukaan
rykästeli, mutta tuokion perästä jo nosti päänsä ja entistään
hartaammalla tavalla ja alkoi: "Uskallan toki toivoa, ettei Salomosta,
joskin melkein pakanalallisesta isästä, ole Jumalan kuva niin kokonaan
hävinnyt, ettei hän ymmärrä minun hyvää tarkoittaneen pojalleen
vaikkapa ankarankin puoleisen rangaistuksen muodossa. Tiedän, että
syntisessä ihmisessä vihan kiukku, kun saa jotakin sytykettä, niin se
saa aikaan suurimpia hirmutöitä, mitä ihmiskunnassa tehdään. Syntisen,
saastaisen intohimon synnyttämä on tämäkin haaste, mutta kun tullenee
Salomo tänne puheilleni, niin mielelläni annan anteeksi sen
häväistyksen, mitä hän tällä haasteella on tarkoittanut... Jos hän
tulisi luokseni, vaikka tänä iltana, niin sanoisin hänelle monta hyvää
sanaa, mitä hän tarvitseisi elämässä ja kuolemassa ja sovinto ja rauha
tulisi välillemme."
Näissä viimeisissä sanoissa kuului, että lautamies kehottaisi Salomoa
tulemaan rovastin puheille. Lautamies tarjosi nyt kättä rovastille ja
lupasi mennessään ilmoittaa Salomolle rovastin mielen.
Rovasti puristi nyt lämpimästi lautamiehen kättä ja erityisesti vielä
pyysi aivan tänä iltana Salomoa toimittamaan luokseen, minkä pyyntönsä
lopuksi oikein sydämmellisesti sanoi: "Niinhän on kirjotettu pyhässä
kirjassa, että sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä,
elämän tiellä olet. Emmehän tiedä, josko meistä toinen tai toinen eli
kumpanenkaan huomenna enää elossa on". Tämän sanottuaan hän päästi irti
lautamiehen käden ja saattoi portaille asti, missä jäi hymyillen
katsomaan kun lautamies hattu takaraivollaan lähti astua heittelemään
Salomon talolle päin. Tätä katsellessaan hän ajatteli, että mahtaa
tuntua lautamiehestä hyvälle, kun niin korkealta ja pyhältä
virkamieheltä, kun rovastilta, tuomiorovastin veljeltä sai niin
lämpimän käden puristuksen. Jos mikään niin se se on ainetta
lepyttämään vielä Salomoakin.
Nyt hän palasi kamariinsa ja alkoi sovitella sanoja, mitä hän Salomolle
puhui. Ottipa hyllyltään vanhan katkismuksen mitä hän aina
lukukinkerimatkoilla oli pitänyt mukanaan. Siitä hän luki huoneentaulut
läpi ja keräsi sieltä sopivat sanat sekä isää, että poikaa vastaan ja
sovitteli niistä kokonaisan saarnan. Nyt hän käveli kamarinsa lattialla
ja lakkaamatta kuvitteli mielessään miten nöyrän näköiseksi menee hänen
edessään Salomo, kun kuulee kaiken tämän. Sitä hän kuvitteli silmät
ikäänkuin sidotut siihen ilman suuntaan mistä tiesi Salomon tulevan.
Salomo ei kuitenkaan tullut tänä iltana, eikä toisena eikä
kolmantenakaan. Silloin rovasti laittoi toisen kutsun, mutta Salomoa ei
näkynyt, kuului vaan itsepintaisia uhkauksia: "Ei askeltakaan sinne
päin. Tehnyt työnsä vastatkoon. Eipä vähä mitään, voi sovinnoille. Nyt
eivät ole asiat Jahtirannan Kaisan kanssa."
Nyt rovasti ymmärsi astuneensa häkilään, eikä auttanut muu, kun ruveta
miettimään, miten oikeudessa osaisi vastata, että oikeus ymmärtäisi
olleen ihan välttämätöintä niin menetellä.
Kaksi viikkoa oli vielä käräjiin, joten oli kylliksi aikaa laatia
vastaselitys asiaan.
Nyt rovasti perkkasi läpi vanhan ja uuden raamatun osat keräten sieltä
itselleen sopivat lauseet ja sepitti pitkää pitemmän uskonnollisen
saarnan. Siihen hän aina vähän väliä sovitti lauseen: "Minulla
hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oli oikeus. Tai että
minä hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä sen olin pakotettu
tekemään."
Huomenna oli jo se päivä jolloin asia oli oikeudessa käsiteltävänä.
Myöhäisenä yöhetkenä lopettaessaan kirjoitustaan, tapasi rovastin
väsymys, että ei kyennyt oikein ajattelemaan asian kulkua ja niin
sattui ponsissaan tulemaan lause: "Minä löin, että keppi katkesi, joka
minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus
ja kohtuus."
Rovasti huokasi nyt helpottavan huokauksen, rykästeli ja nieleksi
tyhjää ja uskoi, että se on oikein, eikä lukenut enää läpi sitä
kirjoitustaan, vaan jätti sen pöydälleen huomeneksi valmiiksi.
Univuotellaan rovasti kuvitteli miten kummallisesti se kuitenkin
vaikuttaa oikeusvirastoon, kun luetaan tuo kirjoitus. Sellaista ei
liene tiheään, sillä eihän hengenmiehiä usein vedetä oikeuteen, siksipä
juuri pitääkin olla erinomaista. Kun univuoteellaankin vielä valvoi,
kuvitteli ja teki pyöreitä johtopäätöksiä huomisesta käräjäasiasta.
Mutta huomenaamuna nukutti niin pitkään, ettei sittenkään joutunut
tarkastamaan kirjoitustaan, vaan täytyi semmoisenaan viedä käräjiin.
Oikeudessa kun Salomo oli tehnyt kanteen poikansa pieksämisestä, niin
rovasti esitti paperinsa oikeudelle. Nyt hän asettui tarkastamaan minkä
vaikutuksen sen kuuleminen tekee oikeuden jäseniin. Tuomari luki
kirjoituksen ponnessa lauseen: "Minä löin että keppi katkesi joka
minulla aina on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä oikeus
ja kohtuus."
Tämän kuuleminen muutti jokaisen kuulijan kasvoissa väriä, mikä lientyi
ivalliseksi tyyneksi hymyksi.
Tuomarikin keskeytti lukunsa tämän lauseen loppuun, kääntyi rovastiin
ja kysyi: "Miten tämä on ymmärrettävä."
"Tuota, niinkun se on kirjoitettu", vastasi rovasti päätään nyökyttäen.
"Ettäkö keppi on aina teillä hengellisenä opettajana ja maallisena
isäntänä?"
"Ei kun minä."
Mutta lause kuului: "Minä löin, että keppi katkesi, joka minulla aina
on hengellisenä opettajana ja maallisena isäntänä. Tahdotteko te sitten
tästä kepistä palkkiota?"
"Tahdon, tahdon, kuinkas muuten, palkkio, palkkio, kohtuullinen
palkkio, korkea oikeus", kiirehti rovasti sanomaan ja kasvoissa näkyi
täysi tosi.
Nyt muuttuivat tuomarinkin kasvot hyväntuulen näköisiksi ja
rauhallisesti sanoi: "No käykää ulos."
Kaikki asialliset lähtivät nyt oikeushuoneesta ulos, mutta rovasti
viereiseen huoneeseen tultuaan alkoi käsiään hykerrellä: "Nyt se oikeus
tuomitsee minulle hinnan siitä kepistä, vielä muun hyvän lisäksi. Mutta
niin se oikein onkin. Mitenkäs muuten. Ai, ai. Nyt se oikein menee.
Minä kutsuin Salomoa kaksi eri kertaa sovinnolle, mutta se ei
päätäänkään kääntänyt, mutta nyt se oikein menee, että poika sai
selkäänsä ja minä vielä kepistä saan maksun."
Ihmiset hymyilivät ja mukauttelivat, että sittenhän tietää koira
uineensa, kun häntä kastuu. Sittenhän se on oikein, kun se oikein
menee.
Nyt aukesi oikeushuoneen ovi ja saivat tulla kuulemaan päätöstä.
Lautamiesten kasvoissa näkyi yhäkin äsköisen ivan jälkiä, mutta tuomari
asettui totiseksi ja alkoi lukea: "Kihlakunnan oikeus on ottanut tämän
asian lopullisesti tutkiakseen ja koska rovasti Valkeavuori on itse
tunnustanut lyöneensä Salomo Kejosen poikaa, niin oikeus katsoi
kohtuulliseksi tuomita rovasti Valkeavuoren kahdenkymmenen markan
sakkoon, mikä varojen puutteessa on suoritettava neljän päivän
vankeudella, sekä maksamaan kantajalle kuluja ja kipurahoja
viisikymmentä markkaa."
Tämän kuultuaan rovasti ei kyennyt katsomaan kenenkään silmiin, vaan
luimussa korvin ja ketään näkemättä lähti astua vötkimään kotiinsa
päin. Mutta koko matkan hän punoi päätään ja puri hampaitaan kuni
tuskassa ja itsekseen sipitti: "Neljän päivän vankeudella... Varojen
puutteessa neljän päivän vankeudella... Hävytöntä... Paljas kirottu
häväistys... Minä kahdenkymmenen markan sakosta tuomitaan vankeuteen...
Neljän päivän vankeuteen... Hyi... Tuomari ivahymy kasvoissaan vetää
suustaan tällaisia lauseita... Suuren Jänislahden seurakunnan
kunniallinen rovasti, tuomiorovastin veli tuomitaan kahdenkymmenen
markan sakosta vankeuteen... Neljän päivän vankeuteen... Hyi...
Tuhannen kertaa hyi."
Kammariinsa tultuaankin yhä panutteli päätään ja entistä kiivaammin
nieleksiä kurnautteli tyhjää ja sameat lasittuneet silmät suurempina
kun koskaan ennen katselivat kamarin akkunasta Jänislahdelle päin.
Mutta mihinkään esineeseen ne eivät varsinaisesti kiintyneet, eikä
voineet kiintyä, kun sielun silmien edessä olivat niin elävinä ne äsken
oikeuspaikassa nähdyt, sekä oikeuden jäsenten, että muitten ihmisten
purevan ivalliset kasvot. Ja kaikki, mihin vaan silmät sattuivat,
näyttivät olevan ivan hymyssä, seinän raotkin kartanon toisella puolen
ja rakentajain moukaritkin maatessaan rakennustelineillä näyttivät
irvistelevän ivanaurussa.
Tämä tuntui rovastista ihan tukehduttavalta ja toivoi yötä. Ehkäpä uusi
päivä vielä kaikki muuttaa voisi, tuumi hän ja koetti tyyntyä.