Sunnuntai-aamu valkeni pilvisenä. Synkkien kuuropilvien taakse peittyi
koko lähinen taivaan kansi. Ja vaikka yksi joukko kuuron tönkiä raskaan
etelätuulen ajamana pakenikin pohjoista kohti, niin toinen toistaan
synkempi ryhmä uusia ouruja vieri sijaan.
Tätä katseli nyt piispa istuessaan pappilan kattopäällisillä, korkeilla
portailla. Piispan kasvoilta oli kokonaan kadonnut se eilisessä
päivällispöydässä saatu eloisuus. Hän oli illalla yön pimeydessä
kuullut kylältä raakoja kiljumisia, hävyttömiä laulun loilotuksia ja
oli yöllä nähnyt kamalia unia, mitkä nekin osaltaan synkistyttivät
mieltä. Ja toiselta puolen oli nyt tarkat tiedot seurakunnan
pakanallisesta tilasta. Julma todistus oli seurakunnan tilasta sekin
kun eilisessä poliisitutkinnossa lähes kolme sataa ihmistä on
kuulusteltu ja kirkkoväen keskellä tehdystä murhasta tuli ainoastaan
selville, sekin pappilan häpeäksi, että pappilan mökkiläinen Törmälän
Santeri on erään lapsensa hautajaistenpitäjän kontista varastanut
viinalekkerin ja sen saatuaan murhatun kanssa kadonnut metsään... Oi
katala kansa! Sodoman ja Gomorran kansa joka synneissänsä hukkui paitsi
yhtä Lootia. Oi Sodoman ja Gomorran kansa, joka peitti pahat tekonsa,
mutta, jota Jumalan vihan tulisade seurasi.
Näissä mietteissään istua jökötti piispa ja silmäili lahden
lipottelevia laineita, katseli kellastumaisillaan olevilla
ruohikkorinteillä uiskentelevia, lähtöönsä valmistautuvia sorsaparvia.
Katselipa väliin läheltä ja kaukaa näkyviä talojen savuja mitkä vaalean
harmaina töyhtönä virkeän etelätuulen painosta kaatuivat pohjoista
kohti. Ne muistuttivat eläjiä savujen luona, mutta ne eläjät olivat
paatuneita, synteihinsä vajonneita jänislahtelaisia... Niin... Mutta
tänäpäivänä täytyy heidän korvansa kuulla se Sodoman ja Gomorran
tulisaarna, ehkäpä edes joku sielu ottaisi ojentuakseen ja pelastuisi
ikäänkuin tulen kautta. Mutta tulen kiivaus oli kaikki vastahakoiset
syöpä.
Eipä lauhtunut piispan mieli, vaikka pyhäpukuisilla ihmisillä
täytettyjä kirkkovenheitä alkoi tulla tuhjuta ihan salmen täydeltä,
jotka hilpeämielisessä kilpasoudossa kiireesti lähenivät pappilan
loivasti kaltevaa, lyhytnurmista rantaa. Ja vaikka pappilan avara
kartano täyttyi ihmisillä, nuorilla ja vanhoilla, niin kaikkien otsissa
ja oikeissa käsissä luuli piispa näkevän pedon merkin, eikä ollut
tietääkseenkään jos joku ikämies rohkeni hattuaan kohottaen sanoa hyvää
huomenta. Jäykkänä, liikkumattomana, elottoman näköisenä kuni pakanain
Jumala korkealla telineellään hän istui ja suurilla mustilla silmillään
vaan katseli yli sen kirjavan lauman, mihin näki salmella lähenemässä
venheissä myötään tulevan lisää. Tätä hän katseli vielä hetken.
Paksuhuulinen, leveä suu jyrkässä mytyssä ja tuhkanharmaat
keltapilkkuiset, risaiset kasvot värähtämättöminä. Mutta kohta hän
jäykän näköisellä voimalla nousi seisalleen, jolloin hänen tummanharmaa
pukuinen, paksu, ryhdikäs olentonsa varmoilla askelilla poistui
sisälle. Yhtä jäykkänä hän pysyi sielläkin. Ei toveriensakaan hilpeämpi
mieli vaikuttanut häneen lieventävästi.
Ei sekään muuttanut piispan muotoa vaikka sisällä liikkuvassa väessä
yht'äkkiä syntyi hälisevä puhe. Nyt oli löytynyt Jahtirannan Kaisan
ruumis. Kirkkomiehet olivat löytäneet Haapaseliltä. Oli vasta ollut
kohoamassa veden pinnalle. Oli näkynyt olkapää ja löytäjät olivat ensin
luulleetkin edellisistä venheistä pudonneeksi vaatemytyksi. Sitten
olivat sitoneet purjeköyteen ja venheen jälessä soutaneet rantaan, kun
eivät voineet ottaa venheeseen, se kun kuului haisevan niin kovin.
Piispa ei ollut sitä kuulevinaan, istua mökötti vaan keinutuolissa
toinen kämmen korvallisessa, kyynäspää varattuna keinutuolin
kaiteeseen, mitä toisella jalallaan heilutteli niin vähän että sen
tuskin näki heiluvan. Kun muut katselivat akkunoista sitä rannassa
näkyvää ihmisryhmää mistä arvelivat Kaisan ruumista tuotavaksi, niin
piispa vaan umpikuljuisesti vilkasi sinne päin, otti raamattunsa
polviensa päälle, pani kultarenkaiset rillit paksulle, pöheisen
näköiselle nenälleen ja rupesi selailemaan raamattua. Mutta ei hän
siitä mitään näkynyt löytävän. Kaikki lehdet olivat kirjaimia täynnä,
mutta vaan kirjaimia ja kirjaimia ja korkeintaan vaan sanoja ja sanoja
eikä mitään muuta.
Kirkonkellot ne jo soivat, joitten pilvi-ilman vaikuttava
raskasmielinen jumina kuului pappilan asunnoihinkin. Ja avara, suurien
ikihonkien vaiheella, kauniilla ruohikkorantaisen salmen töyräällä
oleva vaalean keltainen valoisa kirkko, oli jo täpösen täynnä ihmisiä.
Kellot rupesivat nyt soimaan pappien tulosoittoa ja papit
kymmenlukuisena mustana joukkona, missä piispa ja rovasti olivat
ensimäisenä parina, lähtivätkin pappilan kartanosta kirkkoon tulevaa
suoraa, santaista tietä myöten likenemään kirkkoa. Mutta heti kun
piispan joukkue lähti talosta kirkkoon päin työntyi eteen makasiini
kartanon taite kulkevaa tietä hevonen, minkä vedettävällä
kärrynlavoilla makasi Jahtirannan Kaisan haiseva ruumis resuisella
kulinkuorella peitettynä, minkä alta kuitenkin näkyi Kaisan
muodottomaksi turvottuneet, alastomat jalat ja irtoillaan reuhoittavat
pitkät, pellavan keltaiset tukat.
Hevosta seurasi joukko ihmisiä kauhistuksen ilme kasvoillaan
vaikeroiden Kaisan kohtaloa. Kuuluipa joukosta juuri rovastille
tähdätyt naisen sanat: "Kivestä täytyy olla sydän sillä ihmisellä, joka
tietää Kaisan saattaneensa tuolle jälelle. Kiveä kovempi täytyy olla
tunto sillä, joka on syyllinen tähän, eikä tuntene kipua tunnossaan."
Tästä ei rovasti eikä piispa enempi kun koko pappisjoukko olleet
tietääkseenkään mitään. Virallisessa tahdissa kepit sauvoina käsissään
kävelivät vaan ruumislavan perässä siksi kunnes hevonen noin sata
askelta kuljettuaan samaa tietä kääntyi hautuumaalle menevälle tielle
viedäkseen ruumiin siellä olevaan leikkuuhuoneeseen.
Tiehaarassa erosivat kaikki kirkkoon vievälle tielle, ainoastaan
tummapukuinen ikämies nähtiin ajavan harmaata hevostaan hautuumaalle
päin mitä toinen mies synkkämielisenä ja puhumattomana seurasi mukana.
Kirkkoon menevien ihmisten silmät seurasivat ruumiin vetäjiä kunnes ne
painuivat salmen sillalle laskeutuvan mäen suojaan. Mutta piispanjoukko
sitä vastoin tahtoi välttää silmiään sitä näkemästä ja joutumasta
mieleensä mitään. Juhlallisena, parikkaana jonona astua roikkasivat
vaan kirkkoon, missä avara kirkko täynnä ihmisiä odotti pappien tuloa
kuni auringon nousua halla-aamuna.
Kirkonmenot alkoivat tavallisessa järjestyksessä, kuin ennenkin, virren
laulamalla. Mutta sydämellisempänä kuin koskaan ennen ottivat
seurakuntalaiset osaa kaunisäänisen nuoren lukkarin virteen. "Mun
silmän käden nostan j.n.e."
Sen virren juhlallinen humina hävittikin kaikkien kasvoista entisen
synkkyyden. Juhlallinen odotus näkyi vaan kaikkien kasvoissa.
Alkumenojen aikana ei piispalta kuultu mitään. Hän istua mökötti vaan
eräässä penkissä kirkon perällä, eikä näkynyt edes katsovankaan muuta
kun niitä muistoksi saatuja, paksuihin sormiinsa pujotettuja,
hohtokivillä koristettuja sormuksiaan ja virsikirjansa mustaan kanteen
leimattua ristinhirsipuun kuvaa. Ja toisekseen taas sormuksiaan ja
lihavaa pehmoista kättään, jolla hän muisti jo monen lapsen päähän
vettä nostaneensa.
Mutta virren loppuessa rovasti verkalleen nousta väntti saarnatuoliin
ja noustessaan kakisteli rintaansa. Nyt oikaisi piispakin itsensä
suoremmaksi, nojasi leveät hartiansa penkin nojasinta vasten, laaja,
korkeaotsainen muoto kääntyneenä saarnatuolia kohti. Samoin ikään, kun
piispan esimerkkiä noudattaen, kiinnittivät kaikki ihmiset katseensa
saarnastuoliin, kasvot tarkkoina kuulemaan mitä rovastilta nyt lähtee
näin merkillisenä päivänä. Mutta kun tuokion kuunneltuaan kuulivat
saarnan olevan sitä entistä samaa, moneen tuhanteen kertaan märehdittyä
kuivaa vätkytystä, niin ihmisten päät alenivat kuni helteen raukasema
kaalikko ja alkoivat aikansa kuluksi sopotelia keskenään, mikä mitäkin.
Emännät kyselivät toisiltaan lehmäin tämänkesäistä lypsyä, montako
saavia voita ja montako ammetta piimää. Piiat kyselivät toisiltaan
mistä on "pesti" tulevaksi vuodeksi. Isännät puhuivat laihoistaan,
miten halmeessa, miten pelloissa on laiho hyöteä ja montako tuhatta
sidettä nyt on puitavia rukiita.
Yltä yleensä meni kirkko yhtenä sopottavana sohinana, mitä lisäsi
tuhansien nukkuvien hiljemmät tai kovemmat kuorsaukset, jonka kaiken
pääsävelenä kuului paaluava saarnan kaiku.
Mutta renkipojat ne lukemattomissa ryhmissä, toistensa esimerkistä
intoutuneina kiuhtuivat kellojen vaihantaan. Sieltä ja täältä alkoi
kuulua ävehdyksiä: "Se on tarkka, jos tarkka. Se on niin tarkka kun
aurinkokin.
"Kysyhän Jussilta, se kyllä tietää tämän, niin kuin oman itsensä."
"Se on tarkka ja terve, kun mustalaisen hevonen."
Nämä poikain ävähdykset viilsivät piispan suuria korvia että luuli
niistä palasten kimpoilevan, ja risaisiin kasvoihin ilmestyi tummia
täpliä.
Viimein kuitenkin rovastin saarnasta kajahti amen. Tämä ikäänkuin
salaman lyömällä kohotti jok'ikisen pään pystyyn. Supotukset katkesivat
kaikkialla kuni puukolla ja kuorsaukset, poikien ävähdysten kanssa
sammuivat kuni kipinä veteen. Kaikki olivat herkkinä kuulemaan ja
näkemään mitä tästälähtien tuleva on. Ja tuokion odoteltuaan näkivätkin
piispan vankan olennon ilmestyvän kirkon perään.
Pitkän hetken hän siinä kirja käsissään seisoi, katsella nulisteli
korkeitten kulmaluittansa alta, jyrkkiä silmäyksiä heitti kaikkialle
yli kirjavan lauman. Mutta viimein hän aukasi leveän, paksuhuulisen
suunsa ja kovalla, ankaralta kajahtavalla äänellä lausui: "Mutta Herra
näki ihmisen pahuuden suureksi maan päällä. Kaikki hänen sydämensä
aivoitus oli ainoastaan paha joka aika. Ja Herra katui ihmisen
tehneensä maan päälle."
Nyt hän piti pienen loman, ikään kun kooten voimiaan huojotteli
ruumistaan ja erityisellä oikein jyrähtävällä painolla lausui: "Herra
katui tehneensä ihmisen."
Taas hän piti pienen loman, mutta kohta jatkoi: "Ei uskonut
kaikkivoipa, kaikkien luoja, suuri Jumala luodessaan ihmistä omaksi
kuvakseen, että hänen tarvitsisi koskaan katua sitä tehneesä. Mutta
niin kävi jo Noan päivinä ja käy tässä seurakunnassa, että Herra katuu
tehneensä ihmisen."
Tuon katui sanan hän aina lausui vieläkin hirmuisemmalla voimalla, että
kirkko jyrisi vastaan.
Nyt otti kirjansa välistä sen rovastin kirjoittaman listan ja ikäänkuin
toiseksi saarnansa pääaiheeksi luki sen Jänislahden seurakunnan
rikosluettelon.
Tämän tehtyään rupesi aivan hirmuisella ankaruudella huutaen
ennustamaan Jänislahden seurakunnalle samallaista rangaistusta kun Noan
päivinä sai ihmiskunta osakseen. Vaan ei päässyt sekään pitkälle
ennenkuin rupesi huutamaan: "Sillä vallalla mikä minulla on, minä
määrään teille lakia, määrään teille rangaistuksia, joitten alla te
turhaan väsytte huutaessanne armoa."
Tämän kuultuaan Tuomalan ukko hyppäsi penkistään ylös ja pitkillä
askelilla lähti kiireimmän kautta ikäänkuin luimussa korvin astua
työntämään ulos ja ennenkuin pääsi kynnyksenkään luokse paiskasi ihan
lyömällä laajapartaisen huopahattunsa pitkätukkaiseen päähänsä. Samalla
kuului ankara jyrisevä humahdus kirkossa ja hirmuisella jyrinällä lähti
väki suoltumaan kirkosta ulos ikäänkuin tulta pakoon. Ja kohtapa
nähtiinkin kirkossa ainoastaan piispa niiden yhdeksän pappinsa kanssa,
kirkkoraadin jäsenet, rovastinnan luona kolmine muuta herrasnaista ja
siellä täällä joku paljaspäinen puolisokea ja vähäkuuloinen vanhus.
Vaikka piispa nähdessään ihmisten suoltuvan kirkosta ulos kovensi ja
kovensi ja koitti kovemmin ja aina vaan kovemmin huutaa sitä
tuomiosaarnaansa ihmisten perään, niin ne menivät, jotka lähtivät ja
kohta nähtiin kiihkeästi pärisevää väkeä tiet tulvanaan joka suunnalla.
Venheillään tulleetkin ohjasivat matkansa suorinta tietä rantaan ja
kohtapa nähtiin Jänissalmellakin pois rientäviä venheitä ihan salmen
täydeltä, mistä kuului korkea polina kuni suolan vetäjäin venäläisten
matkueesta. Se joukon yhteinen polina oli vaan siitä, kun piispa on
niin hullu, niin sormella hämmenneltävä höperö, että tuon maailman
pahennuksen sepittämällä juorulla rupeaa tuollaista ihan päätöntä melua
pitämään.
Piispa saarnasi vielä pitkän hetken ihmisten mentyäkin. Mutta
mitättömältä se rupesi kuitenkin tuntumaan tyhjille seinille
huutaminen, joten hän lopetti saarnansa ja kävi rovastin
vihkimistoimeen käsiksi. Mutta sen tehtyäänkin oli vielä hikisenä ja
tulehtuneen näköisenä tullessaan sakaristoon siksi aikaa kun toiset
papit suorittivat kirkossa kirkonmenon lopputoimituksia.
Levottomana hän käveli sakariston lattialla ja hiki valui pöheisiä
korvallisia pitkin paksulle läskisen näköiselle kaulalle, mistä hän
sitä enintä hieroi keltasen väriseen nenäliinaansa. Sitä tehdessä
mustat silmät paloivat kuni tulessa ja leveä rinta ponnahteli
ankarasti. Mutta huopeni viimein täyteläinen rinta kävellessä
sakariston kaikuvalla lattialla ja kasvoistakin hieman häipyi ankarin
luonne.
Nyt hän istahti auki olevan akkunan pieleen, missä vanha suntio
toisessa pielessä istui ja katseli mäntyjen juurilta näkyviä
hautaristejä ja niitten juurella rehottavia ystävien ja sukulaisten
istuttamia ja hoitamia kasvipensaita.
Piispa luuli näkevänsä suntion silmäkuopissa vereksien kyynelten
kosteita jälkiä ja päästäkseen tietämään minkä tuottamia ne kyyneleet
ovat olleet tekolempeydellä sanoi: "Olen käynyt monessa kirkossa ja
tunnen Suomen kansaa enemmän kun moni muu, mutta eläessäni enemmän
viittä kymmentä vuotta, en ole ennenkuin nyt nähnyt, että kansa ei
sietäisi papin ja piispan sanaa."
"Minun hartioillani on sulanut enemmän kun seitsemänkymmentä lunta",
sanoi suntio päätään kääntämällä. "Sillä ajalla olen tässä kirkossa
nähnyt neljätoista vakinaista rovastia, joista monet tuolla nurmen alla
lepäävät töistään. Samalla ajalla olen nähnyt kahdeksan eri piispaa
pitävän heille kuuluvat menonsa, joista niistäkin jo monet lepäävät
töistään, mutta tällaiseen menoon en vielä ole sattunut."
Näissä suntion sanoissa kuului syvä ylpeys ja peruuttamatoin lujuus,
eikä kääntänyt päätäänkään piispaan päin, vaan katseli niitä
hautaristejä ja tuuheita mäntyjen oksilla kiemuilevia pieniä lintuja.
Tämän sanottua kihahti uudet kyyneleet suntion syviin silmäkuoppiin,
mutta niitä hän koetti hävittää räpyttämällä pitkiä silmäripsiään,
ettei piispa niitä huomaisi. Piispa kuitenkin ne huomasi ja uskoi
suntion mielen hieman pehminneen hänen äskeisestä puheestaan ja hän
sanoi: "Olen ensi kertaa täällä, enkö voi tietää missä ja kuinka
syvällä ovat juuret ja mihin perustuu tuo kansan käytös, mikä
näyttäytyi tänään kirkossa, sielun hoitajaa kohtaan?"
"Uskoakseni viisauteen."
"Viisauteen... Mitä tarkoitatte?... kansan viisauteenko, vai mitä."
"Niinpä niin."
"Viisauttako on mielestänne kaikki tämä... Miten se on ymmärrettävä?"
"Siten, että meitä lailla ja asetuksilla ahdistetaan kaikilta puolilta
juuri kun metsänpetoja, että jos mihin liikumme, niin laki ja asetukset
ovat joka askeleella kintereillämme... Maamme hallitus on arkipäiväimme
askeleet kietonut lailla ja asetuksilla niin ahtaalle, että olemme joka
päivä kun kiinni joutumaisillaan oleva metsänpeto. Jos lähdemme
leiväksemme kaatamaan kaskea, niin laki on edessämme. Jos lähdemme
yhteisistä järvistämme kaloja pyytämään ruuaksemme, niin laki on
edessämme. Jos lähdemme yhteisistä metsistä metsästämään saadaksemme
sieltä herkkupalan itsellemme, niin laki on edessämme... Kirkko on
tähän kesään asti vielä ollut se paikka, jossa evankeliumin
anteeksiantava, suloinen voima on ahdistettuja sielujamme tukenut ja
viikon vaivoissa meidän olemuksiamme täyttänyt aina uudella ja uudella
elämän voimalla. Mutta nyt on sekin mennyttä. Laki ja laki, tuomio ja
tuomio kiljuvana jalopeurana kiertää vaan kintereitämme kaikkialla,
eikä mitään muuta. Mutta kirkko kamisee tyhjänä ja tulee kamisemaan
tyhjänä aina siksi, kunnes evankeliumin hyvä enkeli palaa tänne
takaisin."
Tämän sanottuaan suntio näpisti kohtalaisen paksut huulensa visuun,
siten antaakseen sanoilleen peruuttamatointa painoa ja alakuloisena jäi
katsomaan niitä hautaristejä, joitten messinkiset kirjaimet kimmeltivät
vasta paistamaan selvinneen keskipäivän auringon paisteessa.
Nyt kuului kirkosta loppuvärsyn laulu, jonka perästä piispa tiesi
usahtavan sen pappijoukon kirkosta sinne sakaristoon. Siksi ei ruvennut
jatkamaan. Sanoi vaan, että tästä asiasta puhumme vasta enemmän. Mutta
niissä sanoissa kuului kuitenkin hieman masentuneempi henki ja
jonkunmoinen myötätuntoisuus.
Heti huhaltikin kirkosta sakaristoon yhdeksän pappia ja lukkari, jotka
hälisten rupesivat toimittautumaan pois ja virkapukunsa jätettyään
suntion korjattavaksi talteen, työntyivätkin ulos ja paritusten
lähtivät pappilaan vievää santaista tietä astua koikkasemaan pappilaa
kohti. Teillä eikä pihoilla nyt ei näkynyt ketään muita ihmisiä kun
rovastinnan mukana kourankokoinen ryhmä kirkonkylän herrasväkeä, jotka
olivat pappien sakaristossa käymisen tähden joutuneet heidän edelleen
ja mennä töppäsivät jo parin sadan askeleen päässä papeista.
Kun rovastikaan ei suntiota ennen ollut pyytänyt
vihkiäispäivällisilleen niin hän kirkon lukittuaan toi kirkon avaimet
kirjastohuoneen naulaan entiseen paikkaansa ja sanaa puhumatta kiirehti
rantaan, missä hänen venheensä väki häntä odotti. Ja kohta nähtiin
sekin venhe hurjalla kiireellä mennä kahmistavan Jänislahtea pitkin.
Mutta puhumattomana ja synkkänä istui suntio venheessään, synkempänä
kuin ikänään ennen kirkosta palatessa, eikä tämä päivä tuntunut
ensinkään pyhälle. Tuntuipa ihan kun se selkää lämmittävä aurinkokaan
ei olisi sama aurinko, joka on lämmöllään luonut nuo tuhannet lehdet
rannan puihin ja kasvattanut ja kypsyttänyt ne aaltoilevat toukovainiot
sirpille alttiiksi mistä on koottu nuo muhkeat kykät talojen pelloille.
Niitä hän katseli ja äänetöinnä istui kulkiessa kolmihankaisen
venheensä kotirantaa kohti. Äänetönnä oli koko venheen väki allapäin,
jäykkämielisinä istuen vaan soutivat. Ei muuta ääntä kuin honkavitsain
kitinä ja airojen kolke kuulunut koko matkueesta.