Kirkkoraatia ei ensi maanantaiksi tullut, mutta sen sijaan tuli
poliisitutkinto Keksiälän Iivarin katoamisesta. Siinä kuitenkin ei
tullut muuta selville kuin että Törmälän Santeri ja Keksiälän Iivari
olivat pyhää vasten yöllä olleet vähän päissään, noin vaan
rohkeimillaan päissään ja sen tähden joutuneet vähän riitoihin, kuten
päihtyneitten tapa on aina riidelläkin, mutta he myöskin ovat herkät
sopimaan. Siinä kaikki poliisitutkinnon tulos.
Mutta tiistaina löytyi Iivarin ruumis Ilveskankaan alta joesta ja kun
vainajan päässä oli haavoja niin nimismies määräsi uuden
poliisitutkinnon lauantaiksi, kun silloin piispanluvun takia tulee
ihmisiä kirkolle, saadakseen siten selville, kutka ovat olleet Iivaria
ja Santeria viimeksi näkemässä. Tämän tähden laittoi nimismies vielä
eräät lautamiehet tiedustelemaan pitäjän kaikilta suunnilta kutka
olivat viime pyhänä olleet kirkolla ja nähneet Iivaria, ne olivat
haastettavat lauantaiksi poliisitutkintoon Jänislahden pappilaan. Nyt
lautamiesten mukana kulkeutui tieto pitäjän kaikille suunnille Iivarin
murhasta ja siitä epäluulosta, kun Iivarin juuri silloin pyhänä olisi
pitänyt lähteä Tapionniemen kaupungin raastuvanoikeuteen todistajaksi
Santerin veljen palojutussa ja että jos olisi Iivari päässyt
todistamaan, niin Santerin veli ei olisi saanut palorahoja, vaan olisi
joutunut vankeuteen. Tämä asianhaara lisäsi kauhistusta Iivarin
kuolemansanomaan, että kaikkien kasvot tulistuivat, jotka vaan sen
sanoman kuulivat. Tähän liittyi myöskin tieto Jahtirannan Kaisan
hukkumisesta ja sen mielenhäiriön syistä ja siihen se kavaluus millä
saatiin määräys pappilan suurentamisesta puolta suuremmaksi, niin
kauhistus valtasi jok'ikisen ihmisen. Ja puhetta yhdessäkään
ihmisasunnossa Jänislahden pitäjässä tällä viikolla ei ollut muusta
kuin näistä seikoista, joten koko hengitettävä ilma tuntui
tukehduttavalta, kuni ukkosen edellä.
Se että Keksiälän Iivari oli kadonnut ja löydetty mistä löydetty ei
rovastin mieltä vaivannut. Hän tiesi että ihminen on kuolevainen
olento, jonka eroaminen täältä täytyy tapahtua kuoleman kautta. Vaan se
harmitti rovastia, että Santeri, hänen oma mökkiläisensä, oli sattunut
Iivarin kanssa olemaan yksissä silloin Iivarin katoamisen aikana tai
sen edellä.
Rovastinnan povi oli kokonaan täysi siitä, että niin monenlaiset toimet
sattuivat juuri nyt piispanluvun ja rovastin vihkiäisten kanssa samaan
aikaan. Eikä voinut edes puhella kenenkään kanssa mielensä lievikkeesi.
Oli kyllä kymmeniä akkoja apulaisina tulevan piispan kokouksen ajan
varusteita laittamassa, mutta jok'ikisen niiden kasvoista voi lukea sen
Jahtirannan Kaisan ja rovastin välisen juorun ja kauhistuksen Iivarin
murhasta. Niinpä akat aina puhuivatkin ja sopottelivat, kun vaan
rovastinnalta silmä välttyi.
Tämän lisäksi tuli tieto, että Iivarin ruumiinavaus on myöskin
lauantaina ja että kuvernöörin määräyksestä tulee tohtori leikkelemään
Iivarin puoleksi mädännyttä ruumista, joka leikkaushuoneessa oli jo
sitä varten ja sanottiin siitä kalmanhajun tulevan pappilaankin asti
tuulen ollessa sieltäpäin.
Nyt oli rovastinnan kuorma jo raskaampi kuin kantaa voi. Häneltä pääsi
voittamatoin, polttava itku, mitä tuhkien hän nyt kiirehti rovastin
luokse, kun tiesi hänen kamarissaan olevan. Ovessa tullessaan jo alkoi:
"Aivan kuin helvetin aallot ovat meitä hukuttamassa, kun vielä sekin
ruumiin leikkeleminen on lauantaina. Et usko Hermanni, kun minun on
karvas mieli, kun juuri nyt piti kaikki sattua yhteen."
"No, rauhotuhan, mamma, nyt," kiirehti rovasti lohduttamaan. "Jumalan
voima on suurempi helvetin aaltoja. Tämä kaikki kiertyy meille hyväksi.
Minä päinvastoin iloitsen tästä, että pahan voiman juuri täytyy
näyttäytyä näin selvänä nyt juuri kun se on kukistumisen partaalla.
Olen tässä juuri kirjottamassa seurakunnan tilasta, sen pahuudesta,
oikeata tilastoa, minkä annan piispan käteen. Katsos, kaksi arkkia on
jo kirjoitettu ja kolmas vielä tulee. Ei auta peitteleminen, valoon
täytyy saada kaikki pimeyden juonet. Minä en pahaa hellittele, minä
Jumalan voimalla lyön kaikki alas."
Rovastinnan kyyneleet kuivivat ja rovastin puhuessa jo ruumiskin rupesi
nyökkäsemään. Rovastin puheen loputtua hän sanoi: "kun ei olisi
sattunut edes tuota ruumiin leikkausta silloin, niin kaikkihan muuten
olisi mennyt."
"No, olehan, mamma, huoletta siitäkin," keskeytti rovasti. "Kaikki
ihmisen elämähän on sattumuksia täynnä... Elämän tie on tie, mikä
täytyy kulkea. Tiellähän aina on vastaan tulijoita ja eihän siihen saa
jäädä kumpanenkaan matkustaja. Toisen ja toisen täytyy päästä sivu
toisestaan, muuten ei ole matkan jatkaminen mahdollistakaan. Kun
vastaan tulijoita on paljon yhdessä ryhmässä, niin silloin on tungos
suurempi ja sivuuttaminen vaikeampi, vaan se ei ole tien syy, eikä tie
lähde niitten vastaantulijain mukaan vaan kaikkien, pahainkin
vastaantulijain, täytyy tie jättää paikoilleen."
Taas rovastin puhuissa mieli rovastinnan ruumis nyökähtelemään, mutta
kun mieli oli muun muassa kulkeutunut Santerin kohtaloon niin
muistutti:
"Että sen Törmälän Santerin, meidän likimmän mökkiläisen, piti vielä
sattua olemaan viimeksi sen Iivarin kanssa. Ja kuka uskoisi, että hän
nyt olisi antaunut tappelemaan. Onhan hän aina ollut ensimäinen ja
viimeinen raamatunselityksissä ja olenhan hänen nähnyt kirkossakin
aivan usein".
"Kylläpähän sekin selviää yhdessä toisten kanssa. En usko, että Santeri
on ollut siellä. Santeri on seurakunnan Jumalaa pelkkääväisimpiä
miehiä, viimeksikin rippisaarnassa ollessa, kun minä puhelin viimeisen
päivän palosta ja ihmisen tilasta silloin, niin Santerin silmäripsissä
kiikkui kirkkaita kyyneliä, juuri heränneen sielun sulattamia kyyneliä.
Tämäkö olisi nyt tapailut, murhasta ei puhettakaan... Ei ei... Se on
mahdotonta... Se on mahdotonta..."
"Kun hänestä pääsisi läpi... No, Jumalan avulla," sanoi rovastinna
tyhjentynein mielin kuultuaan rovastin päätelmät ja saatuaan rovastille
sanoa mielihaikeansa. Sekin tuntui somalta, että rovasti oikein
kirjoitettuna kirjana antaa piispalle seurakunnan paheet ilmi. Olisi
tehnyt mieli puhua pitemmältäkin rovastin kanssa, vaan ilmankin oli
mielestään viipynyt liiaksi kauan poissa leivontapirtistä, missä
kymmenen akkaa hääri leivoksien kanssa, jotka piti olla jo heti
puolenpäivän jälkeen valmiina kaikki, sillä piispan joukon tiedettiin
tulevan jo tänä iltana. Sinne leivontapirttiin kiirehti nyt rovastinna
ja kasvoissa näkyi mieluinen valo liikkuessa leivonta joukkonsa
neuvonantajana kepeämmillä askelilla, kuin koskaan ennen. Hymyili
vaan niille juorujen synnyttämille kasvojen väreille, joita näki
leipoja-akkain kasvoilla. Tiesi niitten ensipyhänä muuttuvan
toisenlaisiksi väreiksi ja hymyili ja hymyili vaan, ja sulkeutui
itseensä.
Nyt oli valennut se päivä, jona piti tapahtua kaikki ne kolme
tutkintoa. Niinpä jo ihan päivän valettua nähtiin Jänislahden pappilaan
tulevan miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, millä kontti, millä laukku
kielellä painaen evästä täynnä, mistä näkyi, että on lähdetty
kerrassaan enemmäksi aikaa. Mutta kaikilla oli surullisen ja
epätoivoisen näköinen leima kasvoilla. Jokahinen oli tyrmistyneen
näköinen. Jokahisen silmät tähtäilivät väliin Ilveskankaalle ja väliin
lahden takaa näkyvään Jahtirannan mökkiin. Ei kukaan ikämiehistäkään
toisiaan tavatessaan puhuneet tavallisia puhelujaan ilmoista, kesästä,
elonkorjuusta riihenpuimisesta, nuotanvedosta ja minkä mistäkin
talousoloista. Enintäin vaan kyseltiin toisiltaan että ketä teiltä
tuli, ketä jäi kotiin ja ketä teiltä ja teiltä haastettiin tänne
poliisitutkintoon. Mutta se katkesi sitten siihen, jokahinen jäi
itseensä sulkeutuneena katsomaan mitä tuleva on, ainoastaan pieni
toivon säde povessa, että huomenna toki saadaan piispalta kuulla
oikeita rauhan sanoja, joita ei ole sitten, kun rovasti Bäcklundilta
neljä vuotta takaperin, kuultu.
Nyt kun kirkkoraadin jäsenet olivat jo tulleet, niin piispa tahtoi
joutua tutkimustaan pitämään ennen niitä toisia tutkimuksia. Mutta
toisien tutkimuksien pitäjillä oli samallainen kiire, ikäänkuin tavaran
jakoon. Niinpä nähtiinkin nimismiehen kahden poliisin seuraamana
virkapukuisina ja asiallisen näköisinä saapuvan pappilan
pirttikartanoon. Ja samalla nähtiin tohtorinkin ajavan pappilan
päärakennuksen sivuitse kulkevaa tietä kestikievariin, mistä hänen
tiedettiin apumiehineen menevän hautuumaalla olevalle leikkuuhuoneelle,
johon Iivarin ruumis oli viety jo silloin kun se oli löydetty.
Tämän tietäessä valtasi outo tunne piispankin tämän sattumuksen
johdosta. Mutta siitä hän ei ollut tietävinään, sitä enemmän näytti
vaan syventyvän tehtäväänsä. Ytimiä myöten kuitenkin viilsi joka kerran
kun kuului esiinhuutajan kaikuva ääni kun se pirtin portaalla pirtissä
pidettävään poliisitutkintoon aina nimeltään huusi yhden kerrallaan
niitä, jotka olivat haastamalla tilaisuuteen kutsutut.
Kun piispa oli saanut varsinaisen tutkimuksensa suoritetuksi, niin nyt
kirkkoraadin jäsenten ja pappien kanssa ruvettiin keskustelemaan
seurakunnan tilasta, miten ne ovat olleet ennen ja nyt. Tehtiinpä
selkoa aivankin pikkuseikoista, joitten luultiin olevan syynä
seurakunnan nykyiseen rappiotilaan.
Rovasti sai nyt tilaisuuden kertoa mietteensä asiasta aivan mielensä
mukaan ja juurta jaksain samaan tapaan, mutta monta kertaa
perinpohjaisemmin ja pienimpiäkin pikkuseikkoja myöten, kun mitä hän
oli siihen piispalle annettavaan kirjaansa kirjoittanut. Tämän
kertomuksen kaikki kirkkoraadin jäsenet yhdestä suusta tunnustivat
oikeiksi sanomalla: "Niin se on, niin se on. Kyllä se niin on".
Tässä ei ollut piispalla muuta vaivaa kun nyökäytti suurta lihavaa
päätään merkiksi, että kyllä hän kuulee ja ottaa huomioon jokaisen
sanan. Ei vielä silläkään aikaa, kun rovasti oli toisessa huoneessa
rykimässä, piispa puhunut mitään, sillä hän arvasi olevan rovastilla
vielä sanottavaa. Niinpä olikin. Rykimästä tultuaan rovasti kertoi
miten hän ihan seurakuntaan tultuaan otti sielunhoitoasian lujille,
rupesi pitämään raamatunselityksiä kaikkialla ja miten hänen toimestaan
Pekan Kyösti Vegeliuksen postillan avulla pitää myötään
hartauskokouksia pitäjän kaikilla suunnilla ja miten lahkolaisetkaan
eivät ole päässeet pesimään tässä seurakunnassa. Ja että kaikesta tästä
kylvöksestään hän ei ole saanut nähdä muita hedelmiä, kuin paljaita
ohdakkeita ja pisteleviä orjantappurapensaita.
Tämän sanottua näpisti visuun, harmaat syvään vajoneet huulensa siten
näyttääkseen, että hän ei tahdo läheskään kaikkia puhua, mitä hän on
tehnyt ja jonka kertominen kuulustaisi omalta kiitokselta.
Nyt tunsi piispa olevan hänen vuoronsa jotakin sanoa. Hän pani lihavan
päänsä hieman kallelleen ja alkoi: "Aina siitä asti, kun vihollinen sai
kylvää okdakkeensa ihmiskunnan nisukylvökselle, on rikkaruoho ollut
herkempi nousemaan näkyville kun oikea oras. Mutta työ ei ole siltä
turha. Kunhan vaan on hoidettu hyvin, kynnetty syvään ja äestetty
pehmeäksi, että siemenen ei tarvitse langeta kivistöhön, eikä tien
oheen, missä kaikenlaiset kulkijat niitä polkisivat, niin lopulta on
oikea oras varttuva ja tuottava satakertaisen hedelmän. Tätä paitsi ei
puutu esimerkkiä siitäkään, että missä mitä jyrkimmin asetutaan pahaa
vastaan, niin sitä suurempana ja voimakkaampana hallitsijana se
näyttäytyy. Jota vastaan siellä missä ei taistella pahaa vastaan ei
luonnon silmillä nähdä sitä olevankaan. Täytyy olla hengen silmät
näkemään sen töitä ja vaanimaan, ettei se saisi muuttua valkeuden
enkeliksi kuten se useimmassa tapauksessa esim. lahkolaisten muodossa
muuttuukin. Sen tähden täytyy opettajan olla varustettuna hengen
miekalla ja sauvalla. Hengen kaksiteräisellä miekalla ja lain ankaralla
sauvalla lyömään sudet, karkottamaan karhut, olivatpa ne pukeutuneet
vaikka kameelin villaiseen pukuun."
Rovasti omisti näistä piispan sanoista täydellisen kiitoksen ja sai
lisää vettä myllyynsä niin jatkoi: "Sitä mieltähän minä olen ja luulen
noitten arvoisien kirkkoraadin jäsenten olevan, että on saatava joku
rangaistuslaitos kirkon yhteyteen, kuten ennen oli jalkapuu ja
mustapenkki. Sillä tämä kirkkoraadin eteen kutsuminen on vaan
narripeliä näille pahimmille rivoille. Vaan jos vänättäisiin esim.
mustaan penkkiin, tai jalkapuuhun, tai johonkin samantapaiseen häpeä
paaluun, niin sen luulisin tepsivän. Eikös niin, arvoisat kirkkoraadin
jäsenet, ole teidän mielestänne?"
"Kyllä se niin on, niin se on kyllä, se voisi olla paras keino, kyllä
se niin on", kuului kirkkoraadin jäsenten yhteinen myönnytys.
Nyt piispa nyhjäytti paksua ruumistaan istuessaan salin hyllyvällä
sohvalla ja tapansa mukaan virallisella tavalla lausui: "Mutta penkki
ja jalkapuurangaistus on meillä jäänyt. Mutta meillä on kaksi lakia,
kirkkolaki ja maallinen, yleinen laki. Nämä kumpanenkin ovat meidän
kädessämme, että pienimmästä rikoksen vivahduksestakin joutuu
tavallinenkin talonpoika rangaistukseen, sitä enemmän tunnetut rivot,
jos vedämme lain eteen. Tunnettuja rivoja täytyy meidän vetää lain
eteen pienimmistäkin ilkitöistä. Jumala on säätänyt lain pahoille
rangaistukseksi ja hyville kiitokseksi. Lain rautavitsalla täytyy
meidän niitä ruoskia, jotka sanasta paaduttavat vaan itsensä, eivätkä
tottele. Ilman armoa, ilman pienintäkin armon osotusta täytyy meidän
ruoskia tottelematointa kansaa, silloin kun meillä on vitsa kädessämme.
Sen kun teemme, niin ennen pitkää saamme nähdä, että paha on maasta
kadonnut ja silloin tarvitsemme ainoastaan evankeliumia, suloista,
yrttisekaista palsamivoidetta, voidellaksemme niitä irvistäviä haavoja,
mitä lain ruoska on aikonaan synnin rangaistuksena viiltänyt syntisiin
runkoihin".
Nämä viimeiset lauseensa lausui piispa hyvin lämpimällä tavalla, joten
kirkkoraadin jäsenet vieläkin enemmän sydämmensä pohjasta mukauttivat:
"Kyllä se niin on, kyllä se niin on. Hyvin ymmärrämme, että kyllä se
niin on."
Nyt piispa tahtoi ikäänkuin kiinnittää kirkkoraadin jäsenten mieliä
rovastiin, jonka kuuli nyt esimerkiksi lahkolaisista niin puhtaana
varjelleen seurakuntansa ja alkoi entistä lämpimämmällä tavalla:
"Pimeydessä asuvan silmät eivät siedä kirkkautta, pimeys on niille
luonnollinen. Tämäkin seurakunta, uskon minä, on näihin asti saanut
pimeydessä olla. Mutta kun jäi rovastin paikka avoimeksi, ne varmaan
toivoivat hyvää pappia, ahkeraa sielujen hoitajaa, luulen minä, vai
miten, arvoisat kirkkoraadin jäsenet?"
"Kyllä, kyllä. Mitenkäs muuten. Kyllä se niin on ollut", vastattiin.
"No kun se tuli, niin ei tunnettu. Pimeydessä asuneet silmät eivät
siedä valoa. Mutta tämä silmätauti ei ole uusi, se on ollut jo ennen
Kristusta... Monta sataa vuotta odottivat juutalaiset Mesiasta
tulevaksi, mutta kun se tuli niin eivät sitä tunteneet, eivät sietäneet
sitä ijankaikkisen valon kirkkautta minkä vapahtaja toi mukanaan, vaan
alkoivat vainota, parjata ja häväistä suurimmaksi kansan häiritsijäksi.
Sama on laita täällä Jänislahdella. Valoa toivottiin, vaan valoa ei
siedetä, ennenkun siihen silmät tottuvat. Mutta valoa täytyy pimeyden
paeta ja valon voima on voittavana ja hallitsevana voimana ennen pitkää
Jänislahdellakin."
Näissä viimeisissä piispan sanoissa kuului kuin hän olisi sanonut
amenen tämän laatuisille puheluille. Siksi toiset piispan toverit
muuttivat keskustelun tavallisiksi tupakkipuheiksi, missä kirkkoraadin
jäseniltä kyselivät kesästä, minkälainen oli heinän saanti, minkälainen
tuli ruisvuosi, minkälainen ohravuosi, miten kaloja saadaan, miten
niitä pyydetään ja muuta sellaista, että meni yhtenä rupatuksena koko
huone. Ja kirkkoraadin jäsenet tunsivat povessaan ylpeyttä siitä, että
saivat olla piispan joukossa. Tunsivat olevansa monta vertaa
korkeammalla asteella siitä pirttikartanon puolella olevasta väestöstä
mistä yhä vaan lakkaamatta kajahteli ontelosti kaikuva esiinhuutajan
ääni. Niillehän juuri kuului se piispan määräämä rautaisen vitsan
heilutus, eikä heille, samoin kun nämäkin tutkimukset olivat kun yö ja
päivä toisiinsa verraten. Tuntui ihan siltä, että he ovat auringon
poikia siihen nähden, kun pirttikartanon puolen joukkoa tuskin voi
sanoa kuunkaan lapsiksi heidän valoonsa verraten.
Viimein kuitenkin oli poliisitutkinto loppunut, joten nimismieskin
pääsi tulemaan päivällisille piispan joukkoon, johon tohtorikin oli
erityisen kutsun kautta saatu tulemaan.
Mutta kirkkoraadin jäsenet kuitenkin saivat päivällisten ajaksi poistua
pirttikartanoon. Se seikka olikin kirkkoraadin jäsenten mielestä
syvempi alennus, kun päivälliskartanon ja pirttikartanon portaitten
korkeuden eroitus, vaikka sekin oli pari metriä. Aivan kylminä
karuilivat kirkkoraadin jäsenten hartioissa nekin äskeiset piispan
lämpimät puheet, joille he muistivat olleensa valmiit sanomaan amenen.
Mykkinä vihasta ja tuikein katsein nyt kirkkoraadin jäsenet hakivat
eväskonttinsa pirttiin, joista kuivettuja eväitään melkein viskelemällä
heittelivät pirtin pitkälle, likaiselle pöydälle, jonka taakse istuen
rupesivat äänettöminä syömään kuni rahtikuormain edestä riisutut
nälkiytyneet hevoset.
Yhtä ilottomat oli kuitenkin piispan joukonkin päivälliset. Aivan
tukehduttavalta tuntui ilma, jonka salainen paino teki koko tuon lähes
kaksikymmenhenkisen pöytyen melkein äänettömäksi. Ainoastaan tohtori,
ollen arvokkaimpana henkilönä tätä äänettömyyttä saadakseen pois, alkoi
siellä piispan puoleisessa päässä pöytää kertoilla ulkomaisista
sanomalehdistä lukemiaan tietoja sodan uhkauksista ulkovaltojen
välillä, joitten johdosta piispan kanssa tekivät päätelmiään missä
määrin se tulisi vaikuttamaan Suomen oloihin, jos sillä ja sillä
vallalla ja sen ja sen kysymyksen ratkaisu tuottaisi sodan. Mutta tämä
oli niin kaukaista ja koko keskustelu niin tehdyn väkinäistä ja kuivaa,
että se ei saanut kuulijoissa mitään mieluisuutta vireille.
Mutta piispan notarius istuessaan talon neidin rinnalla, jonka pyöreitä
kasvoja punasi kahdeksantoista kesämarjan hohtavat, herttaiset veret,
tunsi olevan velvollisuutensa kohottaa toveriaan siitä haudasta mihin
tämän yleinen alakuloisuus oli melkein painanut. Kauan hän kuitenkin
mietti sitä mistä hän lähtisi sillä sama tukehdus vaivasi häntä kun
muitakin. Mutta viimein veti jänispaistivadin eteensä ja tarjottuaan
ensin rovastinnalle ja vieressään istuvalle neidille nosteli siitä
lautaselleen aikasen röykän niitä mieluisen näköiseksi kypsennettyjä
jäneksen lihoja. Tätä tehdessään hymyillen ja hieman päätään punoen
sanoi: "Mutta tämän pitäjän nimi ei ole suotta aikojaan Jänislahti.
Minun mielestäni kuitenkin pitäisi tämän pitäjän nimi olla kerrassaan
Jänispaisti, eikä sen vähempi."
"Jänispaisti. Hihhihih."
"Niin, niin. Onhan jänikset ottaneet näihin päivällisiin osaa enemmällä
kun viidenkymmenen prosentin kustannuksella."
"Jänispaisti. Se olisikin pitäjän nimi", kuului toistamiseen neidin
hymyilevästä suusta ja virkistyneet silmät vilahtelivat notariukseen.
"Niin, niin", lisäsi notarius. "Minä en ankarammin puolusta mitään niin
kun jäniksen kunniata. Sillä jos jänispaistia vaan olisi harvemman
kerran edessäni kun on, niin olisin siihen valmis vaihtamaan vaikka
minkälaisen ja miten saadun esikoisuuteni. Senpätähden minun mielestäni
olisi sangen oikein, että jänispaistin arvo pyhitettäisiin oikein
pitäjän nimellä, mikä tulisi näkymään kirkonkirjoissa ja kaikissa
hippakunnan asiakirjoissa. Ja mikä olisikaan mieltä ylentävämpää, kun
saada arkkipiispalta määräys käydä Jänispaistissa piispantutkintoa
pitämässä... Ette usko miten se tuntuisi hyvälle, somalle ja
mukavalle."
Tätä sanoessaan notarius heilautti lystikkäästi lyhyttukkaista päätään
ja hymyili yhä sydämmellisemmän näköisesti.
"Taidatte olla ahkera metsästäjä kun panette niin suuren arvon
metsälliselle", virkkoi rovastinna hymyillen ja virkistyneemmän
näköisenä, jota sanoessaan vilkasi notariukseen ja itsensä ja
notariuksen välissä istuvaan tyttäreensä.
"Olen aivan typerä siihen. Ainoastaan tässä saan jäniksen kiinni,"
sanoi notarius jota sanoessaan pisti kahvelinsa lihaläjään niin
reippaasti juuri kun se todellakin olisi siinä ollut kiinni otettava.
"En usko sitä, olettepa siksi vilkas mies", jatkoi rovastinna.
"Mutta jänis on paljon vilkkaampi. Ampumaan kun ei ole minussa miestä,
niin kyllä jänis tietää mitä sellaiselle miehelle on tehtävä. Se poika
käyttää sitä etua mikä sillä jaloistaan on."
"Uskokaa hänen puhettaan ettei ole miestä ampumaan", keskeytti
notariuksen vierellä istuva tuomiorovasti. "Mies viimeisessäkin
suuressa kilpa-ammunnassa ampui ensimäisen palkinnon."
"Niin, mutta mepä puhummekin täällä vaan jäniksistä ja jäniksen
ammunnasta. Se pyöreäsilmäisenä voi laukata seitsemän kertaa keittiön
ympäri sillä aikaa kun palkinnon ampuja tähtää maaliin."
"Te on totta, ettei aina ole sama mies tarkka maaliin ampuja ja
metsästäjä", myönsi tuomiorovasti. Kun näki, että nämä metsästystarinat
miellyttivät rovastinnaa, niin tekeytyi hänkin iloiseksi ja leikillisen
iloisella tavalla alkoi kertoa: "Muistanpa erään hauskan tarinan
eräästä syntymäkaupunkini pormestarista siltä ajalta kun olin
mustalaispojan kokoinen ja juosta vökellin vaan koiran asemesta muitten
mukana metsästysretkillä. Hän, se pormestari, oli kieltämättä
ensiluokan ampuja kilpa-ammunnassa ja niin innokas, että hän
ampumaharjoituksissa oli aina mukana, kun mustalaisen sika ja puhui
niistä ampumisistaan aina ja aina. Ja se intonsapa häntä veti joka
kerran metsästysseurueisiinkin, mutta jänistä hän säikähti niin
tavattomasti sen sattuessa näkymölle tulemaan. Niinpä kerran oli meitä
kymmenkunta muuta miestä hänen kerallaan erään suuren tilanhaltijan
jänisrikkaissa metsissä metsästämässä, missä isäntäkin oli koirineen
mukana. Mutta kun meille, vainajien kantajille, kertyi liian paljon
kantamista, niin isäntä toimitti meidät, pari poikasta, viemään
taakkamme kotiinsa, laitettavaksi niistä pari tai kolme jänistä
päivällispöytään. Mutta salavihkaa viskutteli meille, että laittaisimme
yhden niistä Sannanurmen veräjälle keppien varassa seisomaan siksi kun
me täältä palaamme. Me tiesimme ennestään, että isäntä on
muutamanlainen koiransilmä, mutta emme tienneet sitä mikä sillä nyt oli
mielessä. Me teimme työtä käskettyä ja laitoimme kun laitoimmekin
suuren jäniksen kamuran puoleksi syrjittäin istua tököttämään keskelle
tietä. Silmätkin pienillä tikuilla pönkittelimme niin renkaisilleen,
kuin ilmosella jäniksellä ja karvatkin laitoimme ihan luonnolliseen
asemaan. Tämän kaiken tehtyä palasimme takasin metsästysjoukkoon ja
sanoimme isännälle missä jänis odottaa. Aikansa metsästettyään alkoi
metsästysseurue kulkeutua taloon päin. Nyt jälekkäin tietä huolettomina
astua kölkkästessä isäntä hieman hämmästyen seisattui tiellä, otti
taka-askeleen, mutta samassa viittasi kynttä kantta jälessään tulevalle
pormestarille jänistä ja sanoi: 'Nyt ampukaa!'
"Mutta pormestari rupesi ihan vapisemaan siitä arvaamattomasta ilmiöstä
ja vapisi ja vapisi ja muutti ja muutti asentoa varmaan yhden minuutin
ja tähtäsi ja tähtäsi. Sillä aikaa olivat kaikkien toisten pyssyt kohti
jänistä varalta, josko tuo kyllästyy tuohon odotukseen ennenkuin
pormestari kerkiää laukasta. Mutta laukesihan se pormestarin pyssy kun
laukesikin, eikä ampumisen tulos ollut parempi kenellekään, sillä
silmät ja korvat menivät jäniksellä täyteen haulia sekä tappuran ja
ruudin palannutta törkyä. Mutta sattuipa eräitä hajahaulia romahtamaan
niihin keppeihinkin, joitten varassa jänis tonhotti pystyssä. Nekin
horjahtivat ja tönköttynyt jänis köllähti pitkälleen ja kangistuneet
jalat jäivät sojottamaan kohti taivasta. Silloin pormestari riemuissaan
huudahti: 'Niin sattui, kun vanhalta oppineelta', ja lähti juosta
vökeltämään ottamaan kiinni. Vaan toiseksi muuttui pormestarin ihastus
nostaessaan köhmöttynyttä, kylmää jänistä. Ihan harmillisesta vihasta
kähisten sanoi: 'Te pojat, peijuonit'."
Kaikkia muita nauratti ja kutkutti tuo kepponen, mutta ettei pormestari
tästä hänelle tehdystä pilasta nostaisi mörköelämää, alkoivat toiset
hämmentää sitä kertoen heille tehdyistä kepposista. Meillä pojilla oli
pitkällaiset tukat ja siksi emme uskaltaneet sinä iltana lähestyä
pormestaria.
"No, missä ne koirat olivat, kun ne eivät sitä pönkitettyä jänistä
kohti sattuneet, ennen miehiä?"
"Ne juosta hulmottivat tietysti mikä mistäkin metsiä myöten, sitä mukaa
kun kuulivat miesten kulkevan, mutta sitäpaitsi ei ne olisi kuolleesta
jäniksestä perustaneet, vaikkapa kohti olisivat sattuneet."
Tämän tarinan aikana olivat kaikki lopettaneet syöntinsä ja jääneet
selkäkenossa istuen kuulemaan sen tarinan loppua. Ja kun se oli
loppunut, niin kohosivat kaikki ylös ja kiirehtivät rovastinnan luokse
kätellen kiittelemään päivällisen edestä, minkä tehtyään hajosivat mikä
minnekin ympäri salia oleville istuimille istumaan. Muutamat istuivat
ensin ja sitten toiset säätynsä ja luonteittensa mukaisesti niitten
puhelutovereiksi. Niinpä notariustakin tuo luonteenomainen voima veti
kasvitarhan puoleisen akkunan poskessa istuvan talon neidin luokse
ikäänkuin jatkamaan äskeistä ruokapöydässä syntynyttä tuttavuutta.
Notarius kyllä tiesi, että viskaalin poika kosii sitä neitiä, mutta sen
hän ei tuntenut estävän tekemästä pintapuolista tuttavuutta. Niinpä
hän, punoen tummia hyvin kiertyneitä viiksiään, istui akkunan toisen
posken kohdalla olevalle istuimelle, missä toisen posken kohdalla
olevalla istuimella neiti istui. Mieluista olikin se neidistä, sillä
notariuksen siihen istuessa neiti itse huomaamattaan nyhjäytti pyylevää
ruumistaan notariukseen päin ja punahuulinen mansikkasuu vetäytyi
sievään hymyyn,
Kohtapa heillä alkoikin keskustelut. Sattuvia ne notariuksen tarinat
olivatkin neidin mielestä, koskapa hän aina väliin oikein imelästi
nauraa kikatti ja hyvin usein nauroi notariuskin, että olkapäät
tutisivat ja vesi tihisi ruskeanharmaista, kirkkaista silmistä.
Mutta nyt lähti tohtori ja nimismies pois ja vanhemmat papit asettuivat
keskustelemaan vakavista, virallisista asioista, niinpä notariuskin
lopetti neidin kanssa sen hauskan keskustelunsa ja siirtyi sinne
pappien joukkoon kuulemaan niitten toimia ja mitä valmistuksia heillä
on huomisen päivän varalle.
Ei kuitenkaan heillä mitään varsinaista ollut. Katselivat vaan kukin
pieniä taskuraamatuitaan ja etsivät niitä värsyjä, mitä tulisivat
rovastin vihkimisessä lukemaan ja terottivat niitä mieliinsä, että
muistaisivat ulkoa lukea.
Samoin haki notariuskin pienen raamattunsa, jota muitten mukaan
katseli, mutta mielessään sanoi: "Minä luen hyvästä paimenesta, joka
antaa henkensä lammastensa edestä. Jos mikään niin se miellyttää
rovastia. Siitä minä luen", ajatteli hän ja hieman punalti päätään
aatteelleen vakuudeksi ja painoi raamattunsa kiinni. Eikä kauvan
ennenkuin toisetkin papit tekivät samoin ja alkoivat tarinoida
jokapäiväisiä tarinoita, mihin rovastikin käkötteli sekaan. Mutta
piispa se pysyi yhäkin vähäpuheisena ja synkän näköisenä. Koko olento
näytti ihan jäykistyneeltä.