Miehet olivat Kaisaa haranneet koko päivän, mutta eivät löytäneet.
Kaisa kun paiskautui järveen, niin oli hänelle näkyvinään etempää ne
toiset uimamiehet, joita hän sukkelossa uiden koetti tavottaa. Mutta
ulapalla, ei sataakaan askelta rannasta, oli selkäsyvän rinne, missä
kävi Haapajärveen tuleva Liekojärvestä laskeva pyörrevirta, jossa aina
vesi on kylmempi, kun tyyni vetisillä paikoilla. Kaisa tähän virtaan
jouduttuaan tönkistyi aivan kuni sidottu ettei voinut yhtään jäsentään
liikuttaa. Virta vastasi nyt vaatteisiin ja kuljetti omia teitään ja
pyöritellen miten milloinkin vei Haapajärven syvimpään syvyyteen, jossa
se yhäkin hiljalleen pyörien vajosi pohjaan ja jäi suulleen makaamaan
kädet levällään ja jalat suorina kuin puikot.
Tähän syvyyteen eivät miesten haraköydet yltäneet, joten Kaisa jäi
sinne ja miehet rupesivat luulemaan, että Kaisa ei olekaan
Haapajärvessä, vaan yön hämärässä on opitulla tavalla uinut
umpisukkelossa, lapsiaan eksyttääkseen, johonkin niemen kainaloon,
jossa on noussut maalle, mennyt sitä tietään metsään ja hirttänyt
itsensä, tai muuten lopettanut. Tämän ajatuksen kertoo nyt mukana ollut
pappilan renki Esko rovastille sellaisella varmuudella, että siinä ei
ollut epäilemistä. Sen kuultuaan rovasti sanoi: "Se on nimismiehen asia
haalia kylän väki kokoon ja etsiä metsistä. Me kyllä olemme osaltamme
hakeneet."
Rovastinnakin myönsi siihen: "Me kyllä puolestamme olemme tehneet, mitä
olemme voineet. Mutta voi, voi, sentään sitä Kaisa parkaa... No surmaa
ei ole nimetöintä. Kunhan olemme hänelle tehneet mitä olemme voineet,
sekä eläessä, että vielä kuoltuaankin."
Sen sanottuaan rovastinna näpisti suunsa visuun kiinni ja
tyytyväisyyden valo näkyi pyöreämuotoisissa lihavissa kasvoissa.
Mutta rovastin silmät ne vilkkuivat levottomina istuessa kamarinsa
keinutuolilla. Sitä hän ei kuitenkaan millään liikkeellä ilmaissut,
että hän oli vähääkään rauhatoin. Hänen kasvoissaan olikin niin paksu,
karkea, harmaa nahka kun juuri sitä varten laitettu, että sen alle voi
kätkeä suurimmatkin mielenmuutteet.
Rovasti näki rovastinnan olevan viattomassa tyytymyksessä, mutta
kuitenkin ajattelevan Kaisaa. Viedäkseen rovastinnan ajatuksia siitä
pois hän sanoi: "Kahden viikon perästä meillä on piispantutkinto."
"Niin todellakin." sanoi rovastinna, ikäänkuin herättyään. "Olipa onni
ettei tuo Kaisan häsäkkä sattunut silloin. Todellakin, silloin sitä on
häsäkkätä. Sinäkin Hermanni silloin vihitään Jänislahden rovastiksi,
täytyy tehdä kallis virkavala. Mutta sehän ei ole vaikea, kun vaan on
uskollinen tehtävälleen... Voi, voi, kun sitä on todellakin tämä elämä
yhtä hyörinätä ja pyörinätä vaan. Kun nyt taas pääsisi siitä
piispantutkinto ajasta sivu, niin saisihan ehkä hengähtää... No Jumalan
avulla voitamme kaikki."
Nyt oli rovastinnan mieli uronnut Kaisan muistoista kokonaan ja
ajatteli vaan miten selvitään piispantutkinnossa ja mitä ja mitä
laitoksia tulemme tarvitsemaan, jotka ovat hänen huolestettavansa.
Seuraavana yönä unissaan näki rovastinna Jahtirannan Kaisan puhtaissa
morsiuspukimissa tulevan vihkimähuoneesen ja oli odottavinaan sulhasta
tulevaksi ja rovastia vihkimään. Siihen hän heräsi ja mieleen tuli
herätessä ne eilisen aamuset Oravankankaan Hetan umpimieliset sanat
jonkun syyllisyydestä Kaisan kohtaloon. Hän tunsi painuvan mielensä
pahaksi, minkä pakottamana kysyi piika Kertulta aamukahvia tuodessa:
"Tokko sinäkään sait selvää eilen aamulla Hetan umpimielisyydestä? Ketä
hän luulee syylliseksi Kaisan kohtaloon?"
"Kyllä minä tiesin Hetan mielen, vaan en minä kuitenkaan tahdo sanoa."
"No Jumalan tähden, sano toki!"
"Heta pitää totena sen tuonosen juorun, minkä tekin tiedätte."
"Ettäkö rovasti!"
"Niin juuri."
Tämän kuullessa rovastinnalta yritti kahvikupit pudota käsistä
lattiaan, kasvot menivät melkein mustiksi ja silmät rävähtämättöminä
tuijottivat, vaikka ne eivät katsoneet mihinkään esineeseen. Pitkän
tuokion perästä vapisten kysyi: "Mitäs sinä luulet?"
"En minä usko. Minä sanoin eilen aamulla Hetallekin ihan kuivia
sanoja."
Rovastinnan kasvot rupesivat sulamaan ja rupesi jotakin sanomaan
Kertulle, mutta hän ei tahtonut kuunnella, lähti vaan kyökkiinsä pieni
tarjotin toisella kämmenellään ja toisella aukoi ja lukitsi matkallaan
olevia ovia. Ajatteli vaan, että sopikoot sotkunsa, ei se liikuta
häntä.
Rovastinnan mieli jäi nyt kiinni kahteen kysymykseen. Hetan sanoista
hän eilen aamulla kuuli varmuuden. Rovastista ei voinut uskoa
sellaista. Mutta ei hän kuitenkaan saanut Hetan sanoja mielestään pois.
Väkisten painui mieli raskaaksi. Sitä mielensä painoa ei rovastinna
ilmoittanut rovastille, vaan piti omana salaisuutenaan ja taisteli
itsekseen. Mutta tulevalla viikolla rupesi kulkemaan rovastinnan luona
akkoja, joilla kaikilla oli se sama asia, puhua kuulemiaan rovastin ja
Kaisan väleistä. Nyt rovastinna tunsi loppuvan voimansa taistella niitä
juoruja vastaan, joten eräänä iltapäivänä tunsi ikäänkuin
voittamattoman voiman itseään pakottavan tästä sanomaan rovastille. Nyt
rovastinna oikein kevein jaloin meni rovastin luo ja sanoi kuulemansa,
oikein tarkastaen rovastin silmiä näkyisikö niissä mitään merkkiä.
Rovasti oli iloinnut siitä, että Kaisa oli hukkunut, eikä siis ollut
kenenkään kyseltävänä ja tiuskaten hän nyt sanoi: "Oletko sinäkin
tulemassa hulluksi, vaiko jo lienet, kun sellaisia kuuntelet ja vielä
tulet minulle kertomaan. Koko tuo juoru on vaan keksitty kostoksi siitä
kun minä tämän pappilan sain syynissä määrätyksi suurennettavaksi
puolta suuremmaksi. Mutta sillä eivät pitkälle pääse, kyllä päätös
paikaltaan puree."
"Totta tosiansa. Siitähän se onkin kotosin," sanoi rovastinna
ihastuneena. "Nyt minä en kuule enää moisia puhujia. No, ne keksivät
nuo pahat ihmiset. Mutta tyhjä säkki ei pysy seisallaan. Kuiva rikka
pian putoaa hännästä."
Nyt rovastinna tunsi ymmärtävänsä seurakunnan pahuuden ja miten ihmiset
voivat laitella vaikka minkälaisia juttuja ainoastaan sentähden, että
pappila suurennetaan puolta suuremmaksi, joka on aivan tarpeen vaatima,
että pojatkin saavat omat huoneet.
Tämän kostoksi aikoi nyt rovastinna jättää Kaisan lapsistakin
huolenpidon vaivashoidon huoleksi. Siitäpähän näkevät, ketä ovat
pistäneet. Tämän sanottuaan rovastinna tunsi ikäänkun taakan pudonneen
hartioiltaan ja vielä keveämmin jaloin kävellä tölkkäsi rovastin
kamarista salin poikki ulos ja ikäänkun elämänsä tärkeimmistä huolista
päässeenä istahti asuinrakennuksensa korkeilla portailla olevalle
häkkitaustaiselle penkille nauttimaan kesäillan viileydestä. Samalla
päätteli, että huomenaamuna hän käy vaivaishoidon esimiehelle
sanomassa, että korjaavat nuo Kaisan lapset pois. Pankoot orsille tai
parsille, siitäpähän todellakin näkevät, ketä ovat pistäneet moiset
juorujen levittäjät.
Kaisan lapset olivat komennettu asumaan työväen pirtissä ja olivat ne
nyt asettuneet akkunaan katsomaan työmiesten kotiin tuloa ja näkivät
rovastinnan yksinään istuvan rakennuksen portaalla. Sen nähtyään
lähtivät ihan kuni kilpaa juoksemaan sinne ja rovastinnan luokse tultua
Saimi otti rovastinnan helmasta hänen lihavan, lyhytsormisen kätensä ja
puristi sen käsiensä väliin ja nojaten rovastinnan polveen, melkein
syliin kumartuen sanoi: "mamma mamma." Toiset lapset Saimin käytöksestä
saivat rohkeutta, että kiipesivät sohvalle ja istuivat rovastinnan
viereen, missä iloisesti katsellen rovastinnan silmiin, nojasivat
itsensä häntä vasten. Rovastinna ei ollut tästä tietääkseenkään. Istui
vaan selkä kenossa vaaleaksi maalatulla häkkitaustaisella sohvallaan ja
aikoi pysyä tylynä lapsille. Mutta Saimi itse tietämättään minkätähden
hän _niin_ teki puristi yhä rovastinnan kättä ja kun ei osannut
muutakaan sanoa niin kertoi yhäkin sitä talon lapsilta kuulemaansa
lausetta: "mamma, mamma."
Ne toistakymmen vuotiaan tytön suusta kuuluvat, lapsellista
turvallisuutta ilmaisevat sanat kuitenkin kulkivat läpi rovastinnan
olennon, niin että ikäänkuin väkisten tulvahtivat rovastinnan pyöreille
kasvoille polttelevat kyynelet. Pyhkäistyään ne pois, otti hän kätensä
Saimin käsistä irti ja silitti hänen kellahtavatukkaista päätään ja
sanoi: "Menkää nyt keittiöön. Kerttu antaa illallista. Kiittäkää
Kerttua ja menkää hyvinä lapsina pirttiin vuoteellenne nukkumaan ja
siunatkaa itsenne." Sen kuultuaan lapset kilvan lähtemään, mutta Saimi
vielä pyörähti ympäri ja iloisesti katsoen rovastinnan silmiin sanoi:
"Luemmeko me Isämeidänkin."
"Lukekaa, lukekaa", sanoi rovastinna hymyillen. Tämän kuultuaan lapset
juoksivat keittiöön. Mutta rovastinna jäi kummeksien miettimään kuka
heille on Isämeidän opettanut -- eihän Kaisavainaan sanottu osanneen
lukea vähääkään... Kukapas muut kun rovasti se on opettanut siellä
Jahtirannalla käydessään... Ai kuinka soma on lasten ja imeväisten
suusta kuulla tuollaiset sanat... Niin. Kukapas muut kun rovasti se on
Isämeidän noille lapsille opettanut ja eipä ole sana kivistöhön eikä
pisteleviin orjantappuroihin langennut. Ei. Nyt ilmestyivät uudet
kyynelet rovastinnan kasvoille, joita kirkkaan valkoisella
nenäliinallaan pyyhkiessään itsekseen sanoi: "Voi kun olin paha, kun
noin puhtaat lasten sydämmet uhrasin koston uhriksi... Hyvä Jumala,
anna anteeksi pahuuteni ennen tuon auringon laskua... Niin. Anna
anteeksi, eläkä näitä soimaa".
Rovastinna aikoi nyt oikein nauttimalla nauttia siitä harvinaisen
kauniista kesäillasta. Mailleen painuva aurinko juuri parhaillaan
punasi rauhallisina lepäileviä pilviä ja siinä hohteessa kaikki kesän
kasvit, metsien puut ja huoneitten nurkat ja katotkin näyttivät olevan
ilman punertavaan silkkiin pukeutuneita. Mutta samassa alkoi salista
kuulua rovastin epämääräiset askeleet, mistä hän yskien ja kakistellen
tulla väjähti portaille ja istua kajahti toisella puolen käytävästä
olevalle istuimelle ja nojasi hänkin itsensä istuimen häkkikaiteista
taustaa vasten. Siinä hän alkoi puhella käkätellä pelloista,
kesäkynnöistä, niityn aidoista, haravista, viikatevarsista ja suovain
pielistä. Ne rovastin hajanaiset ja tehdyiltä maistuvat tarinat
rupesivat rovastinnasta tuntumaan väsyttäviltä ja hän ajatteli lähteä
ruokasaliin Kertun avuksi illallista laittamaan ja muutenkin tuntui
olevan sinne salainen veto, kun sieltä kuului kaikkien lasten iloinen
hälinä ja väliin aina Kertun komentavat äänet. Mutta samassa sieltä
ruokasalista päin tulla vilkasi Aili, joka nähtyään rovastinnan siinä
istumassa, suoraa päätä juosten syöksähti rovastinnan syliin ja kasvoja
suudellen sanoi: "mamma, mamma".
Silloin rovastinna kiepasi Ailin rintojaan vasten ja suudellen sanoi:
"Sinä minun Ailini, minun kultainen Ailini, sinä illan perhonen elät
vielä. Se onnetoin Kaisa pelasti sinut, sinä illan kultasiipinen
perhonen. Mitä tekisinkään Kaisa paralle, jos olisi tässä." Mutta sen
kuultua rovastin pitkät silmäripset rupesivat luikkamaan tavallista
tiheämpään ja kuului halveksiva murahdus: "Hymm."
Tämän ei rovastinna antanut häiritä iloaan, vaan hän nousi seisalleen
ja ilossaan kiemuroivaa Ailia sylissään kantaen lähti melkein puoleksi
juosten mennä hynttyyttämään ruokasaliin.
Nyt oli rovastinnan mielestä kokonaan hävinnyt ajatus Kaisan lasten
toimittamisesta vaivaishoitoon. Jahtirannan torpan asukkaaksi ja torpan
aituuksen vartijaksi toimitti hän erään lapsettoman pariskunnan,
joitten hoitoon rovastinna toimitti Kaisan lapset ja kolmantena päivänä
jo lupasi pitää niitten ruuasta huolen. Eikäpä rovastinnan lupaukset
olleetkaan turhia, sillä usein nähtiin rovastinnan valkean venheen
lähestyvän Jahtirannan torpan rantaa, mihin Kaisan lapset käsiään
räpyttäen ja ilosta huutaen juoksivat vastaan, mutta ei useinkaan niin
puhdaskasvoisina, kuin Kaisan eläessä. Useinpa rovastinna pakottikin
Kaisan lapset pesemään kasvonsa ja kätensä ja kampaamaan tukkansa
ennenkun saivat tulla antamaan kättä ja ottamaan niitä tuomisia, mitä
rovastinnan soutajamuija korissaan kantoi rannasta taloon.
Tämä Jahtirannan torppa tuli nyt yhä edelleen rovastinnan
mieluisimmaksi käymäpaikaksi, sillä siellä ei tarvinnut koskaan kuulla
niitä hävyttömiä puheita, mitä muu maailma tuntui olevan täynnä
rovastin ja Kaisavainaan väleistä, mitkä jutut yhdessä Kaisan kuoleman
sanoman kanssa levisivät ympäri Jänislahden seurakuntaa, missä
kierrettyään ne tarinat kymmenin kerroin lisäytyneinä palasivat
takasin. Ja turhaan niitä kuullessaan rovastinna huokaili: "Voi
maailmaa pahennusten tähden." Turhaan hän vihasi seurakuntalaisia
niitten juorujen takia, sillä kertojat siitä vaan innostuivat niitä
varsin tuomaan rovastinnan tietoon kun kuulivat sen harmittelevan.
Rovastinnalle niitä kuitenkin kerrottiin siinä ajatuksessa, että hän
kertoisi rovastille. Tämän tiesi rovastinna ja sentähden tuntui se
hänestä vieläkin pahemmalta kun ei kuitenkaan voinut rovastista uskoa
sitä, mitä hänen täytyi kuulla, eikä voinut kertoa rovastille.
Rovasti ei siitä kuitenkaan sillä päässyt, että rovastinna ei kertonut
kuulemiaan. Jokahisen Jänislahden naisen kasvoissa näkyi syvä inho
nähdessään rovastia. Eikä yhdenkään miehen kasvot pysyneet vapaina
nähdessä rovastia, vaan toisten kasvoissa näkyi katkera, tulinen viha
ja toisten kasvoista pureva iva, mikä pukeutui raakoihin sanoihin,
missä ikänä tilaisuus vaan salli.
Tästä kaikesta ei rovasti ollut tietävinään. Paksuja huuliaan
nipistellen vaan ylpeästi hymyili ja itsekseen punoi, että tulkaahan
piispantutkintoon, kyllä silloin tulette tuulen tuntemaan, taivahan
tajuamahan.
Nyt oli lauvantai ja tänä päivänä oli huomiseen rippikirkkoon
kirjoitettu nuorta kansaa enemmän kuin harvoinkaan muulloin. Tämän
nuoren kansan öisiä liikkeitä tahtoi nyt pitää rovasti silmällä, että
oikein silminnäkijänä voipi tulevan pyhän aikana sanoa piispalle, kun
tulee kysymys seurakunnan henkisestä tilasta. Sentähden ei rovasti tänä
iltana asettunut ollenkaan yöteloilleen, vaan odotti maatapanoaikaa,
jolloin hän aikoi lähteä tarkasteluretkelleen. Ja niinpä hän, kun
syyskuun ilta oli pimennyt pimeimmilleen, pani koppahattunsa päähänsä,
otti kepin käteensä ja lähti ulkokausteelle kävelemään. Mutta
rovastinna, kun tiesi seurakuntalaisten vihan, niin ei päästänyt
yksinään, vaan lähti kumppaniksi ja paikalla ulos tultua kiersi lihavan
kätensä rovastin pitkään, luiseen käsivarteen. Samassa kulki nyt kaksi
nuorta miestä sivu, taluttaen saman ikäistä naista keskessään, joka
keveästi nauraa rehletteli miesten puheitten melkein tyhmille
sukkeluuksille. Toinen miehistä tirkisti rovastia silmiin ja
ivallisesti sanoi: "Lintu Hermanni"... Hänkin on vielä ylhäällä ja
tyttöä vetää siivestä... Vetää kun mies. Näetkö Kalle tuota?"
"Näen", sanoi kysytty, "vaan eipä ole enää Jahtirannan Kaisa kynkässä."
Sitten seurasi sarja paksuja sukkeluuksia miesten kesken. Kaikelle
sille nauraa keklotteli nainen heidän keskessään kävellen imelänä, kuin
sokeroitu maitorieska ja tyytyväisenä kuulemaansa nautintoon. Näitä
sukkeluuksia ladeltiin naisen yhä nauraessa niin kauan kun luultiin
niitten kuuluvan pappilan herrasväen korviin.
Mutta näitten äänien johdosta saapui joukko toisia nuoria miehiä ja
naisia, mitkä yhtyivät nyt yhdeksi joukoksi ja veivät puheet yhäkin
ruokottomammiksi, missä rovastin ja Kaisan välit olivat ikäänkuin
sitovana pohjana. Miehille se lisäsi vaan intoa, kun naiset yhteen
ääneen sydämmensä pohjasta ja kohti kurkkuaan nauraa kotkottivat. Tätä
lystiä pidettiin ikäänkuin rovastin luvalla hänen kunniakseen.
Minkäänlaiset sanat eivät tuntuneet olevan hävettävää, vaikka tiesivät
olevan rovastin ja rovastinnan kuulemassa.
Rovasti ja rovastinna eivät olleet tätä kuulevinaan, vaan ihan kun
tukituin korvin käsikynkässä kävelivät nurmista pengertä joen rantaa
kohti. Menivät kahdesti pappilan ohi kulkevasta tiestä yli, menivät
aina niin kauas, missä noin parin sadan askeleen päässä näistä teistä
leveä, tyyni joki katkasi korkean, vaaleamultaisen kangasselänteen,
jossa tuuheat monihaaraiset tervasmännyt seisoivat joen törmän
korkealla töyräällä. Tähän kuului nyt läpi tyynen pilviyön pienimmätkin
liikkeet ja äänten vivahdukset kauttaaltaan yli koko kirkonkylän ja
sivukulkijatkaan eivät siitä helposti huomanneet. Tähän paksukaarnaisen
tuhuramännyn vähä nurmiselle kentälle nyt istuivat rovasti ja
rovastinna vierekkäin. Siinä rovastinna, muistamatta, että hekin olivat
tulleet kuuntelemaan, eikä puhelemaan, alkoi: "Hyi, noita
seurakuntalaisia, hyi... Oikein puistattaa, niin kävi ilkeäkseni... Ja
mistä ne ovat kaivaneet senkin Lintu Hermannin nimen, joksi ne sinua
siellä Riutanniemelläkin haukkuivat... Hyi... Eihän vaan tuo piika
Kerttu olisi jollekin sanonut, mistäpä ne täällä muuten tietäisivät.
Hyi... Voi, todellakin tätä maailmaa. Pahoja ihmisiä, pahuutta,
murhetta, ja kaiken kaltaista ikävyyttä täynnä. Niinpä on
kirjoitettukin: Voi maailmaa pahennusten tähden sillä pahennukset
kumminkin tulevat... Sekin Kaisa parka. Lienee vielä hirttänyt itsensä,
laittanut sen viheliäisen henkensä metsien kummitukseksi,
loppumattomaksi kiusaksi ihmisille. Ja missä hänen kurja ruumiinsakaan
on, kun ei kylänväkikään löytänyt... Siitä kuitenkin saamme iloita,
että olemme hänen hyväkseen tehneet, mitä olemme voineet... Taas kuuluu
tuo Lintu Hermannin nimi... Kuulee aivan selvään, että siitä
katkeruudesta ne työntävät tuota roskaa, kun sinä viekkaudella sait
päätetyksi tämän pappilan suurentamisesta... Tuhat täytinen, no mistä
ne ovat kaivaneet tuon Lintu Hermannin nimen. Kuulitko, kun nytkin
kuului kiljuva ääni: 'Lintu Hermanni ja perkele suuressa palatsissaan
Jahtirannan Kaisa sylissä'. Juuri itse rietas kai niille tuommoisia
korviin kuiskii. Ja vielä tuon Kaisan mennyt olento vedetään mukaan."
"Olehan nyt", keskeytti rovasti rovastinnaa nyhjäyttämällä kylkeen ja
teralti katseensa ja korvansa joen takana muhjottavaan,
korkeametsäiseen Hopeavuoreen, mistä rupesi kuulumaan juopuneitten
rivoja kiljumisia ja inhottavia laulun loilotuksia, viulujen ja
harmonikkojen epämääräisiä säveleitä, miesten hohottavia ja naisten
kikattavia nauruja, kaikki sekautuen yhdeksi katkeamattomaksi äänien
sekamelskaksi. Tätä kuulemaan kiintyivät nyt rovastin ja rovastinnan
korvat, silmät tähdättyinä yhtämittaa niinkutsuttuun Hopeavuoren
harjuun, mistä ääni kuului.
Kauvan aikaa nyt istuivat siinä äänettöminä, mutta viimein rovasti
virkkoi: "Ne ovat juopuneita nuo".
"Voi hirmuista elämää," lisäsi rovastinna. "Tulevatko nuokin huomenna
Herran ehtoolliselle?"
"En luule."
"Mutta mitäs jos tulisivat... Voi kauhistus tuota elämää. On kun rietas
olisi irti... Kauhistus, hirmuinen kauhistus olisi Jumalan edessä, jos
tuollaiset tulisivat kirkon perään. Ihan kai pyörtyisin, jos tietäisin
noitten siellä olevan."
"En luule noitten tulevan. Ne tietävät minut kovaksi mieheksi. Mutta
toiselta puolen olisi hyvä, jos tulisivat, sillä huomenna juuri
saarnataan ahtaasta portista, juuri siitä miten harvat sen löytävät ja
että siitä ei pääse sisälle ei juomarit, ei tappelijat, ei varkaat --
rupesi sanomaan huorintekijät, vaan tapasi sanansa ja käänsi -- eikä
kukaan, ei ihan kukaan tuollaisen elämän pitäjä."
"Mutta tuoltahan kuuluu ilmitappelua", keskeytti rovastinna ja samassa
kihnasi seisalleen ja osotti sormellaan toiseen suuntaan, mistä joen
yli kuului tappelun ähellys. "Hyi. Minua rupeaa ihan pelottamaan. Aivan
kai tappavat toisensa."
Tämä pisti rovastinkin korvaan kuni salama ja itse huomaamattaan kohosi
seisalleen keveämmin kun koskaan ennen ja terotti korvansa ja silmänsä
sinne, mistä mustana uomana muhjottavan joen polven yli kuului tappelun
ryske.
Tuokion perästä punalti päätään rovasti ja sanoi: "Kirkkoraatiin täytyy
nuo rivot saada... Huomenna tai ylihuomenna täytyy vetää nuo kurjat
tilille tuosta työstään. Se täytyy tehdä, sitä ne häpeävät varsinkin
kun tietävät tulevan pyhän aikana olevan piispantutkinnon, missä juuri
kirkkoraati tekee selvän seurakunnan tilasta."
"Mutta voi kuitenkin tuota elämää", keskeytti rovastinna. "Ihanhan
kaatuu koko maailma... Maailmanlopun viimeiset ajat lienevät todellakin
käsissä."
"Ei auta. Kirkkoraatiin täytyy saada. Renki Eskon täytyy lähteä
ottamaan selko, kutka nuo ovat ja tuokin joukko tuolla Hopeamäellä."
Samalla rovasti työnsi kätensä rovastinnalle, johon rovastinna
turvallisesti tarttuikin ja lähtivät astua haparoimaan pois. Mutta
pappilan sivu kulkevalla tiellä, kuni laitettu, sattui olemaan renki
Esko monen muun nuorukaisen kanssa menemässä Hopeamäelle, mistä se
iloinen ruihukka kuului. Rovasti tunsi halun nyt oikein ankarasti torua
renki Eskoa pyhäyönä liikkumisesta, mutta kun täytyi saada asialle niin
ei käynyt laatuun. Kuitenkin, näyttääkseen miten ankara hän on pahasta,
polkea jämähytteli kantapäätään kenttään ja kohti kurkkuaan ärjyi:
"Sinun, Esko, täytyy poliisikonstaapelin kanssa mennä tuonne
ilkityöpaikalle ja haastaa kaikki ensi maanantaiksi kello kymmenen
ajaksi kirkkoraatiin, ihan kaikki, juuri kaikki ja kaikkien nimet
kirjoittakaa ylös. Juuri kaikki."
"Kyllä, kyllä", virkkoi Esko mennessään, mutta toverit löivät leikiksi,
joista muuan sanoi hyvin kuuluvasti: "Lintu Hermannin nimi tulee
ensimäiseksi siihen kirjaan. Senhän ensimäiseksi näimme tyttö
kainalossa."
Toinen ja kolmaskin suu oli aukeamassa siihen ivaleikkiin jatkoksi,
mutta kun korviin kävi se Ilvesniemeltä päin kuuluva tappelu, kiistävä
toraaminen, niin seisattuivat kuni ukkosen lyömät ja Kissalan Aapeli
sanoi: "Mutta nyt on paha irti."
Kaikki ikäänkuin vaistomaisesti äänettömänä siirtyivät sille samalle
joen töyräälle, mistä rovasti ja rovastinna tulivat ja kaikkien silmät
ja korvat terottuivat Ilveskankaalle päin.
"Siellä on tappelua."
"Ihan emätappelus."
"Tappelevat kuni oinaat kesällä."
"Että kangas jytisee."
"Ja pienimmät puut ruskavat kuni tuskassa."
"Mutta jopas hieman helpottivat, kuunnellaanpas ketä nuo ovat, nuo
kaurariihen puijat."
"Tuo on Keksiälän Iivari, tuo joka kiljuu, että hän osaa soittaa.
Tunnustatko, että hän osaa soittaa niinkuin Turkin sulttaanin
hovisoittaja."
"Ihan varmaan se on Keksiälän Iivari. Se ei anna perään, kiljuu vaan,
että hän osaa soittaa juuri kun Turkin sulttaanin hovisoittaja... Sitä
hän vaan tiukkaa, että sanotko, tunnustatko, että hän soittaa kun
Turkin sultaanin hovisoittaja."
"Mutta tuo on Törmälän Santeri, joka ärjyy, että sinä et osaa soittaa.
Se on sama kun porsasta hännästä vetäisi, se sinun soittosi. Ihan
niinkun sikaa hännästä vetäisi."
"Se on Santerin ääni, vaan Iivari on tuo joka taas kirkui: Olenko minä
sika. Sanotko sinä minua siaksi? Tunnustatko, sanotko sinä minua
siaksi, sinä Mehtosen linnun rosvo."
"Tuota ei Santeri kestä. Ei tule hyvää tuosta. Kuunnellaanhan miten
käypi. Kovin kähisee Santerin ääni, kun tiukuu: Sanotko sinä minua
Mehtosen linnun rosvoksi, sanotko, sanotko Mehtosen linnun rosvoksi?"
"Niin, mutta Iivari ei ole hätäpoika, säköö vaan: sinä olet Mehtosen
linnun rosvo. Järkinaholta kerran Mehtosen ansasta veit suuren
koirasteeren, kun koira, niinkun paha koira, niinkun rosvokoira."
Nyt kuului ähellystä, lyöntien kajahduksia ja kipeitä sanoja: "Elä
tapa, elä tapa, elä Jumalan luoma tapa!"
Tähän teroittivat nyt kaikki pojat korvansa oikein päitään kallistaen,
että kumpi niistä on se huutaja. Mutta nyt kuului entistä ankarampi
lyönti, johon liittyi sydäntä särkevä, sanatoin parahdus ja tappelun
temmellys lakkasi. Silloin pojat säpsähtivät, että askeleen siirtyivät
paikastaan ja itse tietämättään sanoivat: "Voi, voi. Voi hyvä isä.
Tappoi se miehen,"
Sen sanottuaan jäivät kuitenkin äänettöminä kuuntelemaan, josko tuo ei
kuitenkaan niin pahasti liene. Mutta mäntyisen kankaan harjulta kuului
vaan pakenevain askelten jytinä ja risujen ruske ja tappelutantereelta
kuului katkera, samakka voivotus ja epämääräisiä sanoja: "Suuri Jumala,
ota, ota viimeinen henkeni. Rakas Jeesus, ota viimeinen henkeni. Pyhän
nimesi tähden, ota tämä murhattu henkeni. Ota, ota pois tämä murhattu
henkeni!"
Sitten kuulosti, että valittaja joutui suulleen maahan, sillä ääni
rupesi kuulumaan kuni maan läpi ja kohta sammui aivan kuulumattomaksi.
Pojat vielä pitkän hetken kuuntelivat äänettöminä ja aivan vapisivat
kauhistuksen tunteesta.
Kissalan Aapeli viimein sanoi: "Se oli Iivari, joka murhattiin. Voi
Jumala sentään. Nuori, riski, köyhäin vanhustensa turva..."
"Iivari se oli, kyllä sen kuuli noista viimeisistäkin voivottavista
äänistä, että Iivarin ääni se oli."
"Niin se oli."
"Niin se oli", kuului poikain joukosta vapisevat sanat.
"Mutta mitä tekisimme, menisimmekö paikalle?" sanoi pappilan renki,
Esko. "Hakisimme tuolta talon rannasta venheen ja ottaisimme tästä
suunnan yli joen, sillä tuolta sillan kautta kiertämällä emme sitä
pimeässä yössä löytäisi. Tästä kun suoraan menisimme tuonne joen
rantaan ja siitä menisimme maalle ja rintamaan kohoaisimme tuonne
kankaalle, niin siitä se löytyisi. Se on aivan lähellä tuossa
jokitörmän niskoilla... Mitä teemme, lähdemmekö?"
"Ei velikulta me lähdetä, en ainakaan minä lähde", sanoi Sankkolan
Matti.
"En minä, en minä, en minäkään lähde", kuului kaikkien poikain suista
sanat: "Mutta mitäs tekisimme? Jotakin kai pitäisi tehdä. Sanoisimmeko
vaan konstaapelille", kuului Eskon alakuloiset sanat.
Sankkolan Matti tiesi, että hänen esitykseensä taipuvat kaikki, niin
tekeytyi hyvin asialliseksi ja sanoi: "Jos olemme viisaita, niin emme
hiisku hiirille, emmekä heinille koko seikasta. Näemmehän, ettei täällä
koko perällä ole ketään liikkeessä, muita kun me. Kaikki muut ovat
tuolla Hopeamäellä. Menisimme nyt tuonne, niin kuka todistaisi, jos tuo
murhaaja esimerkiksi rupeaisi väittämään koko tapahtuman meidän
niskaamme."
"Se on totta, se on totta", kuului yhteinen myöntymys. Sen sanottuaan
lähtivät vetäytymään pois ja ikäänkuin näkymättömästä vetovoimasta
hiljalleen kävellen tulivat renki Eskon mukaan huoneeseen.
Poikia ei kuitenkaan Eskon makuuhuoneessa tuntunut nukuttavan, tuntui
lystiltä valvoa, kun oli kaikki huoneen asukkaat niin vertaista väkeä.
Kaikki olivat toveruksia olleet rippikoulussa ja yhtä aikaa olleet
kirkon perässä vannomassa seurakuntavalansa.
Tavallista alakuloisempina vaan puhua suputtelivat sitä ja tätä sen
johdosta, kun renki Esko kertoi olleensa Jahtirannan Kaisaa haraamassa
eikä ollut löytynyt mistään ja siitä, että sitä ei löytynyt
metsästäkään, vaikka kylän väki haki pitkän pituisen päivän, kun neulaa
kissain ja koirain kanssa. Se katosi kuin suola suureen mereen.
Sankkolan Matti oli koko toisten poikain keskustelun ajan ollut ääneti,
istui vaan selkäkenossa seinää vasten Eskon vuoteen päässä ja sormensa
nenillä punoi ylähuulessaan viuhottavia parran haiveniaan muka viiksien
tapaisiksi ja pitkä ripsisiä vesiharmaita silmiään vaan silloin tällöin
räpsäytti tapansa mukaan. Viimein hän hieman tuimalla tavalla punalti
päätään ja sanoi: "No sitä tuon hyvän isän aitauksessa on vaikka
minkälaista elävätä, niinkun tuo Lintu Herkkokin. Mutta jos se Kaisa
löytyisi ja olisi asiain peräänkysyjätä niin ei sen rötkylän jalkaa
mato purisi."
"Minkä sille taitaa. Kun kerran Kaisa kuoli, niin meni kun Mehtosen
viina."
"Niin sanoi isäni, että jos on asiain selvittelijä, niin käsiin käypi.
Oravakankaan Heta kertoi meillä, että Kaisa on ollut aivan päälle
näkyvässä raskaassa tilassa, luuli kohta puolikantoiseksi."
"No parempi oli niin, että meni sitä tietä. Ruojahan siitä kuitenkin
olisi tullut ruojan siitoksesta."
"Kun se sitten vielä kuvattelee joskus raamatun selitykseen kuten
äskenkin."
"Mutta mitäs selitystä se sitten on, se selitys. Kehenkä se teki
kipeätä sekin äsköinen selitys. Paljasta tapailemista, haparoimista,
kuin väkkärällä, mistä saisi tuulta siipiinsä."
"Sitä myötenhän se on työ, kun tekijä. Sen sanon minäkin, että eri
hampaat oli raamatun purentaan ukko Bäcklundilla, joka meitä
rippikoulussa hantuutteli. Raamatun ja armon sanan voimalla ukko
pehmitti meitä miehen alkuja, että itkeä saimme käsissä."
"Niin, mutta suudella tahdoimme sitä kaljupäätä ukkoa ihan joka aamu,
kun hän loistavin kasvoin tuossa korkeilla portaillaan aina otti
vastaan aamutervehdyksemme ja kertoi aina jonkun kertomuksen vapahtajan
lapsena, tai meidän ikäisenämme olemisesta ja vertaili meidän olojamme
hänen oloihinsa."
"Niin. Mutta ukko ei puhunut kirkkoraadista mitään."
"Ei puhunut, ei tiedetty sellaisia kompeita olevankaan."
"Hym. Se kyllä olisi ilmeisin leuhkon työ, jos tuo Lintu Herkko
toimittaisi sen kirkkoraatiin. Tuo joukko tuolla loilotusmäellä on
semmoista väkeä, joka ei hänestä perusta, ei äyrin vertaa, ei rapakapan
arvoa. Annas näitä velikultia ruvetaan sadottaisin taljaamaan siihen
kiirastuleen, moiseen puhdistusvalkeaan, niin kelpaa sillä nauraa... Se
maksaisi vaivan olla näkemässä kun esimerkiksi Kokanniemen Teemu
könöttäisi kaikkine sanankuulijoineen kirkkoraadissa. Se siellä
kuitenkin lienee parhaana kellokkaana taas tuolla Hopeamäellä."
"Senpä tähden juuri rovasti tahtookin saada semmoiset kun Teemu
joukkoineen niihin kirjoihinsa ja kirkkoraatiin, että häpeäisivät",
muistutti renki Esko.
"Häpeäisivät... Ne miehet häpeäisivät... Mitä ne siitä häpeäisivät.
Siinä leikissä toki Teemu ja kaikki hänen laisensa nauruhermojaan vasta
oikein ruokkisivat ja saisivat uutta vettä myllyynsä. Mutta en luule
toki höperönäänkään Lintu Herkon laittavan kirkkoraatia, vaikka
lapsille peloksi sanoo: tuolla on mörkö."
"Laittaa. Saatte nähdä, että laittaa, kun mies on uhannut monta kertaa
ja nyt varsinkin piispan tutkinnon edellä. Laittaa se kun laittaakin",
toisti renki Esko.
"Mutta siihen ei tule ketään. Ei kirkkoraadin jäsenetkään."
"Ne kyllä tulevat. Ne ovatkin yhtä luuta, kuten pitääkin olla koko
karja yhtä rotua. Mutta muita en minäkään usko tulevan."
"Niin, mutta se löylytyttää piispalla", huomautti renki Esko.
"Se löylytyttää sitten koko seurakunnan yhteen lautakuntineen ja siitä
samasta sarvesta saamme mekin vaikka kykötämme täällä näin hyvinä
lapsina samalla aikaa kun Teemu joukkoineen riemuaa hänen ilossaan."
"Hym. Piispako antautuisi kuppariämmän toimiin uskomaan juoruja ja
niillä haukkumaan syyttömiä ihmisiä, kuten meitäkin."
"Löylyyttää, kun poika, saattepa nähdä, että niin löylyyttää kun
itselleen kelpaa joka miehen."
"Mutta siinä kaupassa menettää piispa kunniavähäsensä."
"Menetti, mitä menetti, mutta hän uskoo kirkkoraatia ja ketäpä muuta
sen tarvitseisikaan uskoa. Nehän ovat kengän nauhain päästelijöitä
ja... No en huoli sanoa."
"No, mutta jälkimäinen villitys tulee pahemmaksi ensimäistä. Jos piispa
rupeaa jonnijoutavilla löylyyttelemään kirkossa, niin saa kyllä kohta
nähdä ihmeitä. Sen sanon, että jos saattaa esimerkiksi Jokilahden
emännän pitkän nenän touhuilemaan niin sitä ei kestä kauan, ennenkun
muija lähtee ulos ja kohta on naisten puoli kirkossa tyhjä. Sama on
laita jos Tuomalan Antti ukon käyrä nenä kerkiää punastua, niin kohta
nähdään ukko körttiröijyineen mennä köröttävän ovea kohti ja kaikki
muut perässä, kuni pienet kalat valaskalan pyörteessä."
"Mutta sangen juhlallinen näkö, jos piispan hengessä ilmestyisi
tuollainen voima, että ainoalla puhalluksella pölähyttäisi kirkon
tyhjäksi. Mainio teko. Kerrassaan ihmeellinen teko."
"Mutta tuo ilmestys rupeaa minussa kutkuttamaan, että aionpa siihen
lisätä tulta. Jokilahden emäntää kyllä tapaan huomenna ja kerronpa
oikein hartaasti nämä kirkkoraatihankkeet kaikkine siitä johtavine
seikkoineen ja meidän hankkeemme kirkon tyhjentämiseen. Se puhuu
monelle muulle vertaiselleen ja silloin Jokilahden emäntä samoin kun
moni muukin jo kirkkoon tullessaan jättää toisen takajalkansa lähtevään
asemaan, että asian aikana joutuu potkaseutumaan ulos kuni todellakin
hengen voimasta... Se on totta, että moisen pyhän synoodin miehet pitää
opettaa erottamaan laki ja evankeliumi toisistaan ja se koulutus on
meidän asiamme. Ah!"
Sorsalahden Mattia rupesi raukasemaan, niin köllistyi kaikkine
vaatteineen renki Eskon vuoteelle ja köllistyessään sanoi: "Matit ovat
miehiä ja Mustit ovat koiria. Minä olen Matti ja sentähden rupean
nukkumaan. Nukun kissain unet, koirain unet, ketun unet, karhun unet ja
kaikkien kalojen unet, kuten ennen ämmät lauloivat."
"Hän on siitä ylpeä kun on piispan kaima", huomautti renki Esko.
"Piispa kuuluu olevan Matti Rungenius."
"Olkoon vaikka Rumpukenius minä vaikenen kuin muuri. Juuri kuin kivinen
muuri on tästä lähtien tämä suurikorvainen Matin pää". Sen sanottuaan
hieroi ruumistaan ikäänkuin päästäkseen syvempään vuoteeseen ettei
kuuluisi muitten puheet.
Tätä esimerkkiä seuraten toisetkin pojat alkoivat asetella mikä
mihinkin niinkuin nukkuakseen. Mutta Matti rupesi särähyttelemään
oikein repäseviä kuorsauksia, vähin aina puhua pulikoiden katkonaisia
sanoja hevosista, lehmistä, lampaista, nuotan vedosta, seitsemästä
ohrakykäästä, kirkkoraadista, piispanluvusta, kaikista sekasin. Mutta
väliin hän aina sanoi selvästi: "Tappoi se miehen, niinkuin susi
koiran, niinkuin penikka koiran", jonka sanottuaan aina melkein
kipeällä tavalla voivotteli ja mutisi murhatusta hengestä.
Siitä valpastuneena toiset vielä kotvasen supattelivat keskenään, mutta
yksi ja toinen taukosi vastaamasta toiselleen, joten koko joukon
supatukset vähitellen muuttuivat raskaiksi hengityksiksi, joista
silloin tällöin kuului joku uneksivan katkonainen sana ikäänkuin
vastaukseksi, tai säestykseksi Sorsalahden Matin melkein yhtämittaisiin
puhelemisiin.