Kaisa ei ollut nukkunut moneen yöhön, eikä syönyt kahteen päivään
mitään, itki vaan melkein myötään. Hän vaan itki ja itki. Kaikki
elämäntiet näkyivät pahoina mielessä. Mitä enemmän niissä ajatukset
viipyivät, sitä katkerammaksi kävi mieli. Ei mikään työ saanut mieltä
vaihtumaan, eikä ollut ketään, kenelle olisi puhunut, joka olisi häntä
ymmärtänyt.
Siksi hän nyt lähti niiltään nimiään juosta huurottamaan pappilaan
saadakseen siellä tavata rovastia ja rovastinnaa, mutta pappilan
rannassa olevat vaatteitten huuhtojaeukot hymyillen kertoivat rovastin
juuri vasta ikään lähteneen Jahtirannalle päin.
Kaisan silmät pyöristyivät ja hän puolihätäisesti huudahti: "Mitä tietä
se meni? En huomannut tullessani."
"Sitä tavallista tietä," kuului akkajoukosta ääni ja kaikkien kasvoissa
näkyi salainen hymy ja kaikkien silmät olivat terotettuina Kaisan
liikkeisiin.
"Voi, voi, että se nyt juuri lähti sinne," sanoi Kaisa ja lähti
juoksemaan kotiinsa päin.
Puolimatkaan tultuaan hän seisahtui, repäsi päähuivinsa päästään ja
huusi: "Rovasti hoooi! Huhuuui... Huhuuui!"
Väliin hän aina kuunteli ihan hengittämättä, että korviin ei muuta
kuulunut kun sydämen jyskytys. Taas juoksi hän palasen matkaa ja teki
samoin, joten hän viimein kulkeutui kotiinsa.
Nyt oli jo ilta. Lapset olivat tehneet jo vuoteen, mutta istuivat
kuitenkin akkunan pielessä alakuloisina odottaen äitiä tulevaksi
kylästä.
Kaisa kun näki, että rovasti ei ole tullut ja lapsiltaan kuuli, että ei
ole käynytkään, niin sai ihan suonenvedon tapaisen kohtauksen. Hän
heittäytyi vuoteelle, missä hän väänteli ruumistaan, riuhtoi käsillään,
repi tukkaansa ja vaatteitaan ja huusi: "Voi minua onnetonta! voi,
minua onnettomista onnettominta!"
Lapset ympärillä hätäisinä kyselivät: "Mikä teillä on äiti? Mikä teillä
on kipeä? Oi sanokaa, äiti, mikä teillä on kipeä? Me hieromme. Oi,
sanokaa, äiti kulta, mikä teillä on?"
Siitä ei Kaisa näkynyt tajuavan mitään, hän eli vaan omaa elämätään.
Lasten pyytäminen näytti vaan lisäävän tuskia. Mutta viimein häneltä
purskahti voitamatoin itku, mikä pani tärisemään koko ruumiin.
Itkettyään pitkän hetken, hän kuitenkin hieman rauhoittui, nousi ylös
ja vaistomaisesti kiirehti akkunasta katsomaan eikö sieltä näkyisi
rovastia tulevaksi.
Tässä akkunan poskessa Kaisan istuessa, lapset asettuivat vuoteelleen
ja nukkuivat. Kaisa siinä yhä vaan tulehtunein kasvoin istui myöhään
yöhön. Mutta taivas meni yht'äkkiä paksuun pilveen ja pimensi ilman
niin pimeäksi, kun elokuun yönä voi olla. Harvan untuvan näköinen
läpinäkymätön synkeys laskeutui ilmasta alas, niin että kaikki metsän
puutkin näyttivät luhistuvan maan tasalle sen painon alla. Kaukaa,
tuskin huomattavasti, vilahti silloin tällöin salaman valo, mikä
muistutti Kaisan mieleen erään papin saarnan mailmanlopusta. Kaisan
ruumis rupesi vapisemaan ja ikäänkuin turvaa etsien kytjähti hän lasten
viereen vuoteelle, missä väkisten tuskaisina tulivat sanat suuhun:
"Voi, minua onnetonta. Oi, rakas Jumala, että kuolisin tähän. Mutta oi!
Rakas Jumala... Annathan anteeksi elämäni pahuuden, jos se on ollut
paha... Haagar... Olenko minä Haagar... Rakas Jumala, annathan
anteeksi? Voi, voi, kun olen näin onnetoin."
Rupesi aivan todella tuntumaan mailmanlopun lähestyminen, jonka
kauhistusta peläten hän peitti kasvonsa käsiin ja kyyristyi kasvoilleen
Saimin viereen. Sydän jyskytti ankarasti ja aivot kihisivät, kuin
kiehuva vesipata. Nyt kuitenkin rupesi yhtä äkkiä korviin kuulumaan
kummallista sipinätä. Kaisa hypähti, silmät kirkastuivat ja hän jäi
hetkeksi kuuntelemaan hengittämättä. Tuokion kuunneltuaan kysyi
kuiskaten: "Mitä? Metsäänkö? Mitä sinä puhut... Uimaanko? En minä nyt
lähde... Rovastiko Hiekkarantaan?..."
Tämän sanottuaan hyppäsi hän ylös ja tulisessa kiireessä alkoi
typerehtää sitä ja tätä, syyteli lastensa vaatteita sinne ja tänne ja
hätäili: "Oi, oi, kyllä minä lähden, mutta missä nuttuni ja huivini?
Oi, sentään, mihin ne ovat tulleet, eihän niitä näy missään. Oi, oi
sentään... Etsi sinäkin? Mikä sinun on nimesi? Ka, onhan teitä
montakin. Oletteko kaikki sitä rovastin joukkoa, pitääkö se rovasti
raamatunselitystä? Pitää kai kun on niin paljon kuulijoita. Mutta kun
en löydä nuttuani enkä huiviani, enhän viitsi avokauloin..."
Nyt liian hätiköimisen painosta syöksyi veri päähän, että päätä huimasi
ja ei pysynyt pystyssä, vaan täytyi kaatua vuoteelle, missä maailma
meni aivan mustaksi silmissä ettei nähnyt mitään. Nyt Kaisan
hätäileminen muuttui yhäkin tuskaisemmaksi, hän melkein huusi: "Voi,
voi sokeaksiko tulin! Voi, rakas Jumala. Sokeaksiko tulin! Oi, etten
näe edes rovastia... Oi, oi, että upposokeaksi. Voi minua onnetointa!"
Pitkän tuokion hätäiltyään Kaisa tunsi ikäänkuin heräävänsä ja silmänsä
selviävän näkemään. Silloin hän ihastuneena huudahti: "Oi, että oli
toki unta! Pahaa unta... Mitä se kuitenkin merkitsi?... Oi, että
kuitenkin oli unta! Samassa Kaisan silmät terottuivat huoneen hämärään
seinään. Hän nousi nyt ylös ja siirtyi katsomaan likeltä sitä paikkaa
seinässä mihin hänen silmänsä ensin terottuivat ja kummastuen hän
sanoi: Elämän taulutko?... Ai, Saimin, Naimin ja Martan taulut ovat
puhtaat kuin liina, mutta minun tauluni on likanen, ihan verinen. Oi,
Saimi, Naimi ja Martta, nouskaa itsekin katsomaan miten teidän taulunne
ovat puhtaat juuri kuin puhtain liina. Mutta voi, voi... minun tauluni
on likainen. Ihan se on veressä... Koitan sitä pestä."
Huoneessa oli saaveroinen vettä täynnä. Siitä Kaisa otti kauhalla vettä
ja hulautti seinälle, minkä tehtyään alkoi kaksin käsin hutuuttaa sitä
märkää seinää ja ihastuneena huudahti: "Puhdistuu toki, oi, puhdistuu
toki!" Sen sanottuaan palasi vesisaavin luokse ja kiihkoisesti puhellen
rupesi ihan hurjana syytämään vettä siihen seinälle.
Nyt sitä vettä räiskähti nukkuvain lasten silmille, josta ne rupesivat
kiemuroimaan ja unimielissään kätisivät: "Elä elä. Mitä se siinä?
Elähän, Naimi, sinä. Elähän..."
Siitä lasten kätinästä ei Kaisa ollut milläänkään, humasi vaan kauhalla
vettä siihen seinään, että lattiakin oli jo huleisillaan ja hoki:
"Lähtee toki, lähtee toki. Puhdistuu toki. Kas niin, kerta kerralta
puhdistuu!"
Saimi se lapsista ensiksi selvisi tajulleen ja alkoi hätäillä: "Äiti,
mitä te houraatte? Kuulkaa, äiti, mitä te siinä? Voi, ettehän ole
tajullannekaan. Voi, äiti rakas, antakaa minulle se kauha!"
Siitä huolimatta Kaisa vaan syyti, että pohja jo kopusi vesiastiassa.
Viimein kuitenkin leimahti seinän luokse ja alkoi kädellään osotellen:
"Sinun taulusi, Saimi, on tässä. Katsohan, miten se on puhdas. Sinun,
Naimin ja Martan taulut ovat puhtaat. Katsos, kuinka ne ovat puhtaat
kuni puhtain liina, mutta minun tauluni tästä nurkasta, tuosta juuri,
on vielä likanen, vaan annas kun käyn saippuata, niin kyllä se lähtee,
kyllä se puhdistuu viimeinenkin."
Sen sanottuaan viskasi kauhansa vesiastiaan ja mennä huurahti ulos.
Mutta ulos tultuaan luuli metsän rinteellä näkevänsä ihmisiä menemässä
Hiekkakaarteeseen päin.
Sinne nyt lähti Kaisa juoksemaan ja huusi: "Uimaanko menette? Onko
siellä rovasti? Ai, tuollapa sen koirat vielä haukkuvat kaukana.
Minäkin tulen uimaan, me kerkiämme rovastin tuloon uida, kun noin
kaukaa vielä kuuluu koirien haukunta. Ai, ai, että tulee rovasti. Tulee
toki rovasti..."
Hiekkakaarteen poskessa oli kivinen niemi mikä kaitasena ja terävänä
pisti järveen, jonka nenässä oli syvä likellä. Siitä se Kaisa ennenkin
aina paiskautui uimaan ja usein meni samalla umpisokkeloon ja ui veden
alaitse Hiekkakaartoon ja siellä kohosi lastensa iloksi aina veden
pinnalle. Niinpä nytkin Kaisa juosta tohkasi siihen niemen kärelle.
Siinä hän opitulla tavallaan rupesi riisumaan vaatteitaan päältään ja
heittämään rannan kivelle. Mutta samassa alkoi hän melkein huutaen
puhella: "No, vaate päälläkö te uitte? Minä olen aina uinut alasti...
Niin todellakin, näin yöllä on vesi kylmempi. Katsokaas, kun minä tulen
sinne, minä tulen ihan sukkelossa sinne asti."
Lasten silmät olivat kirkastuneet kuullessaan äitinsä ulkona huutelevan
ja he kiirehtivät akkunaan katsomaan. Kun he näkivät äitinsä hurjana
juoksevan rantaan, niin lähtivät jälkeen ja hätäillen huusivat yhdestä
suusta: "Äiti, äiti, elkää menkö uimaan! Kuulkaa, äiti, elkää menkö
uimaan. Voi, voi, äiti rakas, ette saa mennä uimaan!"
Kun Saimi oli jo saamaisillaan äitiään kädestä kiinni, niin Kaisa
näytti ikäänkuin lapsiaan pakoon kiirehtivän ja ottamalla oikein pitkän
laukan syöksyi päistikkaa järveen ja samassa katosi veden pinnan alle,
että lapset kuulivat vaan ankaran parskahduksen, jonka perässä
vaahtoinen vesi hyrskähti korkealle ilmaan, mutta putosi samassa, josta
sitten lähti renkaina laajenevat väreaallot pakenemaan kaikille
suunnille ja ne hiljalleen vierien katosivat tyhjyyteen. Parskahduksen
kohdalla näkyi vielä muutamia vaahtosoreita, jotka nekin laukeilivat
tyhjiksi, että jälelle jäi vaan tyyni, pilviyön synkistämä vedenpinta.
Lapset nyt hätäisin silmin katselivat ihan hengähtämättä ulapalle,
mistä ja milloin näkyisi äiti kohoavaksi veden pinnalle, mutta kun ei
alkanut näkyä, niin tuskainen ahdistus rupesi karvastelemaan lasten
kurkuissa. Ja kun he eivät muutakaan osanneet tehdä, niin huusivat:
"Äiti, hoi, tulkaa pois! Äiti rakas, tulkaa jo pois! Me kuolemme
suruun, jos ette tule pois. Voi, voi, kun ette tule pois!"
Pilvinen, synkkä taivas puhkesi nyt satamaan vettä ihan taivaan
täydeltä, että yksi kohina täytti ilman. Mutta tästäkin huolimatta
lapset vaan katselivat ulapalle ja katkerasti itkien huutelivat: "Äiti,
hoi! tulkaa jo pois, tulkaa pois!" Muutakaan he eivät osanneet tehdä.
Kun sateen synnyttämä hämärä peitti kokonaan näkemästä ulapalle niin
lapset ottivat venheen rannasta, jolla soutelivat järven pintaa sinne
ja tänne, yhä vaan huudellen: "Äiti, hoi, äiti hoi!" Kun ei sekään
auttanut, tulivat maalle ja kyyristyivät niemen kärelle ison kiven
viereen, missä vielä monta tuntia märkinä väristen huusivat äitiään
tulevaksi. Mutta viimein, kun alkoi päivä valjeta, lähtivät jälekkäin
juosta retostamaan pappilaan, millä matkallaan myötään valittivat: "Voi
meidän äitiä, voi meidän äitiä. Voi, voi, meidän äitiä!"
Pappilan keittiössä oli piika päässyt vasta ylös ja rapisteli unen
töhmeröisiä silmiään panna tuhertaessaan kenkiä jalkaansa, kun Kaisan
lapset, Saimi eellimäisenä, hiipivät sisään ja vettä juoksevat hameen
helmat löpsähtelivät paljaisiin nilkkoihin.
Vieraitten tulemisesta piiankin silmät hieman kirkastuivat kun näki
vielä lasten silmät olevan niin itkeneen ja itkevän näköisiä. Luuli
sitä surua kuitenkin sateen synnyttämäksi, jonka tiesi häviävän kun
pääsivät lämpimään kyökkiin. Senpätähden hän puoleksi kylmästi ja
haukotellen kysyi: "Mikäs teitä nyt ajaa jälestä, kun näin aikaseen
tuommoisella ilmalla olette liikkeellä? Sataa, että yksi jyrinä on
kuulunut koko aamupuolen yötä."
Saimi puristi nyt käsillään rintaansa, että myötäänsä tunkeutuvalta
itkulta voisi parahtamatta sanoa sanansa ja ponnistaen kaikki voimansa
kokoon sanoi: "Äiti meni järveen."
Silloin Naimi ja Martta parahtivat kohti kurkkuaan itkemään ja siksipä
ei Saimikaan voinut enempi pidättää itseään, vaan parahti vieläkin
kovemmin, kun toiset ja itkun seasta sanoi: "Eikä tule pois, vaikka
olemme koko yön huutaneet."
"Järveen! Herra Jumala. Järveenkö Kaisa meni? Miten ja mistä se meni,
venheestäkö?" hätiköi piika silmät pyöreinä ja hyppäsi seisaalleen,
vaikka toisessa jalassa oli vasta kenkä ja toisessa sukka ja toppuroi
sitä ja tätä.
"Se juoksi rantaan ja siitä meidän kiviniemeltä paiskautui järveen,
jonka perästä emme ole nähneet", sai Saimi sanotuksi ja itku muuttui
yhäkin voittamattomammaksi.
"Järveen! Herra Jumala hyvästi siunatkoon", jatkoi piika. "Järveen!
Mielenhäiriössä kai? ei suinkaan muuten. Herrainen kuitenkin. Sitä se
rovastinna on pelännytkin, että kunnian kukko ei laula siitä ihmisestä.
Niinpään kävikin. No herra ihme kuitenkin... Rovasti ja kaikki
herrasväki vielä nukkuu, kenelle siitä nyt sanoisi. Voi, voi sentään...
No elkäähän lapsirukat nyt niin kovin itkekö, ihanhan sydämmenne
halkeavat. Eihän se sillä tule takaisin... Minä kuitenkin menen
sanomaan rovastille."
Sen sanottuaan lähti piika enemmän juosten kun käyden mennä kopeltamaan
porstuan ja salin poikki rovastin kamaria kohti, toisessa jalassa
koppasi kovakantainen kenkä, toisessa sipsutti vaan sukka.
Rovasti oli vasta päässyt rykimästä ja kuunteli sateen synnyttämää
jyrinätä, joka tuntui kuuluvan aivan joka puolelta. Mutta kun se oli
vaan sateen synnyttämä jyrinä, niin eihän se mitään outoa ollut. Senpä
tähden aikoikin painautua nukkumaan, ehkäpä yskäkin antaa taas hetken
rauhan. Piian hätäisesti nilkuttavat, lähenevät askeleet kun kuuluivat
korviin, vaikuttivat kuitenkin virkistyttävästi ja hän käänsi jo päänsä
valmiiksi näkemään tulijaa. Ja kovin pöllähtivät pyöreiksi silmät, kun
oven tavallista kiireimmin auettua ilmestyi ovelle piian hätäinen
muoto, jossa vesiharmaat silmät seisoivat renkaisillaan, että
valkuaiset näkyivät aivan eheinä kiehkuroina ympäri terästen ja samalla
alkoi hätiköidä: "On tapahtunut kumma. Ette usko rovasti minkälainen
tapaus on tapahtunut tänä yönä!"
"Mikä? Sano heti!", sanoi rovasti hieman kiukkuisena ja nosti päänsä
ylemmäksi kuulemaan paremmin.
"Kun Jahtirannan Kaisa on mennyt järveen tänä yönä. Mielenhäiriössä kai
raukka."
"No tuo hupsu höperö, meni tuo nyt mihin meni", sanoi rovasti
ärtyisesti ja painoi päänsä vuoteeseen sekä murisi: "Sellaisen sanoman
kanssa tullaan ihmisiä säikyttelemään yösydämmellä. Luulin, että rengit
ovat oriin hukuttaneet, kuten ne viikolla yrittivät tehdäkin sitä
uittaessaan."
"Nuo lapset kun itkevät ja parkuvat äitinsä surkeutta, niin tulin
sanomaan, kun muillekaan en osannut sanoa. Eikähän nyt ole enää yö,
kellohan on kohta kuusi", sanoi piika tyrmistyneenä peräytyessään ja
ovea kiinni vetäessään. Mutta ovenraosta sen juuri kiinni tullessa
kuului piian korviin rovastin rauhallisempi sana: "Vie mammalle kahvia
ja herätä niitä lapsia hyvittelemään."
Nyt piika sai uutta kiirettä, hän kenkäpuolessa juosta kimputti samoja
jälkiään kyökkiin, mistä lasten katkeramielinen itkun tuhkuminen kuului
vastaan. Hän toimitti tulen hellaan, ennenkuin malttoi toiseen
jalkaansa panna kenkää ja tulta laittaessaan hyvitteli lapsia:
"Heittäkäähän nyt itkunne. Ei se tule sillä takasin, kyllä se Jumala
sentään pitää teistä huolen. Isätöin, äiditöin orpo kuin taivaan lintu
olen minäkin, vaan aikaanpa häntä on tultu, kunhan tässä rovastinnalle
saamme kahvia, että saamme sen jalkeille niin kyllä se keksii teille
ensimäisen avun. On onni, että olette ennestään jo rovastinnan
ystävyydessä. Siinä äidissä onkin monelle turvattomalle äiti. Olkaa nyt
vaan huoletta ja peskää silmänne, että rovastinna ei teitä säikähdä.
Tässä vettä ja tässä naulassa pyyhkeitä."
Lapset, Saimi ensiksi, pesivät kasvonsa piian laittamasta vesivadista
ja pyyhittyään ne, istuivat kyökin loukkoon lattialle ja kytistyivät
likomärkine vaatteineen kylki kylkeen kiinni siihen loukkoon istumaan.
Siinä istuessa aina väliin rinnoissa puhkesi voimakkaita nikon tapaisia
nykäyksiä, jotka panivat aina pienet ruumiit kokonaan vapisemaan,
kurkkuihinkin palasi aina karvas pala ja silmäin nurkkiin kihosivat
kyyneleet. Mutta kun kuulivat piian puhuvan rovastinnan
säikähtämisestä, niin koittivat kaikin voiminsa estää itkuksi
puhkeamista. Kurkuissaan tuntuvia karvaita paloja koittivat painaa
nieleksimällä alas.
Nyt tuli kyökkiin Oravakankaan Heta ja rapisteli päähuivistaan vettä ja
ihmetteli sitä veden tuloa eikä huomannutkaan lapsia loukossa ennenkun
rupesi panemaan huiviaan valumaan lasten pään päällä olevaan naulaan.
Silloin hän oudostuen virkkoi: "No mitä! Jahtirannan Saimi, Naimi ja
Marttako täällä?"
"Mutta tiedättekö, mitä siellä on tapahtunut?" kerittäytyi piika
sanomaan.
"No, herra Jumala, mitä?"
"Sitä että Kaisa on tänä yönä mennyt järveen, luultavasti
mielenhäiriössä."
Heta löi käsiään yhteen ja sanoi: "Kun tuo ajatus jysähti rinnassani
kun näin nuo lapset tuossa. Vai järveen... Niinpään kävi kun viikolla
aavistinkin."
"Sitähän rovastinnakin on aavistanut jo toista viikkoa."
"Minä näin", jatkoi Heta, "jo toissa päivänä, että tuosta ei kunnian
kukko laula kun se Kaisa vaan itki ja itki eikä antautunut mitään
puhumaan, vaikka kuinka koitin kierrätellä, ei kun itki ja itki. Minä
kysyin häneltä sitäkin, että onko sinulla ollut sulhanen, joka on
heittänyt ja silloin kyllä purskahti voimakkaampi itku, vaan ei
ruvennut sanomaan onko sitä ollut ja kuka se on ollut. Sen hän monen
tingan perästä sanoi, että rovastia hänellä on ikävä. Kävi oikein
säälikseni, kun se vaan itki ja itki niin katkerasti, että jokahinen
jäsen meni mukaan."
"Mutta mikä hänelle kuitenkin lienee tullut että se on ruvennut
suremaan", sanoi piika kummastellen ja kädet menivät itsestään ristiin.
Heta otti taskustaan nuuskarasiansa, pisti siitä kumpaseenkin
sierameensa ja sitä tehdessään sanoi: "Kyllähän sitä mieli tekee uskoa,
että Kaisalla on ollut sulhanen, lienee sitten likellä tai kaukana,
joka on sen pettänyt. Olen melkein varma, että Kaisa ei ole viime
aikoina ollut terveessä tilassa ja siinä on se surun syy."
"Sitähän minäkin. Kun Kaisa on ollut meidän täällä ollessa ihan ilonen
kuin käki metsässä ja vihanta kuin kesän heinä, niin nyt viime aikoina
se kasvojen väri niin yhtäkkiä muuttui ja silmien ympärille ilmestyi
semmoiset tummat kiehkurat ikäänkuin kuollut veri olisi silmien
ympärillä."
"Sepä se. Siitäpä sitä minäkin päättelin, että vika on myllyssä. Nepä
merkit juuri eivät ole ennenkään pettäneet", vakuutti yhä Heta ja
pyyhki nuuskan törkyä nenänsä alta.
"Voi, Kaisa parka. Kukahan onnetoin se mies on ollut mikä Kaisan
saattoi sille riekenelle. Kaisa on ollut niin herttainen. Rovastinnakin
on siitä niin paljon pitänyt. Mutta millähän äänellä se nyt panee kun
kuulee tuon tapauksen."
"Luulen, että saadaan siitä miehestä tieto, kyllä se tehty tiedoksi
tulee." Sitten hän otti uudelleen nuuskarasiansa ja ikäänkun siitä
voimaa saadakseen pisti sitä hyppysillään pitkään, alaspäin riippuvaan
nenäänsä ja kurautti oikein hartia voimasta. Sitten otti taas
taskustaan nenäliinansa ja sillä pyyhki melkein ylähuulen tasalle
riippuvan nenänsä alta liiat roskat pois ja alkoi Saimilta kyselemään:
"Onko teillä tänä kesänä käynyt paljon vieraita?"
"Ei ole käynyt enempää kuin ennenkään."
"Onkos Väyrylän kylän tytöt käyneet usein teillä?"
"Eivät ole käyneet."
"Ovatkos Väyrylän Risto ja Joeli käyneet teillä?"
"En minä muista nähneeni."
"Ketäs muita mies vieraita on käynyt?"
"En minä muista muita kun rovastin."
"Mitä se rovasti teillä teki?"
"Mitäpä hän teki, istui."
"Istuiko äitisi rovastin sylissä?"
Nyt Saimi punastui, eikä puhunut mitään, painoi vaan päänsä alas. Mutta
Heta yhä pyyteli:
"Sanohan pois, eihän siinä mitään pahaa ole, sanohan pois. Todellakin,
istuiko äitisi rovastin sylissä?" Saimi painoi päänsä vieläkin
alemmaksi ja tuskin kuuluvasti kuiskasi: "Istui."
Nyt Heta iski silmää piialle ja sanoi semmoisella tavalla, ettei Saimi
siitä ymmärtäisi mitään: "Mutta mitähän, jos se olisi totta" --
"Sekö tuommonen puhe. Ei, ei, ei, tuhannen kertaa, ei!" sanoi piika
kauhistuen ja punoi pyöreätä, mustatukkaista päätään, että ei tahtonut
kahvin laskemisesta rovastinnalle vietävään kuppiin tulla tolkkua.
Nyt kahvia viedessään rovastinnalle piika ilmoitti tapahtuman ja
rovastinna ei joutanutkaan kahviaan juomaan, vaan lähti tulla
petkeltämään kyökkiin ja nähdessään Kaisan lapset loukossa huudahti:
"Hukkunutko äitinne! Ja mitä kummaa. Oletteko tekin olleet hukkumassa,
kun olette ihan märkinä kuin järvestä nostetut, vai mitä?"
"Raukat! Tuommoisessa valosäteessä koko pitkän pituisen yön rannalla
värisseet ja huutaneet äitiään tulevaksi pois ja sitten vielä tulleet
tänne halki semmoisen sateen, kun nyt on ollut, niin eipä kumma, jos
ovat märät. Ihan juoksi vesi jokahisesta vaatteen niemekkeestä, kun
tulivat tänne keittiöön."
"No Herra Jumala sentään..." sanoi rovastinna. "Ja etteivät kuitenkaan
kaikki menneet, kun Makkosen lampaan karitsat emänsä jälessä Hiltulan
kaivoon. Hyttynen, hyvänen aika kuitenkin... No tulkaahan minun
jälessäni niin katselen kuivaa päällenne, se on ensimmäinen asia." Sen
sanottuaan lähti rovastinna kamariinsa ja lapset märkine vaatteineen
sliippasivat perässä. Pikku hetken perästä lapset palasivatkin kuivissa
vaatteissa kyökkiin, missä saivat paksut voileivät käsiinsä. Mutta nyt
rupesi kuulumaan liikettä ja hälinää kaikkialla ja kohta nähtiin
miesjoukko, rakennusmiehiä ja kaksi renkiä keksien, sauvomien ja mikä
minkin saikaran kanssa menevän rantaan, mistä kohta lähti
kolmihankainen miesvenhe mennä tohkasemaan Jahtirannalle päin.
Rovastinna keittiön akkunasta pitäin luki montako siinä venheessä oli
ja sanoi: "Seitsemän miestä. Ne lähtivät haraamaan sitä hukkunutta...
Mutta voi tokiisa sitä Kaisa parkaa... On selittämätöintä miten Kaisa
joutui niin onnettomaan mielentilaan."
"Heta luulee olleen Kaisalla sulhasen, joka on pettänyt", sanoi piika
ja vilkasi Hetaa silmiin.
"Niinkö todellakin luulette?"
"Niin luulen ja uskon", sanoi Heta umpimielisesti ja rupesi taas
taskustaan nuuskarasiaansa kaivamaan esiin.
"Mutta todellakin. Kuka ja missä sellainen katala on, joka Kaisan
saattoi tuolle jälelle... Voi maailmaa pahennusten tähden."
"Se itse tietää paremmin, kun me, kuka ja missä on syyllinen Kaisan
onnettomaan kohtaloon, se itse tietää mitä hän on tehnyt." Tämän sanoi
Heta sellaisella tavalla, josta kuului, että hän tietää kuka se on,
vaan ei tahdo sanoa.
"Voi kuitenkin sellaista ihmistä," huokasi rovastinna. "Parempi olisi,
että myllynkivi sidottaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren
syvyyteen."
Näitä sanoja rovastinnan sanoessa tuli rovasti kyökkiin ja sanoi. "No
jopa ne nyt lapset ovat saaneet kuivaa päälleen." Sen sanottuaan meni
hän pieneen saliin, mutta salaisesti vilkuili mennessään Hetaan ja
rovastinnaan, kun kuuli olevan puheen Kaisan kohtalosta.
Rovastinna ei rovastin käynnistä ollut tietäkseenkään, istui vaan
kyökin tuolilla kädet ristissä rinnoilla ja oli haikeamielisen
näköinen. Hän odotteli josko Heta alottaisi puhetta, että saattaisi
uudelleen viedä puhetta siihen kysymykseen, kuka on syyllinen Kaisan
kohtaloon. Vaan kun näki Hetan olevan niin umpimielisellä tuulella,
niin itsekseen vaan sanoi: "Voi, voi, Kaisa parkaa!" Sen sanottuaan
kääntyi Kaisan lapsiin, jotka olivat jo saaneet voileipänsä syödyksi ja
kysyi: "Söisittekö vielä toiset voileivät, vai mitä? Kyllähän teillä
varmaan on nälkä, milloin lienettekään syöneet?"
Lapset eivät virkkaneet mitään, allapäin vaan kainoina istuivat kyökin
nurkassa ja Saimin silmien nurkissa kiilsi kirkkaat kyyneleet. Kun
lapset eivät rovastinnan puheeseen vastanneet mitään niin rovastinna
sanoi piialle: "Teeppäs, Kerttu, vielä voileivät näille lapsille.
Aamiaisen aikana saavat sitten keittoa."
Sen sanottuaan rovastinna poistui pieneen saliin, johon näki rovastin
menevän. Mennessään vielä haikeamielisesti huokaisten sanoi: "Voi, voi,
Kaisa parkaa!"