Rovastinna kotiin tultuaan kiirehti rovastin kamariin varsin saadakseen
tietää millä päällä rovasti on hänen käynnistään Jahtirannalla ja alkoi
kertoa: "Sinä, Hermanni, et usko, kuinka lysti oli käydä Kaisan kotona
ja kun sinne on niin soma tiekin. Tulin sieltä maata myöten kotiin enkä
koskaan lähdekään muualta kun on niin kuiva ja sileä tie kuin höylätty
ja niin kauniin metsän läpi, että sinä et usko. Oikein nautin siitä
tiestä. Kaisa saattoi enempään kun puolimatkaan. Ja miten lysti oli
sitä Kaisaa tulla lähemmin tuntemaan. Kyllä se on surkeasti väärin
pitää häntä mielipuolena ja höperönä kuten sinäkin Hermanni sanot. Hän
on semmoinen kankurikin, että poistieltä. Kuulehan, että semmoista
kolminiitistä vaatetta vahvaa ja tiheää kun tuohta, kutoo kaksitoista
kyynärää."
"Kaksitoista kyynärää, seitsemän metriä päivässä. Sehän on ennen
kuulumatointa", sanoi rovasti ja hieman punalti päätään.
"Se todellakin on ennen kuulumatointa. Meidän entiset kankurit eivät
saaneet puoltakaan. Ja maksettiin niille kaksikymmentäviisi penniä
kyynärästä kudonta palkkaa, eikä tahtonut elää sillä. Kaisahan tienaisi
ihan mahdottomia, jos niin paljon maksettaisiin."
Rovasti tunsi, että rovastinnalla on aikomus ruveta Kaisalla
kudottamaan kankaita niin tekeytyi asialliseksi ja sanoi: "kymmenen
penniä kun maksaa kyynärältä niin siitä hän jo tienaa markka
kaksikymmentä penniä päivältä ja sehän on jo korkea palkka."
"No niin. Vaan sillepä muutkin kuuluivat maksavan minä laatuna sattuu,
mitä Kaisa milloinkin tarvitsee, se ei ole rahan päälle."
"Niinpä niin. Mutta kaikki mitä antaa on laskettava rahaksi ja
rahamäärän jälkeen tehdä lasku. Se on rehellistä se. Ja siinä ei tule
vääryyttä kenellekään".
Näistä viimeisistä sanoistaan antoi rovasti kuulua sellaisen
päättäväisyyden, että se niin täytyy olla tullakseen rehellisesti
tehdyksi ja antaakseen taas kerran rovastinnankin tietää, että hän on
ja tahtoo olla rehellisin mies maailmassa.
"Oli niin miellyttävä kuulla sitä Kaisaa, kun se kertoi ahkeruudestaan.
Sanoi nukkumasta herätessäänkin löytävänsä sukankudelman rintansa
päältä ja kätensä kudelmassa, missä ne alottavat työnsä ennenkun
silmätkään oikein aukiaa. Kun kuului hän jo aivan pienestä pahasta
olleen niin työteliäs niin eipä kummaa jos häntä ei ole saatukaan
lukemaan opetetuksi. Siitä juohtui mieleeni tuo meidän Kaapro kun sille
ei lapsenakaan kelvannut aseeksi muu kun vasara. Sillä se pieksi ja
räikytti kaikki palasiksi mitä eteensä sai. Ja mikä työ oli saadessa
vähääkään lukemaan, mutta kylläpäs pajassa kului aika. Ja nyt on kaksi
vuotta ollut toisella luokalla ja kuuluu sanoneen Kustaalle ettei hän
lähde enää kouluun, vaan sepäksi hän rupeaa. Niin luonto se on vahvempi
oppia ollut Kaisalla kun muillakin. Luonto se on joka tikan poikaa
puuhun vetää kuten sanotaan."
"Eikö Kaisa sitten osaa lukea?"
"Ei. Jokilahden emäntä viime pyhäaamuna kertoi, että Kaisa ei tuntisi
iitä vaikka tiellä kaksisauvassa vastaan hiihtäisi."
"Vai niin", sanoi rovasti, mutta sen sanottuaan sulkeutui itseensä
keinutuolissa enemmän selkänojasinta vasten, käänsi salaperäisesti
hymyilevät kasvonsa lakeen päin ja ruskean harmaat silmät vilkkuivat
levottomasti.
"Mutta kyllä Kaisa sentään ymmärtää autuuden asiasta vaikka ei lukea
osaa. Ja senpätähden juuri on Kaisalle tarpeellista saada papin suusta
kuulla raamatun totuutta kun ei siitä voi itse lukemalla saada irti ja
sinun on aina aikavälistä lähdettävä raamatunselitykseen. Kaisan on
tukala päästä kirkkoon kun lapset eivät jäisi kotiin eikä kotia voi
jättää autioksi kun on sillä ihmisten vaatteen kudoksia."
"Samahan tuo on. Laita vaan milloin tahaan, että sinne tulee ihmisiä,
niin voinhan käydä kun sinne on tiekin niin hyvä", kuului rovastin
lauhkea sana, jonka sanottuaan hän tapansa mukaan nieleksi kurnautteli
tyhjää, että paksusuoninen harmaa kaula kutmahteli nielemisen mukaan ja
silmät entistä levottomammin vilkkuivat mistä näkyi sielun salainen
voimakas palo joissakin likaisissa aineissa.
Rovastinna oli sangen iloinen, että sai rovastin taipumaan käymään
Kaisan luona raamatunselitystä pitämään. Tuntui kun naisen sielu olisi
sillä pelastettu. Eikä tullut ajatelleeksi josko Kaisallekin käy samoin
kun hänellekin, että rovastin raamatunselityksestä ei koskaan jäänyt
mieleen muuta kun paljas kuiva muoto. Ne muodolliset nyökytykset ja
tilaisuuden hiljaisuus. Kaikki muu oli kopisevaa tyhjyyttä mistä usein
rovastinna tunsi itsensä surulliseksi, mutta ei kuitenkaan voinut
ymmärtää, että jää ei voi palaa eikä syntymätöin elää.
Tulevalla viikolla oli päätetty eräänä päivänä pitää raamatunselitys
Jahtirannan Kaisan kotona ja rovastinna levitti sanaa, vaan ei sinne
kuitenkaan silloin määrättynä hetkenä tullut ihmisiä kun muutamia
mökkien muijia, joita rovastinna oli väkivetoon vaatinut, olivat
lähteneet rovastinnalle mieliksi. Mutta palasivat niin tympeinä
etteivät sanoneet enää koskaan lähtevänsä. Mäntylän Matleena se oli
enimmin kyllästynyt, kun oli Saviniemelle pyydetty perunan kylvöntään
täksi päiväksi. Olisi saanut sieltä tienestiä ja tuli rovastinnan
huomautuksesta lähteneeksi tänne Jahtirannalle raamatunselitykseen. Nyt
hän palatessa Kaikkolan isolle Liisalle porisi: "Eläs toki
raamatunselitystä! Jonnijoutavaa vätkytystä, vätystystä ja vatustusta,
jossa ei ole päätä eikä häntää, eikä pontta eikä perää."
"Samat sanat sanon minäkin", kuului Liisan mukautus, vaikka eivät
olleet Liisan sanat niin vihaiset.
"Sen sanon", jatkoi Matleena. "että erilähtimet olivat entisellä
rovasti vainaalla. Sillä ukolla olivat siksi teräväpäisiä sanat että ne
töhertämättä pystyivät ihmisen nahkaan ja halutti kuulla toisenkin
kerran. Mutta tuon lystin uskoo kerralla. Tuomoinen 'kometiija' vielä
nähtävänä kun heilutaan ja nyökytetään kun kellon heilari. Eläs
helteessä kolmasti. Hyvä sentään... Olen niin vihainen koko hommalle,
etten kohta sovi omiin riepuini".
"Kyllä todellakin tuo rovastin jumalisuus taitaa olla tehtyä. Kovin
pintapuoliselta ne tuntuvat nuo raamatunselitykset. Ja mitätöntä
hapuilemista tuo oli sekin tulosaarna toissa pyhänä. Vaan eipä nuo
liene kaikilla papillakaan lahjat yhdenlaiset", sanoi Karisen Sohviija
tyytyväisesti.
"Mitä sitä sitten rupeaa papiksi kun ei ole lahjoja" sävähti yhä
Mäntylän Matleena.
"Kunpa sitä ei muuhunkaan kykene, kuten eräs ukko sanoi tervalastia
Ouluun soutaessaan", kuului joukosta ivallinen sana.
Karisen Sohviija kuuli että puhe muuttuu ivalliseksi niin alkoi
vaikeroida: "Kyllä on Jumalan kirous langennut Jänislahden seurakunnan
päälle, se on nähtävissä. Kappalainen saatiin ensin tuomoinen lapukka.
Odotettiin kun päivän nousua rovastin tuloa, mutta tämä on yhäkin
mitättömämpi. Koko seurakunta joutui paljaitten palkkapaimenien
haltuun, joka on nähtävästi korkeimman rangaistus siitä, että ei ole
niitten sanasta otettu ojennusta, jotka ovat hengessä ja totuudessa
tehneet työtä".
"Mutta ei tuo räkärysä kauvan toki eläne".
"Kyllä sitä pahaan kirveeseen aina vartta jatkuu", kuului joukosta
kärsimättömät sanat.
"Luojan kädessä ne ovat onnen ohjat", jatkoi yhä Sohviija. "Voihan
pahankin päivän perästä vielä paistaa kirkas päivä, jos ei kerrassan
koko Jänislahden seurakunta liene heitetty aivan pimeyden valtaan".
Samaan suuntaan kun Sohviijakin puhelivat sitten loppumatkan koko
matkue siksi kunnes pappilan kartanolle tultuaan hajautuivat kaikki
omia teitään menemään kotiinsa. Ainoastaan Riihelän Kustaava jäi
odottelemaan jälempää tulevaa rovastinnan joukkoa, missä rovasti pitkä
tumma viitta yllään ja musta koppahattu päässään keppi kädessä astua
lahni edellä ja rovastinna lasten kanssa perässä siksi kunnes pappilan
kartanolle tultua rovastinna tuli rovastin rinnalle ja lapset
kumpaisenkin sivuille yhdeksi ryhmäksi. Sitten se hitaasti liikkuvana
keskenään puhelevana matkueena lähestyi rakennuksen korkeita portaita,
jotka kiivettyään katosivat rakennuksen sisään, kuni tyhjyyteen mistä
ei mitään kuulunut.
Kustaava halusi tavata rovastinnaa kahdenkesken päästäkseen enemmän
tuttavuuteen rovastinnan kanssa ja pääsikin kyökin kautta mentyään
rovastinnan puheille, kuten oli toivonutkin. Nyt hän kertoi juurta
jaksain kaikki ne puheet mitä tiellä oli puhuttu.
Tämän kuultuaan rovastinna kauhistui ja tuli aivan surulliseksi ja
vannoen vannoi, että sitte on kumma, jos hän enää hommaa
raamatunselityskokousta mihinkään. Niissä päätöksissään meni rovastille
kertomaan kaiken mitä Kustaavalta oli kuullut. Rovasti tekeytyi
rauhalliseksi. Leposohvallaan venyessään tapansa mukaan nieleksiä
kurnautteli tyhjää ja pani silmänsäkin puoleksi kiinni ettei niistä
voisi lukea mitä sydämessä liikkuu. Viimein hän hyvin varovasti ja
korvat terotettuina kuulemaan rovastinnan mielen pienentäkin vivahdusta
kysyi: "No loukkautuivatko ne siitä, kun minä siitä Saarasta ja
Haagarista selitin?
"Ei Kustaava siitä erityisesti maininnut... Jospa lienevät siitäkin".
"No oliko siinä sitten mitään liikaa sinun mielestäsi? Raamatun
totuuttahan se oli".
"En minä saata sanoa. En minä ymmärtänyt olevan mitään liikaa.
Tietystihän se on ihmisten eripuraisuuden tähden tullut laiksi ja
tavaksi se yksivoimaisuuden pakko, koskapa ennen aivan raamatun
pyhimmilläkin miehillä on ollut monta. Kuinka monta niitä oikeastaan
lienee Salomoonillakin ollut?"
"Sillä oli tuhat, mutta sen asiat joutuivat epäkuntoon, kun se otti
vaimoja pakanain tyttäristä. Mutta ainoastaan siitä syystä... Kun olisi
pysynyt rajoinsa sisällä, niin ei olisi ollut muistuttamisen syytä".
Rovasti oli nyt hetken äänetönnä, mutta sitten hän saarnaavalla tavalla
lausui: "Sehän on raamatun totuus, että raamattu juuri on se
loukkauskivi kaikille syntisille, että joka siihen itsensä satuttaa se
loukkautuu ja kenen päälle se lankeaa, se murennetaan. Syntinen ihminen
ei siedä totuutta kuulevansa. Pimeys ei siedä valkeutta, valkeuden
säteet ovat jo pimeydelle kauhistus".
Niitä sanoja kuullessa meni rovastinnan pää jo itsestään hieman
kallelleen ja ruumis rupesi nyökkäsemään, vaan kun rovastin puhe loppui
siihen, niin rovastinnankin ruumis vakautui ja sanoi: "Kunpa heille ei
hyvä kelpaa, niin olkoot itsenään. Minä kyllä en hommaa enää raamatun
selityskokousta koskaan".
"Sehän meille on parasta, tehdään se mikä on pakosta, pidetään vaan
huoli, että virkapalkat tulevat tarkoin perityksi eli omamme jollekkin
perittäväksi ja ehkäpä saamme tulevassa pappilan syynissä pyöräytetyksi
niin että tämän pappilan saamme ensimäisen luokan pappilaksi, siis
puolta suuremmaksi, niin kaikki on hyvin".
"Saisihan tämä ollakkin isompi, kun noilla poikarievuillakaan ei ole
omituista huonetta ollenkaan, kun tytöt tarvitsevat nuokin
vinnikamarit".
"No ehkäpä saadaan. Tuomari Lundqvist on ymmärtäväinen mies, kunhan
sille puhun niin luulen menevän läpi. Seurakuntalaiset, sen uskon,
eivät osaa puolestaan valita siihen syyniin sellaista miestä, joka
ymmärtäisi asiain kulusta sitä tai tätä."
Rovastin viimeisissä sanoissa kuului rovastinnan korvaan hieman
epärehellisiä vivahduksia, vaan kun oli äskeisen Kustaavan kertomuksen
johdosta kyllästyneellä mielellä koko seutukuntaan, niin tuntui se
kaikki oikeutetulta ja tyytyväisenä lähti astua mylkkäsemään pienen
salin kautta kyökkiin näkemään piikain toimia.
Raamatun selityksiä ei nyt pidetty lähellä eikä kaukana ja kirkko
toimien suorittamiseen oli rovasti saanut apulaisen, joten rovastin
sanaa ei kuultu koko kesänä. Mutta lääkäri oli rovastia sen
rintatautinsa tähden kehottanut kauniilla ja kuivilla ilmoilla
oleskelemaan havumetsissä niin paljon kun mahdollista ja kun juuri
Jahtirannan tien varsilla oli sellaista metsää niin rovasti valitsi sen
oleskelupaikakseen, joten oli tilaisuus joka kerran siellä käydessään
käydä talossakin. Ja Kaisa kun kutoi rovastinnalle kankaita niin jos
nähtiinkin rovastin siellä käyvän jokapäiväkin, niin ei kenenkään
huomioon käynyt mitään liikaa. Sattuipa rovastinnakin tulemaan sinne
rovastin ollessa siellä ja vaikka Kaisa joskus hulmahti hyvinkin
likelle rovastia istumaan ja katseli hyvinkin lämpimästi rovastia
silmiin, niinkun rovastin kasvoissa ei näkynyt värähdystäkään
osanotosta siihen, niin rovastinna ymmärsi sen vaan Kaisan
ajattelemattomuudeksi ja tietämättömyydeksi sivistyneen elämän
tavoista, jos hän näkikin Kaisan käytöksessä liikaa, niin antoi
mielellään anteeksi, kun tiesi Kaisalla olevan niin vähän ystäviä ja
tiesi Kaisan herkän luonteen niitä kaipaavan.
Tämä kesä meni tällä tavalla ja talvella ainoastaan hyvällä
suksikelillä varsinkin kuutamoiltoina tiedettiin rovastin käyneen
hiihtelemässä Jahtirannalla päin. Mutta tulevana kesänä aivan kesän
tultua rovasti alotti koiransa kanssa kulkunsa Jahtirannan metsissä
missä usein nähtiin Kaisakin rovastilla toverina. Sattuipa tietä
kulkiessaan Pirkkalan Riita-kaisa näkemään tämän toveruuden. Tultuaan
kerran matkaltaan kiirehti hän ystävänsä Keralan Fiinan luo ja
punastuksissaan vapisten kertoi: "Sinä et tiedä sitä mitä minä tiedän."
"Mitäpä sinä enintä tiedät?" sanoi Fiina leikillisesti ja keskeytti
taikinan alustuksen mitä oli kaksin käsin alustamassa.
"Tiedän sen, että tuon rovastin suhde Jahtirannan Kaisaan ei ole
oikea."
"Niinkö luulet?"
"En luule, vaan tiedän."
Fiina ei pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään, tunsi vaan
vapisevansa. Viimein alkoi puhella: "Kyllä minä kuitenkin pyydän, että
et puhu kenellekään, ettei rovastinna saisi tietää. Se näkyy olevan
sellainen hyvänpäivän lapsi ja hyväsydämminen ihminen, että ei tiedä
maailmassa pahaa olevankaan. Hän jos saisi tietää, niin surisi
kuollakseen."
"En aiokaan puhua tämän enempi, vaan sanon kuitenkin sinulle. Mutta
mikä kuitenkin on sen lorun loppu. Mille riekenelle joutuu Kaisaparka,
josta entinen rovastinna teki ihmisen ja ihmisempä pahasenkin. Kaisa on
siitä asti ihan työllään elättänyt joukkonsa, vaikka oli ihan
Niuvanniemelle joutumassa."
"Se on juuri se josko vieläkin joutuu Kaisa niille jälille", sanoi
Fiina ja rupesi alustamaan taikinataan kun huomasi uunissa lämmityksen
jo parhultaa palaa rekottelevan. Alustaessaan sanoi vielä, varmuudeksi;
"Elähän huoli toki puhua kenellekään, paha on parempi peitossa." Sen
sanottuaan tunsi mielensä surulliseksi ja itsekseen huokasi: "Se on
sielujen paimen se."
"Se on todellakin sielujen paimen se", parsi Fiinan sanoja Riita-Kaisa
ja lähti kotiinsa, kun näki Fiinalla olevan kiireen. Eikä ajatellut
puhua kenellekään sen enempi tiedoistaan. Mutta pari päivää sen perästä
kuitenkin oli samanlaisia kertomuksia kerrottu rovastinnallekkin, mikä
niitä kuultuaan kiirehti rovastin kamariin ja tullessaan puoleksi
huutaen alkoi: "Kuulehan sinä, Hermanni, kun nyt on nostettu sellainen
puhe, ja sen ja senkin lainen puhe, että sinä Hermanni, olisit
sekaantunut Jahtirannan Kaisan kanssa."
Rovastin kasvot tuskin huomattavasti värähtivät, mutta silmäluomet
kuitenkin värisivät ja nekin vaan niin vähän, että rovastinna ei sitä
huomannut. Puoleksi umpeen puristetuilla silmillään nyt rovasti otti
selvää rovastinnan mielestä uskooko se eli ei. Ja kun näki, että
rovastinna yhtä keveältä kannalta käsittelee sitä asiata, kun
puheestakin kuuluu, niin asettui välinpitämättömälle kannalle ja
ylenkatseellisesti kysyi: "No uskotko sinä niitä puheita sitten?"
"En, rakas Hermanni minä toki usko. Tulisinko minä niitä kertomaan kun
uskoisin", kuului rovastinnan vilpittömät sanat. "Tiedänhän sen että
pahat ihmiset, jotka eivät voi uskoa toisesta ihmisestä mitään muuta
kun pahaa, eikä puhua muuta kun pahaa, niin ne laittelevat ja puhuvat
mitä sylki suuhun tuopi."
"Tuo juoru on tosin terveellinen varotus meille pysymään kokonaan
erillään Kaisasta", alkoi rovasti oikein ajatusalta. "Olen tänä kesänä
nähnyt siinä sellaisia merkkiä, ettei niitä voi pitää tavallisina. Ne
ovat joitakin päänvikaisuuden oireita. Hän usein nähdessäni on aivan
täydellinen leuhka."
"Sitähän minäkin luulin viimeksi käydessäni huomaavani kun hän liikkui
niin keveällä tavalla ja nauroi melkein tyhjällä. Oli aivan
toisenlainen mielestäni kun viime kesänä... Voi, voi, voi sentään Kaisa
parkaa. Mieli on kallista, jota aina tarvitaan... Kaikeksi onneksi ei
ole sillä meidän töitä nyt."
"Senpä vuoksi minä sanon, että ei tarvitse enää sekautua. En minäkään
käy enää siellä päinkään. Täällä hautuumaan takana kankaalla on
samallaista havumetsää, minä alan siellä kulkemaan, vaikka se onkin
kauempana", kuuluivat rovastin päättävät sanat. Sitten hän rykästeli ja
sylettyään ysköksensä sylkiastiaan nieleksi kurnutteli tyhjää, että
kaula oikein äänteli. Sen tehtyään heittäytyi leposohvalleen aivan
hermottomaksi siten näyttääkseen rovastinnalle miten irtonainen hän on
koko siitä jutusta ja ettei hän tahdo kuullakkaan enää.
Kun sen huomasi rovastinna, niin lähti pois, ja mieluinen hymy näkyi
rovastinnan tumman punertavilla viattomasti loistavilla kasvoilla.
Parin viikon kuluttua rovastinna kuitenkin sai voittamattoman halun
käydä Kaisaa katsomassa, että oli aivan levotoin siitä kaipiosta. Tien
oli satanut viime yönä märäksi siksi ei lähtenyt tänä päivänä, vaan
päätti lähteä huomenna, vaan nytkin oli satanut tien märäksi ja siksi
pyysi Karisen Mallun ja ison Liisan soutajikseen ja niin tulivat
venheellä. Jahtirannan rantaan tullessaan rovastinna tyrmistyi, kun
Kaisa hurjana juoksi rantaan ja niin oudosti kajahtavalla korkealla
äänellä huusi: "Kun tulitte, kun tulitte, kun viimeinkin tulitte, toki
viimeinkin tulitte!" jota huutaen suoraa päätä syöksyi rovastinnaan
syliksi ja suuteli moneen kertaan huolimatta rovastinnan
estelemisestäkin. Malla ja Liisa samoin kuin rovastinnakin tulivat ihan
puhumattomiksi. Katselivat vaan säikähtynein silmin mitä tämä
oikeastaan on. Mutta kohosivat kuitenkin taloon, johon Kaisan lapset
juuri tulivat marjasta kullakin pienet ropeet kukkurillaan kauniita
tosikypsiä vattuja. Saimi se loistavin kasvoin joudutti ropeensa
ensimäiseksi rovastinnalle, josta rovastinna sydämellisesti kiitteli,
otti rinnastaan ison neulan ja sillä rupesi yksitellen nostelemaan
niitä vattuja suuhunsa. Mutta yhä hän pysyi tyrmistyneenä nähdessään
Kaisan yhä niin luonnottoman hilpeänä leimakehtavan ja puhelevan tulta
ja taivasta sekasin. Ja väliin aina huurahti rovastinnan viereen
syleilemään rovastinnaa yhä vaan hokien: "Kun tulitte, kun tulitte, kun
tokiisa tulitte! Oi kun hyvä olla kun tulitte".
Rovastinna koitti nyt viedä puhetta vakavammalle tolalle kertoilemalla
viime pyhänä haudatuista ruumiista siitä ja siitä leskestä, miten se ja
se ja sekin jäi pienten lasten kanssa päin taivasta ja miten juuri
Sivolan Reeti-isäntä parasta-aikaa sairastaa ihan kuolemaisillaan
jättämässä köyhän lesken seitsemän lapsen kanssa maailmaan. Mutta Kaisa
ei niitä rovastinnan puheita kuunnellut, hulmusi vaan sitä ja tätä.
Rovastinna kun näki että Kaisa ei voi yhtyä eikä seurata mitään
puhelemista, niin rupesi tuntumaan ikävältä viipyminen. Kun oli Saimin
keittämä kahvi saatu juoduksi niin rovastinna kaivoi taskustaan
kourallisen lanttia, mitkä jakoi lapsille marjoista ja rupesi
lähtemään. Mutta Kaisa tarttui syliksi rovastinnan kaulaan ja melkein
huutaen sanoi: "Ette vielä saa lähteä. Ettehän toki raski heittää minua
tänne niin vähällä. Minulla on niin ikävä rovastia, ette usko kun
minulla on ikävä, vaan kohta se nyt tulee, sen koiran näin äsken
juoksevan tuossa veräjän takana. Olkaa nyt edes niin kauvan, että
rovasti tulee, se ihan kohta tulee. Ettehän lähde ennen?"
"Kyllä rovasti saattaa tulla koirineen jälestäkin", hyvitteli
rovastinna. "Heitähän nyt, hyvä Kaisa, irti, minulla on kiire kotiin,
tuleepa tänne rovasti, se joutaa enemmän viipyä. Elä nyt purista,
Kaisa, niin kovin, minä ihan kuolen. Kuule, hyvä Kaisa, heitähän nyt
irti, minä tulen ihan kohta takaisin."
Rovastinnan täytyi ihan riuhtoa itsensä Kaisasta irti, mutta sitten
Kaisa pyörähti kasvot hätäisen näköisenä, silmät rävähtämättä katsomaan
rantatien suuhun, mistä se aina näki rovastin tulevan. Mutta kun siellä
ei mitään näkynyt, niin pyörähti rovastinnan jälkeen juoksemaan rantaan
ja kiirehti nenäliinallaan huiskuttamaan, johon rovastinnakin vastasi
pakenevasta venheestään samalla tavalla niinkauvan kun venhe kiertyi
niemen suojaan.
Rovastinna oli venheessä kauvan ääneti ja alakuloisena, kun kynsille
lyöty. Mutta viimein huokasi syvään ja sanoi: "Kaisa parka... Miten
todellakin on hänen laitansa."
"Jumala yksin tietää hänen kohtalonsa. Me tiedämme vaan sen, että
nykyään hänen laitansa ei ole hyvin", kuului Mallan nureksiva ääni
hänen hiljalleen soutaa lurkkiessaan ja alakuloisena katsoessaan
jalkoihinsa.
"Mutta mitä osaisimme tehdä hänen auttamisekseen?"
"Emme mitään", kuului Liisan lyhyt, päättävä sana, mutta Malla jatkoi:
"Josko rovasti voisi jotakin, kun sillä on rovastia niin ikävä."
Tämän sanoi Malla nähdäkseen vaikuttiko hänen sanansa rovastinnan
kasvoissa mitään värettä siten nähdäkseen tietääkö rovastinna siitä
kylällä liikkuvasta juorusta mitään. Mutta rovastinnan kasvot pysyivät
puhtaasti vapaina ja osanottavaisella tavalla sanoi: "Minun täytyy
todellakin puhua siitä rovastille."
Sen sanottua oli pitkän hetken ääneti ja näkyi miettivän. Viimein
punalti hieman päätään ja virkkoi: "Mutta mitähän se Kaisa höpötti
siitä Haagarista ja Ismaelista? Ne kun ovat raamatulliset nimet eikähän
Kaisa kuulu osaavan lukea muutakaan, sitä vähemmän raamattua. Sitä minä
ajattelen".
Mallan ja Liisan kasvot punastuivat, mutta Malla kerittäytyi sanomaan.
"Viime kesänähän juuri Kaisan kotona oli rovasti pitänyt raamatun
selitystä Saarasta, Haagarista ja Ismaelista."
Tätä sanoessaan Malla taas katsoi salaisesti rovastinnan silmiin
näkyikö niissä mitään liikaa värettä. Mutta ne olivat yhtä viattomat,
kuin äskenkin ja ihastuneesti sanoi: "Se on totta se. Nyt minäkin
muistan. Aivan sitä se haveksii... Se noilla tuollaisessa tilassa
olevilla muistuu mieleen kaikki mitä ikänään ovat kuulleet ja nähneet,
kuitenkin niin hajanaisesti, kun uninako. Niillä kaikki koko elämän
kokemus on yhtäaikaa silmien edessä kuni taulu. Mutta kuitenkin niin
hämäränä, ettei siitä voi eroittaa kokemusten eroituksia ja sentähden
ne puheetkin menevät niin sekasin, sikin sokin, että ainoastaan sen
elämäntapauksia seurannut voi tuntea, mitä se milläkin sanallaan
tarkoittaa ja missä se milloinkin menee".
"Niin se on."
"Kyllä se niin on," todistivat soutaja-akat. Tämän sanottuaan kaikki
jäivät nyt äänettömiksi, tuntui kuin joku salainen paino olisi sulkenut
suut.
Kotiin tultuaan rovastinna puhui rovastilla käynnistään Jahtirannalla
ja kehoitti rovastin käymään lohduttamassa Kaisaa. Mutta rovasti
vihaisesti tikaisten sanoi: "Minäkö, minä... Minäkö lähtisin hupsun
akan kanssa äkseeraamaan! Se joltakin näyttäisi. Hym!"
Nämä sanansa rovasti sanoi sellaisella painolla ja ruumiinsa
liikkeillä, jotta rovastinna oikein huomaisi miten hän on viatoin
siihen kylällä liikkuvaan juoruun.
Pitkän aikaa keinutuolissaan ääneti oltuaan sanoi rovasti
päättäväisesti: "Jos kukaan näkee Kaisan meille tulevan, niin pitää
sanoa, ett'en ole kotona! Minä en halua häntä nähdä. Vahinko, että
tulinkaan häntä tuntemaan."
Tämän sanottuaan jäi rovasti umpimielisen näköisenä istumaan
keinutuoliinsa, mutta silmät vilkkuivat rauhattomina tavotellen sitä ja
tätä esinettä, samalla kun toisella jalallaan autteli herkkää
keinutuoliaan hiljalleen keinumaan.
Rovastinna tuli surulliseksi Kaisan kohtalosta. Hän ei kyllä aikonut
enää rovastille puhua Kaisan puolesta. Mutta kun ei tiennyt mitään
keinoa hänen auttamisekseen, niin tunsi syvää katumusta, että oli
ensinkään antautunut hänen tuttavakseen ja tekemisiin hänen kanssaan.