Rovastinnan tämän päiväinen elämä oli kun unta. Aivan kuin pahaa unta,
mistä herättyään iloitsee, että se oli unta. Mutta nukuttuaan joutuu
samoja synkkiä vuoria ja hirvittävien syvyksien partaita kynsin hampain
kiipeilemään missä kauhistus ja pelko panee vapisemaan koko olennon,
että herää ja iloitsee kun se oli unta. Mutta nukuttuaan kuitenkin
joutuu taas yhtä kauhistaviin pimeisiin käytäviin missä vanhain
rakennusten päälle luhistumisen ja eksymisen pelko täyttää mielen ihan
tukehtumisen rajalle, josta taaskin vaivoin herää ja iloitsee, että oli
unta.
Niin synkkä ja tuomitseva mieli siitä, että oli luvannut lapset uimaan
oli rovastinnan mieli vielä iltamyöhällä valvoessa Ailin vuoteen
ääressä. Se hauska nautinto luonnosta Jahtirannan Kaisan puistossa ja
se repäisevä sydämmen ilo Ailin virkoamisesta olivat vaan vilahduksia
mistä ei jäänyt mitään jälkeä eikä tuottaneet mitään valoa nykyiseen
mieleen, missä tuonoin ankaruus ja epätoivo yhdessä tunkeutuivat
sieluun ja täyttivät koko tunteitten syvimmätkin syvyydet.
Mutta nyt nukkui Aili ja kasvoille kohosi ihana punastus, että
rovastinna ei ikänään muistanut ei Ailin, eikä kenenkään lapsensa
kasvoja niin ihastuttavan miellyttävinä nähneensä.
Ne puhuivat rauhasta, ne puhuivat ihanan kesäyön hiljaisesta rauhasta
nukkuvien maassa. Mutta ne puhuivat äidille tänä hetkenä vielä enemmän,
ne puhuivat ijankaikkisesta rauhasta autuaitten maassa.
Rovastinnan täytyi itkeä, mutta se itkeminen tuntui sanomattoman
suloiselta. Jokahinen kyynel oli murunen siitä sielua täyttävästä
tuomion ja epätoivon synkkyydestä, mikä kyynelten vuotaessa tuntui
sulavan kuin keväinen lumi helteisen auringon paistaessa.
Huomenaamuna Aili nukkui pitempään kuin tavallisesti ennen, mutta
noustessaan oli virkeä, kuin eilen ei mitään olisi tapahtunut.
Tästä rovastinna oli enemmän kuin iloissaan ja kun Ailin oli saanut
puetuksi ja annetuksi pienen ruoka-annoksen, kiirehti hän Ailin kanssa
rovastin kamariin näyttämään Ailia. Ovessa tullessaan jo sanoi:
"Katsoppas, pappa, meidän Ailia, kun se on ihan terve ja ruokaa tahtoi
herättyään ensi sanakseen. Se eilinen kylpy kai vaikutti nälän. Mutta
kuules, Hermanni! Mitä hyvää osaamme tehdä sille Jahtirannan Kaisalle
siitä keksinnöstä, millä pelasti Ailimme henkiin?"
"Mitäpä sitä olisi tarvis tehdä mitään", kuului rovastin kuiva vastaus.
"No, hyttynen, hyvänen aika. Miten voisimme niin kiittämättömät olla
sellaiselle hyväntekijällemme?"
"Siten, että Kaisa on meidän mökkiläinen. Sillä on velvollisuus tehdä
enempikin."
"En voi ymmärtää nyt sinua... Minun täytyy päästä edes kiittämään
Kaisaa, kun eilen siinä harakassa ihan hyvästelemättä lähdimme. Etkös
sinäkin lähde? Otamme Ailin, Lillin ja Mimmin mukaan."
"Ole huoletta, veikkonen. Kaisa tulee vaan siitä ylpeäksi... Lähtisit
sinä pappilan rouva hupsua akkaa kiittämään. Miltä tuo näyttäisi",
sanoi rovasti yhä kuivemmasti ja ylpeästi käänsi päätään pois
näyttääkseen, ettei hän tahdo kuullakkaan senlaista hommaa.
Rovastinnan pullea muoto tuli levottomaksi ja hän sanoi päättävästi:
"Minun kuitenkin täytyy päästä kiittämään Kaisaa vaikka läpi valkean...
Voi, voi miten onnetoin olisinkaan, jos Aili minun ajattelemattoman
tekoni tähden olisi tuonelan omana, mikä ilman Kaisaa niin olisi."
Rovasti kääntääkseen rovastinnan mieltä siitä asiasta pois alkoi: "Tänä
päivänä, kun on näin kaunis ilma lähdemme kävelymatkalle tuonne
hautuumaalle. Sinne kuului olevan aivan kuiva tie. Tuosta sillan takaa
kuului lähtevän aivan kuiva, hyvä kärrytie. Eikä se kovin kaukana
olekaan, tuossa vaan salmen takana kankaalla. Lillin ja Ailin otamme
mukaan. Mimmi ei jaksaisi niin pitkältä kävellä ellemme tuota
Lahdenperän muijaa pyydä kantamaan... Lähdemme ihan aamiaisen syötyä."
"Lähdemme vaan... Siinä tapauksessa jätän huommiseksi Jahtirannalla
käynnin", sanoi rovastinna ja lopettaakseen siitä puheen, alkoi
silitellä Ailin päätä, joka lattialla seisoen ja voileipää kädestään
syödä jykertäen, oli nojannut selkänsä sohvalla istuvan äitinsä polvia
vasten. Sitä hän hymyillen silitteli hiljakseen puhellen: "Sinä Ailini,
rakas! Minun kiharatukkainen Ailini olet vielä tässä. Oi kuinka
kauhistava on muistaa sitä eilistä päivää. Mutta miten opettavaista
sentään onkaan olla senlaisenkin tapauksen keskellä. Ilman senlaista
tapausta ei tulisi koskaan tietämään miten lapsi on likellä äidin
sydäntä. Tavallinen taudin tuoma kuolema ei sitä opetusta anna."
Rovasti ei tähän puheeseen jatkanut mitään. Vötkötti vaan
leposohvallaan selkäkenossa ja rykästeli enemmän haihduttaakseen
rovastinnan ajatuksia kuin rykimisen tarpeessa ja ajatteli: Kyllä se on
totta, että nuo akat ovat kaikki yhtä hupsuja. Eivät tiedä edes omasta
arvostaan. Pappilan rouva lähtisi nyt mökin akkaa kiittämään. Vie ja
vikise.
Aili pureskellessaan voileipäänsä katseli kumpaisenkin silmiin ja kun
näki äitinsä hymyilevän hänelle, niin tahtoi sanoa jotain ja kun ei
muuta osannut niin sanoi: "Enhän minä kuollut."
"Ethän tuota, Jumalan kiitos, kuollut, kun pelastuit. Tiesitkö miten
pelastuit?"
"Heräsin vaan kun unesta. Rintani oli kipeä."
"Voi lapsirukka... Mutta mitenkäs hukuit?"
"Se puukappale, minkä kanssa uin, kun karkasi, niin menin pohjaan.
Silloin meni vesi henkeeni etten saattanut huokua enkä liikuttaa
mitään. Kuulin kun rannalla huusivat tulemaan pois, vaan en päässyt."
"Kuulit huudon... Mutta näitkös sitten meidän valkeaa venhettä päälläsi
ja sitä kun Kaisa tuli noutamaan ja otti syliinsä?"
"En... Milloin se tuli?"
"Silloin kun se kantoi sinun sieltä järven pohjasta venheeseen ja
kannettiin siihen nurmelle, missä heräsit."
"En minä ole nähnyt", toisti yhä Aili silmät pyöreinä ja näkyi
koittavan muistella muistaisiko hän siitä mitään.
Tämä keskustelu vei rovastinkin huomion puoleensa ja osanottavalla
tavalla sanoi. "Kylläpä oli todellakin kuolema likellä. Tavallisesti
veteen joutuneitten tiedetään näkevän ja kuulevan kaiken, se vaan,
etteivät voi liikuttaa mitään. Ne hengen salpautuessa saavat senlaisen
omituisen halvauksen, että tulevat aivan voimattomiksi ja ainoastaan
senlaiset voivat virota. Ne, joilta kaikki tietäminen katoo, sanotaan
kuolleeksi. Ja onhan sitä Ailillakin jotakin edes hämärää tietoisuutta
voinut säilyä, vaan liki ne kuitenkin ovat länget olleet olkapäitä."
"Ja siitä ei päästä mihinkään", keskeytti rovastinna, "että se on
Kaisan ansio, että Aili elää ja luojan laitos oli sekin kun sillä piti
löytyä sitäkin elävän puun taulaa. Mitä se se on? Senlaista ainetta en
ole kuullut ikänäni ennenkun eilen."
"Hym... Se on taulaa kun taulaa. Näithän sinä monastikkin Karppolan
Jörkki ukolla meillä aina kun se tuluksilla iskeä tuiskutti piippuunsa
niillä niin nauroit, että ukko taas sikaa hengittää. Elävän puun
taulaksi sanovat taikurit senlaista taulaa, mikä on tehty senlaisesta
käävästä, joka on otettu vielä lehtiä kasvavasta koivusta, missä joku
puoli on ollut niin laho, että on kääpiä kasvanut. Se elävän puun
nimitys on vaan taika nimitys. Taula kun taula, eikä mikään muu, olipa
kääpä otettu pökkelöstä tai lehtiä kasvavasta puusta."
Rovastinna mietti ja nujautteli päätään:
"Mutta sittenkin, voihan siinä lehtiä kasvavasta puusta otetussa
käävässä olla erilaisia aineksia kun pökkelöstä otetussa käävässä... Ja
oli miten oli, Kaisan keksintö se oli, että Aili virkosi. Ja sentähden
minulla on niin suuri kiitollisuuden velka Kaisalle, että täytyy lähteä
erityisesti kiittämään Kaisaa. Jospa tänä päivänä lähdemmekin käymään
hautuumaalla, niin huomenna minä lähden Lillin, Ailin ja Mimmin
kanssa."
"Sinä et tunne asemaasi", keskeytti rovasti kylmästi. "Ihminen vasta
viisi päivää ollut pitäjässä, niin tämmöisen pappilan rouvana lähteä
sormella hämmennettävää mökin akkaa, omaa turvattiaan kiittämään, mihin
hänellä oli enemmän kun velvollisuus. Mitä järkeä siinä on... Jotakin
toista olisi, jos hakisit toveruutta tuonlaisten kun Niemelän, Sojolan,
Könnilän, Kytölän, Peltolan ja Nujulan emännistä, mitkä ovat lähikyläin
suurimpia taloja, niin se olisi jotakin toista, Mutta ennen pitkää
tulet saamaan toveruutta herrastalojen rouvista. Mikä seikka kuuluu
asiaan."
"Herrastalojen rouvista. Ihmisiähän ne ovat muutkin", sanoi rovastinna
ylenkatseellisesti ja nousi seisalleen lähteäkseen pois. Ailikin kun
huomasi äitinsä kyllästymisen, niin kiirehti aukasemaan ovea ja lähti
äitinsä edellä ison salin poikki juosta kipittämään pieneen saliin,
mistä kuului toisten lasten hälinä ja sinne hän tiesi äitinsäkin
tulevan.
Huomen aamuna oli yhtä kaunis ilma kun edellisinäkin päivinä.
Rovastinna ei nyt enää rovastin mieltä kuunnellut, vaan pyysi ne
entiset muijat soutajikseen ja heti aamiaisten jälkeen nähtiinkin
pappilan valkea vene mennä töllöttävän Jänislahden Jahtirannalle päin.
Rovastinna istui keskellä venhettä, Lilli toisella, Aili toisella
puolen ja Mimmi edessä nojaten selkänsä äitinsä polviin. Aili istui
rannan puolella äidistään, mistä hän venheen kulkiessa ikäänkuin luki
rannan puita ja kertoi: "Katsokaa mamma kun tuossa on aivan samanlainen
koivu, kun meidän entisen kodin rannassa minkä käyrällä tyvellä meidän
mirri aina kalan suolia syötyään maata motkotti. Aivan samanlainen,
köyrätyvinen ja laaja latvainen kukotus eikös olekkin, mamma? Ja tuokin
kuusi on samanlainen kuin meidän entisen kodin saunan perässä, aivan
samanlainen mustanpuhuva ryhötys. Mutta tuo rosotyvinen petäjä tuossa
rannan äyräällä on samanlainen kun meidän entisen kodin kujosten
suussa, johon Konsta aina kiipesi saarnaamaan. Katsokaa mamma, eikös
ole samanlainen? Tuokin suuri oksa tuolla ylhäällä tojottaa." Mutta
venhe läheni Jahtirannan talon rantaa, minkä huomattuaan Kaisa juosta
loimotti rantaan ja huusi: "Kuinka Aili voipi, onko Aili mukana?"
Rovastinna huiskutti nenäliinallaan, ja huusi vastaan: "Kaisa, Kaisa.
Sinä hyvä Kaisa. Aili on terve kun käki. Täällä on venheessä Aili".
Venheen keula kun töksähti nyt rantaan, niin Kaisa syöksähti
venheeseen, eikä muistanut tervehtiä rovastinnaa tervetulleeksi, vaan
koppasi Ailin syliinsä ja hoki: "Sinä Aili, sinä Aili, sinä Aili, minun
pelastettu Ailini", lähti mennä huurottamaan kotiinsa ja vasta aivan
lähellä kotiansa kääntyi takasin ja huusi: "Tulkaa toki taloon. Antakaa
anteeksi, etten ennemmin pyytänyt."
"Tulemme, tulemme, kunhan korjaamme Mimmin kenkää, kun sanoo hierovan
jalkaansa", kuului rovastinnan iloinen ääni ja hän lähti likenemään
taloa. Kaksi vuotias Mimmi punaisine päähineineen tulla nytyytti edellä
ja rovastinna ja Lilli rinnan perässä, sitä mukaa kuin Mimmi antoi
tietä.
Huoneeseen tultua rovastinna vähensi vaatteensa aivan paitahihasilleen,
minkä tehtyään aukasi akkunan, josta katseli ja alkoi enemmän Kaisalle
mieliksi kuin asian vuoksi puhella: "kun olette jo lakasseet kaikki
kartanon seutunne ja miten ihanaa nurmea. Oi, oi, kun se vihottaa
kauniisti, kun tuulen väreet näkyvät jo nurmen laihossa. Oi, oi kun
kaikki on kuin kesäsydämmellä."
Kaisa ei sitä kuunnellut, vaan kaipasi miksi rovasti ei tullut.
Rovastinna kääntyikin varsin niittenkin soutaja akkain tähden
kertomaan, että rovasti ei koskaan lähde kylään muuten kun joko sairaan
luo, tai raamatun selitykseen. Sillä on se sielun hoito ja pelastus
ensimäinen ja viimeinen. Eilen illallakin kun rengit vaon päässä
leväyttivät hevosiaan niin siinä jo puhui niillekin sielun tilasta ja
jumalattomain viimeisen päivän hirmuisuudesta. Siitä ja siitä sielun
asiasta hän vaan puhuu ja tahtoo ollakkin vaan paljasta sitä.
Kaisa ei vierasten tuottamassa hyvässä mielessä osannut muutakaan, niin
koppoi taas Ailin syliinsä ja hyvitteli: "Sinä minun Ailini, sinä
pyöreä silmäinen Ailini, että olet terve ja ketterä kun ei mitään olisi
tapahtunut. Voi, voi sinua sirkka, kun olet sievä ja riski, vaan etpä
silloin potkitellut, kun minä järven pohjasta otin kainalooni. Sinä
sirkka."
"Oi, oi", keskeytti rovastinna. "Se seikka ei lähde mielestäni, ettekä
usko miten kiitollinen siitä pelastustyöstä olen. Aivan asiakseni
täytyi lähteä kiittämään, kun sellaisesta kauhistavasta hädästä ja
murheesta toimititte pelastustyöllänne näin sydämmellisen ilon."
"Elkää kiittäkö", kiirehti Kaisa sanomaan väliin. "Eihän minullakaan
olisi tätä iloa muuten, Ailin pelastumisesta. Ette usko, miten minun on
lysti olla, kun näen Ailin terveenä, hän kun oli jo ihan kuoleman
kielissä. Tässä kangasta kutoessanikin ei silmänräpäystäkään ole, ettei
olisi Aili mielessä, vielä erittäin senkin tähden, tuleeko Aili
terveeksi ja milloin. Mutta nythän tämä sirkkunen on terve. Voi, voi,
sinä pyöreä poskinen tummatukkainen sirkkuseni!"
"Niin, kangasta kutonut. Mikä kangas teillä nyt onkaan?" käänsi
rovastinna puhetta ja siirtyi katselemaan kangaspuissa olevaa kangasta.
"Onpahan vaan kolminiittinen. Nimismiehen rouva kudottaa pojilleen
kesävaatteiksi ja mitä kaikkea tuosta tehtänee; kaksikymmentä kyynärää
kudotaan näillä loimulangoilla ja sitten mitä tuonee kuteiksi, itse
aikoi käydä määrämässä. Jotakin kait siitä tulee, kun luomaa on
yhdeksänkymmentä kyynärää".
"Vai nimismiehen rouvalle. Aivanko te herrastaloihin teette käsitöitä",
keskeytti rovastinna ja alkoi enemmän tarkastella vaatteen kevyyttä.
"Herrastaloissapa se on meidän leipämme ollut nämä leskivuodet".
"Mitä ne maksavat kyynärästä, esim. tämmöisestä vaatteesta
kutomapalkkaa?"
"En minä sitä määrää tiedä, kysyvät aina mitä minä tarvitsen niin sitä
antavat".
"Vai niin. No sehän onkin parasta sillä lailla. Minun kyllä täytyy
saada teidät kankurikseni myöskin, vaan milloin minä saan kun on näin
pitkä, mitä yhdeksänkymmentä kyynärää, tätä, ja nyt on vasta alussa".
"Ei tämä kauvaksi kestä. Saimi tekee puolat niin kymmenen jopa
kaksitoista kyynärää helkyttelen päivässä".
"Kaksitoista kyynärää päivässä näin lujaa vaatetta! Kun on ihan kuin
tuohta tuo vaate. Sehän on ihan uskomattoman paljon".
"Olen iskenyt tätä oikeen uhasta kun rouva niin varotti. Niillä pojan
poloksilla ei huono kestä kun ne myötään jyryävät kuni pässikaritsat
rannioilla rantakivillä, ja missä milloinkin. Mutta se ei paljon
hidastu, jos kutoo lujemmaksikin, pitää vaan raskaampana kättään".
"Sen minä sanon, että kenellekään ette saa luvata tämän jälkeen
kutoaksenne kun minulle. Meillä juuri on tämänlaisen vaatteen tarvis.
Meidän pojillakin ei ole kesävaatteista paljon puhettakaan. Ai, ai,
että tuli toki puheeksi. Olettehan kutoneet kaksivartistakin? Se olisi
alusvaatteiksi rovastillekin sopivaa".
"Olen minä kutonut kaksivartista, toimikaista, pohjikaista,
kolminiitistä, kahdeksanniitistä ja mitä milloinkin ovat kudottaneet.
Olen kutonut trikootakin".
"Trikootakin!" huudahti rovastinna.
"Olen kutonut trikootakin. Minun kutomatani trikoota entinen rovasti
piti jo monta vuotta ja jos kauvankin olisi elänyt niin ei olisi
ostamaan lähtenyt".
"Kyllä se hyvä Kaisa on niin, että kun vaan tämä kangas loppuu niin
minulle pitää ruveta kutomaan. Eikös niin?"
"Samahan se on. Ja kenellekkäs minä sitten kutoisin, jos en teille, kun
vaan annatte", sanoi Kaisa loistavin kasvoin ja kehoitti rovastinnaa
kääntymään kahvipöydän ääreen, missä Saimin keittämä kirkas kahvipannu
kykötti kolmen puhtaaksi pestyn kuppiparin vaiheella.
Kahvin juotua rovastinna lähti ulkokausteelle vielä ihailemaan jotakin
Kaisan mieliksi. Kaikkea ihaillessaan huomasi tien lähtevän kauniiseen
koivu ja kuusi sekaiseen metsään niin kysyi: "Mihin tämä näin soma tie
menee? Muistuttaa meidän entistä hautuumaan tietä, missä rovasti aina
käveli".
"Se menee juuri teille. Se on ihan tuommoinen kuiva tie koko matkan,
saattaa vaikka pännäkengässä kävellä".
"Vai niin. No, kukas uskoisi, että tänne on tämmöinen tie. Ihan täytyy
lähteä katsomaan tätä tietä".
Sen sanottuaan rovastinna lähti kävellä mötöstelemään sitä tietä
metsään ja sinneppä lähtivät kaikki muutkin. Kaisa otti Mimmin syliinsä
ja kiirehti rovastinnan rinnalle ikäänkuin näyttelemään tien
merkillisyyksiä.
Rovastinna sitä tietä kävellessään myötään ihaili: "Ai, ai, kun tämä
tie on soma. Ei uskoisi miten tuo metsä vaikuttaa ihmisen sieluun.
Tuntuu kuin mikähän turvallinen muuri ympäröisi, missä kumminkin näkyy
luonnon synnyttämä elo ja puhtaus. Katsokaahan, miten nuo kasvavat
lehdet kuultavat puhtaudesta. Ja katsokaa miten kaikki nuo puun kerkät
pienistä neulaisista kudotut kätensä ojentavat korkeuteen ottamaan
vastaan sieltä elonsa voimaa... Oi, jospa ihmisen sielukin pysyisi niin
uskollisena korkeuden Jumalalle, aina ja aina vaan ojennetuin käsin
pyytämässä korkeuden loppumattomista aarteista elonsa voiman. Kuinka
ihana paratiisi olisikaan tämä elämä... Oi, oi kuinka soma on elää
tämmöisiä hetkiä. Tuntee kohoavansa ihan elämän jokapäiväisyyksien
yläpuolelle. Oi, sinua metsä. Sinä sanatoin metsä, minkälainen
totuudentien opas sinä olisitkaan, kun sinulta tulisimme kysymään...
Ah. Ah."
Rovastinna tuli nyt ikäänkuin mykäksi, hän niin nautti siitä
metsätiestä, kun sellaista ei ollut koskaan kulkenut. Entisen
kotinsakin luona hautuumaan tien varrella oleva metsä oli vaan vähäinen
puska istutettua metsää ja lapsena ollessa ei metsä puhunut mitään.
Ailin pelastumisen johdosta oli rovastinnan sydän ja sielu nyt niin
avonainen ottamaan vastaan ja kuulemaan luonnon pienimmätkin
kuiskaukset. Senpä tähden hän nyt ikäänkuin vasta heränneenä luontoa
ymmärtämään kykeni vasta ensikerran eläissään nauttimaan luonnon
sanattomasta puheesta. Nauttimaan niin, ettei nyt enää kyennyt pukemaan
sanoiksikaan nautintoaan. Elämäkin tuntui vaan suloiselta unelta hiljaa
kävellessä metsän varjostamaa tietä ja metsän hiljaa huokaillessa
helteisen etelätuulen silloin tällöin lievästi puhallellessa.
Kun matka oli jo joutunut enempään kuin puoleen, niin eräs akka niistä
soutaja-akoista muistutti: "Mehän kohta tulemme pappilaan. Mihinkäs
meidän venhe jää?"
"Ai, tosiaankin", heräsi rovastinna sanomaan. "Olemmeko niin pitkältä
kulkeneet?"
"Enemmässä kuin puolimatkassa olemme", toisti Kaisa.
"Mutta minä todellakin menen tätä tietä kotiin, että näen koko matkan.
Sohvi ja Elli menevät palauttamaan venheen. Maria minulle oppaana
kantaa Mimmiä, jos Kaisa tahtoo palata pois. Kaisalla kuitenkin lienee
kiire kankaansa kutomiseen."
"Kiirehän se on, eihän se eisty, jos sen takana ei liene, eikä minun
aikani muussa kulukkaan kun työssä. Tiedättekö, hyvä rovastinna, että
minä teen aina työtä."
"Mutta täytyyhän tehdäkin."
"Minä teen työtä levähtäessänikin."
"Miten se on mahdollista?"
"Kun teen kovaa työtä, että väsyn ja tarvitsen levätä, niin
levähtäessäni teen työtä, kun syön niin teen työtä kun huvittelen
itseäni, teen työtä, univuoteellani kun valvon, teen työtä, kun
jostakin kärsin, teen työtä, ainoastaan kun nukun, niin silloin nukun."
"Oi, sinä Kaisa. Minulla on teiltä niin paljon oppimista. Minun täytyy
kuulla se arvoitus. Istumme tähän tuon muhkean kuusen varjoon." Siihen
he marjanvartiselle sammaleiselle maalle laskeusivat istumaan, missä
Kaisa hymyillen kertoi:
"Usein on minulla kaksi kangasta, ainakin silloin, kun on
kahdeksanniitinen ja kahdellatoista sukkulalla kudottava. Silloin on
kaksivartinen toinen kangas. Kahdeksaniitistä kahdellatoistakin
sukkulalla kutoessa ja muistaessa mikä sukkulainen nyt on otettava ja
montakokertaa sillä heitettävä, pitää sellaisessa jännityksessä, että
pian väsyy. Silloin siirryn kaksivartisen ääreen, jossa ei ole mitään
ajattelemista, kädet ja jalat tekevät kaiken omalla opitulla tavallaan.
Kun jalat väsyvät polkemisesta ja kädet sukkulan heittämisestä, otan
silloin täplikkään sukan kudelman, missä on vaan sormilla työtä. Ja kun
lähden huvikseni kävelemään otan yksilankaisen sukankudelman, jota
sormet tekevät itsestään. Sitä teen syödessänikin. Kun palan haukkaan,
niin kudon ja taas palan haukkaan ja kudon."
"Mutta mitäs silloin teette, kun jostakin kärsitte kuten sanoitte?"
"Silloin otan ompeluksen ja poljen ompelukonetta niin vimmatusti, että
sen räminään hukkuu kaikki muu."
"Entäs kun kokonaan väsytte, mitäs silloin teette?"
"Ajattelen uutta kankaanlaitosta ja kudon sitä yksinkertaista
sukankudelmata, joka ei ole mitään työtä. Sitä kudon univuoteellanikin,
usein löydän herätessäni kudelman rintani päältä ja sormet kudelmassa,
jolloin ne, vaikka ensin hieman kankeasti, alottavat työnsä, ennenkun
oikein saan silmänikään auki."
"Olette varmaan ahkerin ihminen auringon alla. Oletteko kaiken ikänne
olleet niin työteliäs?"
"Aivan pienestä penikasta. Se on ollut aivan luontainen taipumukseni.
Ja lienee se sukuvikakin. Minun sukuni isän puolelta on kaikki
senlaista myyrän sukua, kokonaan omituista siinä suhteessa."
"Onkos se sukuvika, kun luulen näkeväni teistä, että olette aivan
herkkä suremaan ja iloitsemaan?"
"Siinä suhteessa olen kuin lapsi. Se taipumus on perintöä äidiltäni.
Äitini voi katkerasti itkeä, jos hiuksen toinen ryöstäisi hänen
päästään ja voi sydämmensä pohjasta iloita, jos hiuksen arvoisen hyvän
joku tekee."
"Mutta sellaisella luonteella luullakseni on kaikkein helpoin mennä
maailman läpi. Siinähän ei ole yhtä ilmaa kauvaksi."
Kaisan mieli näkyi nyrvähtävän ja sanoi: "Eipä niinkään, hyvä
rovastinna." Ja silloin ilmestyi kirkkaat kyyneleet Kaisan silmäin
nurkkiin, joita rovastinna ei ymmärtänyt surunko, vai ilon tuottamia ne
olivat.
Rovastinna nousi nyt seisaalleen ja puristaen kahteen käteensä Kaisan
käden kiitteli moneen kertaan ja lupasi palata taas jonkun päivän takaa
katsomaan, koska tänne on näin hyvä ja hupainen tie. Sen sanottuaan
erosivat Kaisa tyttöineen ja kahden soutajamuijan kanssa Jahtirannalle
ja rovastinna Lillin, Ailin ja Mimmiä kantavan Marin kanssa Jänislahden
pappilaan päin, millä matkallaan rovastinna yhä aivan katkeamatta
ihaili sitä tietä somaksi ja hupaiseksi.