Parin päivän takaa rovasti ja rovastinna kymmenlukuisine lapsineen ja
kolme kirkonkylän muijaa kantajina tulivat venheellä Jahtirannan Kaisan
kotiin, kylään, kuten rovastinna oli Kaisalle luvannutkin.
Rantaan tultua ja rannalle noustua lapset kesäpukuisina lähtivät
juosta vilkittämään sankkana parvena taloon; niitä seurasivat
soutajamuijatkin, mutta rovasti jäi rannan töyräälle seisomaan. Siinä
hän seisoa hamotti, pitkä, tumma viitta yllään, kuin variksen pelätti
ja katseli järvelle ikäänkuin nähdäkseen niitten tulojälkensä väreitten
harvenevan ja häviävän näkymättömiksi sinertävän kirkkaalla järven
pinnalla, mikä puolipäivän auringon valaisemana törmältä katsellen
näytti olevan kallistuksissa törmää vasten. Siinä hän katseli ulapalle,
vaikka ei siellä mitään erityistä ollut mikä hänen viekkaasti
vilkkuvaan juutalaissilmäänsä olisi voinut näkyä. Eikä hän tahtonut
olla näkevinäänkään mitään, mikä on maallista, sillä hän tahtoi
näyttäytyä paljaana hengen miehenä, kuten oli jo vaalisaarnassaankin
sanonut, hän tahtoi koota vaan yksinomaan tavaraa taivaassa.
Rovastinnakin aikoi jäädä rovastin mukaan seisomaan rannalle, mutta kun
talosta alkoi kuulua Kaisan iloinen ääni lapsien sinne saapuessa, niin
lähti hän lyhyillä jaloillaan kiireimmän mukaan astua töpeltämään taloa
kohti, missä Kaisa huutaen terve tulemaan, terve tulemaan, juoksi
vastaan ja luokse päästyään ryhtyi taluttamaan rovastinnaa, kun hänen
mielestään rovastinnan kulku näytti niin aikaansaamattomalta siihen
kiireeseen nähden, mitä muistutti käsien sinne tänne huiskiminen astua
petkeltäessä ylösmäkeen. Mutta ei rovastinna kuitenkaan tulta polttaen
kiirehtinyt taloon, vaan ennen kaikkea kiirehti näkemään taloa
ulkopuolelta ja ihaili: "No ihme ja aika, kun teillä on täällä sievä
talo ja kauniilla paikalla. Järvikin tuossa päivän puolella niin
somasti juuri kuin laitettu. Ja miten nätti puisto tuossa pellon
vaiheilla vielä monista eri puista juurikuin istutettu. Rovasti hoi! Et
usko kuinka nätti puisto täällä! Tulehan tänne! Ja kuinka kaunista
nurmea tuossa järven kielellä, ihanhan siinä kukat kohta puhkeavat, ai
ai. Ja tässäkö perunamaa? Onko se jo kylvettyä? Onhan se. Ai ihme kun
perunakin on jo kylvetty. Kuulehan. Hermanni, kun perunakin täällä on
jo kylvetty. Ai ai. Ei ole kumma jos teidän olisi vaikea tästä lähteä,
vaan ei teidän tarvitse tästä koskaan lähteä, ei suinkaan, eihän toki
missään nimessä."
Tämän kaiken kertoi rovastinna senlaisella kiireellä, ettei Kaisa
kerinnyt sanoa sekaan mitään eikä hän juuri osannutkaan puhua mitään
siitä hyvästä mielestä, että oli saanut pappilan herrasväet
vieraikseen, hoki vaan ehtimiseen: "Kun tulitte, kun toki tulitte. Ai
ai kun tulitte." Sitten hän otti puukasastaan pieniä kuivia puita
syliinsä, juoksi niitten kanssa keittiöönsä tulta laittamaan ja jätti
rovastinnan yksinänsä ihailemaan puistoa ja kaikkea mitä näki.
Rovastinna oli nyt tästä parin sadan askeleen pituisen matkan kävelystä
ja puhumisesta väsynyt aivan läähättämään asti ja istui nyt puiston
siimekseen kahden kauniin haavan väliin asetetulle puulavitsalle, missä
ryöheä oksainen kuusi jäi selän taakse ikäänkuin muuriksi itätuulta
vastaan. Siihen kahden puolen kuni kanan pojat talosta juoksivat
nuorimmat lapsetkin ja kiirehtivät äitinsä rinnalle. Tulivatpa talon
lapsetkin vierasten lasten mukana kainoina sormiaan suissaan
pyöritellen katsomaan vieraita ja kun antoivat kättä rovastinnalle,
niin saivat nekin tulla istumaan yhteen joukkoon.
Vanhemmat pappilan pojat eivät perustaneet äitinsä seurasta, vaan
asettuivat nurmelle koppisille, mistä rupesikin hälinä ja keppien kopse
kuulumaan ja aina kapsauksen kuuluessa koppi vimmatusti pyörien lenti
milloin järveen, milloin Kaisan perunakylvökselle, milloin mihinkin.
Niinpä pojat milloin järvestä koppia kahlaessaan kahlasivat liki
vyötäisiään veteen ja muutenkin veden pärskämisestä kastuivat melkeen
likomäriksi ja toisekseen juoksivat pölisevää porokkaa Kaisan
perunakylvöksellä. Siitäpä Lilli, rovastinnan kymmenvuotias tyttö,
marisi. "Voi, mamma, katsokaa mamma, kun Janne, Konsta ja Kaapus
rypevät itsensä tuolla tavalla vedessä ja porossa. Voi, ettekö näe
mamma miten Kaapuksenkin uusi mekko ja pöksyt ovat ihan poron
vallassa."
"No elähän Lilli", muistutti rovastinna. "Se on terveellistä pojille,
ne ovat saaneet talven koulun penkillä istua kyköttää niin antaapa
niitten nyt ensi kerran tänä kesänä venytellä jäseniään. Kyllä poro
pesemällä lähtee."
Siihen katkesi Lillin marina senkin tähden että rovastikin tuli nyt
sinne. Hän ei kuitenkaan näkynyt välittävän kestään, istua köhjähti
vaan lavitsan nenälle juuri kun olisi yksin maailmassa rykästelihän
vaan ja tyhjää nieleksiä kumautteli, että paksut kaulasuonet korkeina
makkaroina näkyivät harmaalla kaulalla.
Kun rovastinna näki rovastin niin kovin itseensä vajonneeksi, niin
tahtoi hän huomiota viedä kopimiehiin ja ihastuneena alkoi: "Kas tuota
Jannea taas, miten paukautti koppia että lentää ihan näkymättömiin.
Mistään tuo perät tekee. Katsohan sinäkin, Hermanni, tuonne miten koppi
mennä rollottaa. Sinne se nyt kupsahti kanervikkoon. Lienee siinä
Konstalle nyt kotvaksi hakemista. Mutta samaa talon työtäpä se
lienee... Saatte siinä nyt Janne ja Kaapus avossasuin odottaa kukaties
tovinaikaa... Kas. Eläpäs vaan. Mutta Konsta löysi, kun löysikin jo
kopin ja tuolta tuon matkan päästä se nyt nakata virittää tulemaan. Kas
niin vaan, Jannen keppi on vastassa! Katsohan, Hermanni, miten Jannea
vetää jo kieroksi ja katsohan keppiä miten se on ottamuksillaan. Kas
niin! Se olikin kepsuu... Katsohan, katsohan, Hermanni, miten tuo koppi
nyt viiltää tuolla ilmassa, nyt se vasta taipaleen tekee. Saa siellä
nyt Konstu riepu juosta ja kupustaa, kun menee tuone mäen taakse ettei
näe suuntiakaan mihin putoaa. Mutta jopas arvasivat toisetkin, että
lähtivät joukolla hakemaan. Se olikin parasta... Viipymäänpä rupesivat
siellä".
Rovasti ei näistä rovastinnan kehoituksista paljon innostunut, olihan
vaan rovastinnalle mieliksi joskus katsovinaan sinne kopin lyöjiin
päin. Oli vaan itseensä sulkeutuneena ja mietti mille kannalle on
asetuttava tässä uudessa paikassa ja minkälaisena näyttäytyminen jo
esim. tänä päivänä ja mistä raamatun paikasta olisi näin pienessä
joukossa otettava selityksen aine. Ottaisinko neljän kaltaisesta
kylvöpellosta... Ei, ei se sovi nyt, kun on vaan neljä akkaa kuulemassa
ja niistä täytyisi kolme tuomita helvetin omaksi tai vähintäin riettaan
jälille ja yksi vaan autuutta perimään. Ei, ei se sovi, ne
loukkautuisivat ne kolme siitä, sanoi rovasti mielissään ja hieman
punalti päätään... No tuhlaaja pojasta... Ei siitäkään näin pienelle
joukolle... Hyvästä paimenesta... Kas, se sopii. Siitähän voi puhua
vähillekin kuulijoille kun se aine kuuluu juuri papille itselleen...
Siitä minä puhun, sanoi taas rovasti mielessään ja rupesi miettimään
miten hän sovittaa itsensä siihen paimenen kohdalle, miten hän juuri on
ottanut tehdäkseen kaiken minkä voipi varjellakseen laumansa susilta ja
muilta ilveksiltä. Ja miten hengen maailmassakin löytyy monenlaisia
susia, miten joku susilaji vaanii ilveksen tavalla, kuten tavallinen
ilveskin jänistä. Ja miten taas löytyy senlaisia susia, jotka
suorastaan hyökkäävät niskaan. Siitä minä puhun, sanoi rovasti
mielissään ja punalti taas hieman kuivan näköistä päätään. Sen näki
rovastinnakin ja ymmärsi nyt rovastin syventyneen niihin
hengellisiinsä, niin ei tahtonut häiritä millään puheellaan. Mutta kun
pojatkin olivat kadonneet sinne mäen kirman taakse, niin olo alkoi
tuntua yksitoikkoiselta ja hän lähti astua mylkentämään talon asuntoon
missä jo oven aukaistessaan huudahti: "Ai ihme, miten täällä on siistiä
ja puhdasta ja kaikki sievästi ihan kun herrastalolla!"
Samassa työnsi auki saranoilla varustetun akkunan sieltä puiston
puolelta ja huusi: "Tuleppas, Hermanni, katsomaan, miten täällä on
sievästi. Et usko. Täällä on keinutuolikin, ihan kuin herrastalossa".
Rovasti kun kuuli, että siellä on keinutuoli, missä on kaikkein helpoin
ajatella niin rykäsi nyt rinnastaan sinne kertyneen ysköksen, sylki sen
maahan ja lähti astua toikkuroimaan sisälle. Rovasti istui nyt
keinutuoliin ja ilostuneemman näköisenä äsköisestään puheli sitä ja
tätä, vaikka ei mitään asiallista. Ja kukapa siinä olisi mitään
asiallista kuullutkaan, kun rovastinna kävellen huoneen kaikilla
suunnilla kyseli: "oletko sinä, Kaisa, tämän ja tämän ja tämänkin
huonekalun itse laittanut, vai ovatko ne entisen pappilan herrasväen
antamia?"
Kaisa kyllä kahvia keittäessään koitti vastata rovastinnan kyselemiin
minkä kerkisi, mutta kyselemiset eivät sillä loppuneet se vaan kyseli
ja kyseli.
Nyt kuitenkin Kaisalla joutui kahvi, jota juodessa rovastinnan pienet
tytöt katselivat siitä auki olevasta akkunasta ulos ja näkivät, että
pojat, kun eivät löytäneetkään enää koppiaan, olivat menneet uimaan ja
mäikäröimään rannalle.
Tämän nähtyään Lilli kiimasi rovastinnaan syliksi ja alkoi: "Voi,
mamma, kun Janne, Konstu ja Kaapus ovat menneet uimaan. Saammeko mekin
mennä, saammeko mamma?"
"Ei nyt toki vielä, kylmähän nyt on vielä", esteli rovastinna vaikka
puoleksi näytti lupaavan.
"Eihän se ole meille kylmempi, kun pojillekaan ja näin lämmin
päiväpaiste. Me menemme, mamma?"
"Me kävimme jo eilen uimassa joka henki, äitikin," sanoi Saimi, Kaisan
vanhin tyttö, innostuneena uimapuuhasta, päästäkseen hänkin mukaan.
"No, kun ette kauvan ui, niin menkää talon lasten kanssa, huuhtokaa
talvi pois selästänne. Sanni ja Lilli, menkää sinne päämestariksi,
mutta muistakaa se ettette kauvan ui", sanoi sitten rovastinna ja
hymyili nähdessään miten se lupa teki lasten kasvot loistaviksi. Mutta
lapset tämän kuultuaan pölähtivät kuni linnun poikaset lentoon
juoksemaan ulos ja sitä soittuaan rantaan, johon juostessaan Saimi
huusi: "Me menemme tänne Hiekkakaarteeseen. tänne, tulkaahan tänne,
täällä me aina uimme".
Rovastikin seurasi silmillään rantaan juoksevaa lapsijoukkoa kun tie
sattui akkunasta juuri näkymään rovastille siihen keinutuoliin, mutta
ei kerinnyt mitään sanoa ennenkuin Kaisa alkoi:
"Tuo uiminen lapsille se se herkkua on. Meidänkin nämä tytöt ihan
väkisellä pakkautuivat, kun rannat vaan sulivat että poretta vähän
tuli. Ihan varaa piti etteivät saisi tietämättä mennä. Mutta eilen
eivät eläneet elossaankaan, jos eivät olisi sinne päässeet ja niin me
sitten kävimme kun kävimmekin ja somalta se tuntui, vaikka vesi se on
vielä kuin rauta. Vaan näin lämpimällä säällä siinä se menee ja jälestä
se tuntuu aika lystille, ettei sitä osaa sanoakaan. Nyt niitä meidän
tyttöjä ei pitele piteleväkään, etteivät saisi edes yhtä kertaa
päivässä uida".
"Se on terveellistä, se on vallan terveellistä", mukautti rovastikin.
"Mutta näin raihnaisella ruumilla, kun minulla on, ei voi mennä näin
kylmän veden aikaan, ei ennenkuin vesi lämpiää".
Sen sanottua rovasti otti raamattunsa ja rupesi sitä selailemaan.
Kaikki uskoivat nyt rovastin olevan aikeessa raamatunselitykseen ja
niin he lopettivat puhelunsa ja istuivat tyyninä odottaen mitä tuleva
oli. Rovastinna viittasi Kaisaakin huoneen perällä olevalle sohvalle
rinnalleen istumaan.
Kaisa ei odottanutkaan toista käskyä, vaan lievahti nyt rovastinnan
kädellään viittaamaan paikkaan ja ihastuneena siitä, että hän sai taas
istua rovastinnan vieressä, hemotti nyt Kaisan pyöreä muoto
punaverisenä ja viehättävänä kun kesäkukka rovastinnan pituuteensa
verraten liian lihavan olennon rinnalla. Rovastinkin viekkaat silmät
salavihkaa vilahtelivat siihen pariin siinä raamattua selaillessa,
mutta vakautuivat viimmein silmät erääseen raamatunkohtaan. Nyt hän
kädellään painoi rintaansa, ryki ja kakisteli päästäkseen asiaan
käsiksi ja ikäänkuin puhdistuakseen kaikesta maallisesta. Tämän
tehtyään hän vielä muutamia kertoja nieleksiä kurnuutteli tyhjää, otti
hartaan muodon ja alkoi kuivalla käkättävällä äänellä lukea hyvästä
paimenesta. Tätä tehdessä rovastinna tapansa mukaan alkoi paksua
ruumistaan nyökytellä edes ja taas ja väliin puoleen ja toiseen
ikäänkuin tahdiksi lukemiselle.
Kaisakin kun näki rovastinnan aivan taukoamatta nyökyttelevän, niin
luuli kuuluvan asiaan ja rupesi hänkin samaan mukaan heiluttelemaan
hoikkasta ja notkeaa vartaloaan, vaikka lukemisesta hän ei ymmärtänyt
mitään. Eikäpä Kaisan mieli nyt joutunutkaan lukemista kuulemaan, se
oli siinä, kun sai taas istua rovastinnan rinnalla ja niissä
rovastinnan äskeisissä sanoissa, että "ei teidän tarvitse tästä koskaan
lähteä pois, eihän toki, missään nimessä".
Rovasti oli nyt katkaissut lukemisensa ja raamattu aukinaisena polvien
päällä sanojaan tapaillen ja moneen kertaan parsien selittää vätysti
miten juuri papit ovat ne paimenet, joitten täytyy antaa itsensä
lammastensa edestä uhraamalla ei vähemmän kuin kaiken aikansa, kaikki
ponnistuksensa ja kaiken kaikkeaan mitä ikään voipi. Ja kun näki nyt jo
kaikkien noitten sanankuulijain hartautensa merkiksi rovastinnan tahdin
mukaan nyökyttelevän ruummistaan, niin kokosi hän siihen tavattomaan
suureen suuhunsa sanoja, että hänenkin terveytensä on mennyttä kalua,
kun kerran sairaan luona käydessä vilustui, mutta se ei maksa mielestä
mitään, kun sairaan sielu tuli varmasti pelastetuksi kuni tulesta
kekäle. Suurena oli jo rovastin korviin asti aukeava suu sanomaan näitä
sanoja, vaan samassa aukesi ovi minkä auvetessa kuului Lillin hätäinen
ääni: "Aili sukelti järven pohjaan, eikä tule pois, vaikka me huusimme,
huusimme ihan joukolla, mutta ei tule, siellä on vaan selällään."
"Herra Jumala siunatkoon", huudahti rovastinna tuskaisesti ja ulos
syöksyessään huusi: "Hyvät ihmiset kiirehtikää apuun!" ja lähti juosta
mylkentämään rantaan päin missä näki lapsijoukon rannalla.
Tähän katkesi nyt rovastin saarna, viskasi raamattunsa lähellä olevalle
pöydälle ja lähti pitkillä säärillään juosta rötkistämään niin
tottumattomattoman näköisesti kun ensikertaa eläissään olisi
juoksemassa. Kaikki ne soutaja-akatkin juosta huntostivat sinne
Hiekkakaarteeseen, missä näkivät lasten hätäilevän mikä alastonna,
millä joku vaatekerta päällään.
Kaisa se kuitenkin kaikista ensiksi joutui rantaan ja alkoi silmäillä
sinne lasten osottamaan suuntaan, mihin ne sormillaan osottivat ja
sanoivat: "Tuolla, tuolla se on Aili. Se liikkuu siellä, vaan ei tule
pois, vaikka olemme huutaneet."
"Liikkuuko!" huudahti Kaisa ja terotti silmiään siihen valkoiseen
esineeseen, mikä näkyi syväyksen rinnalta järven pohjasta noin
kaksikymmentä askelta rannasta.
Hän ei kuitenkaan huomannut sen liikkuvan, mutta hiljalleen läikkyvä
kirkas järven pinta petti lasten silmät.
Rovastinnan korviin oli käynyt lasten sanat "se liikkuu siellä", niin
se lisäsi hänen hätäänsä ja huusi: "Hyvät ihmiset, ottakaa Aili pois
järvestä! Ottakaa, ottakaa Aili pois. Voi voi Aili raukka. Ottakaa,
ottakaa Aili pois järvestä. Tepä nyt ihmisiä olette, kun ette ota lasta
pois järvestä!"
Rovastinna kun näki hätäillessään, että kaikki ovat hätäytyneet,
etteivät mihinkään kykene, niin syöksyi järveen, vaikka hän ei
nähnytkään missä paikassa Aili oli ja mennä tohkasi jo vyötäisiään
myöten veteen, vaan rovasti harppasi jälessä ja veti rannalle. Siinä
hän olkapäistä pidellen hallitsi tuskissaan parkuvaa ja riuhtoilevaa
rovastinnaa ja vakuutteli: "No, elähän nyt mamma, ei tässä hätä auta,
johan pojat tuovat venettä. Kyllä nyt kohta saadaan Aili pois. Maltahan
nyt mielesi, mamma, korvathan särkyvät siitä huutamisen paljoudesta.
Kas, nyt vene on jo paikoilla. Kyllä nyt Aili saadaan ylös."
Janne, Konsta ja Kaapus olivat huomanneet hädän ja soutaa meliskoivat
venettä paikalle, mutta kun ei veneessä eikä rannalla ollut mitään niin
pitkää asetta millä olisi yltänyt pohjaan siinä kohti missä Aili oli,
niin lähtivät jokainen, paitsi rovasti, jonka täytyi yhä pidellä
tuskissaan parkuvaa rovastinnaa, juoksemaan mikä minnekkin saadakseen
asetta, mikä yltäisi pohjaan Ailin kohdalle. Sieltä ja täältä alkoi nyt
aitain särkemisen ryskettä kuulua ja yksi ja toinen jo juoksi millä
aidas millä mikin karanko olalla, joitten kanssa hyppäsivät venheeseen
ja silmänräpäyksessä syöksivät venheen sille paikalle, missä Aili
näkyi. Mutta kenenkään ase ei ylettänyt hipasemaankaan Ailia, vaikka
kuinka koittivat kurkotella. Ja kun kuivain aidastensa kanssa sorrivat
vedessä pohjaan päin niin vene pyörien sinne tänne pakeni milloin
selälle milloin minnekkin ettei pienimmäksi hetkeksikään asettunut
Ailin kohdalle minkä vaikutti se, että kuivat aidakset vedessä
kiskoivat itseään veden pinnalle niin voimakkaasti, että taaskin voivat
pitää vedessä. Tästä akat alkoivat syyttää toisiaan ja hätäillä. "Elä
sinä sillä lailla." "Enhän minä, vaan tuo Soppa." "Vai Soppa, kun itse
juuri työnnät venhettä." "Miten minä työnnän, kun ei yltä pohjaan."
"Tuo Elli, kai se." "Vai Elli." "Itse harritte kuin hankisääsket." "No
herra Jumala tätä venettä, kun pyörii kuni syötävä. Elkää edes kaatako.
Elkää Jumalan luomat kaatako. Herranen aika, kun pakenee vaan selälle.
Jumala armahtakoon meitä."
Tämän näkeminen yhä suurensi rovastinnan hätää ja itseään väännellen
parkui: "Ottakaa rakkaat ystävät Aili pois. Voi rakas Jumala, kun
hukkuu tuo lapsi tuonne, eivätkä ota pois. Voi minua onnetonta, minun
täytyy päästä noutamaan Aili pois." Akkain sorriessa kulkeutui
kuitenkin venhe Ailin kohdalle ja rovastinnan yhä tuskaisemmaksi käypä
parkuminen kävi Kaisan korviin ja kun tiesi osaavansa sukeltaa niin
paiskautui veteen umpipäähän, mistä melkein samassa tuokiossa pullahti
veden pinnalle varatonna retkottava alaston Aili kainalossa. Akat
kiirehtivät nyt ottamaan venheeseen ja kohti kurkkuaan huusivat:
"Herrainen tuota Kaisaa, herrainen tokiisa tuota Kaisaa! Sinä vasta
ihminen olit." Ja Ailin kun olivat saaneet venheeseen rymeytyivät
joukolla vetämään Kaisaa venheeseen. Mutta kun saivat Kaisan venheen
laidalle ryntäitään myöten jo Kaisa itsekin rupesi auttamaan itseään
venheeseen. Nyt vesi rupesi riitelemään Kaisan jalkoja venheen alle.
Silloin venhe humahti vettä täyteen mistä ilmaa repäisevä parahdus
kuului: "Herra Jumala, kun hukumme kaikki!"
Kaisa heittäytyi nyt venheestä irti ja alkoi uida maalle, niin akatkin
tointuivat hädästään ja meliskoivat sitä vesilastissa olevata venhettä
rantaa kohti minkä pohjassa Aili oli yhä veden sisässä samassa asemassa
kun järvenkin pohjassa.
Rovastinna riuhtoen itseään rovastin käsistä irti huusi: "Tuokaa,
tuokaa pikemmin Aili tänne. Hyvä Jumala kun vielä venheeseen hukuttavat
lapsen! Tuokaa Jumalan luomat Aili tänne, voi, voi!"
Jopa joutui venhe lähelle rantaa mitä akat pohjasta pitäin nyt melkein
syrjittäin työntivät rantaa vasten silmät yhä hätäisesti pyöreinä
äskeisestä hukkumisen pelosta. Silloin rovastinna riuhtasi itsensä
rovastilta irti täysin sylin rymähti ottamaan venheen pohjassa vedessä
heiluvaa Ailia. Mutta kun sai Ailin käsivarsilleen ja näki sen pään
varatonna retkahtavan alas, niin rovastinnan suusta pääsi sydäntä
särkevä parahdus: "Voi, voi! Kuollut on!" Siinä kauhussaan oli vähällä
pudottaa Ailin rantahiekalle, vaan Kaisa tapasi kiinni ja kantoi
nurmelle. Sinne ne märät akatkin juosta vutkeltivat ja huusivat:
"Puistellaan, puistellaan! Ei se ole kuollut, kun se on pehmyt. Kyllä
se virkoaa, kun se on vielä pehmyt. Näin vaan puistellaanhan ja
retuutetaan, joka jäsentä, kättä, jalkaa näin vaan, tai vaan
riiputetaanpas jaloista. Näin vaan. Puistelkaahan nyt kaikkia jäseniä.
Retuuttakaa vaan kättä, jalkaa... Niin vaan... Juuri niin... No
pannaanpas taas nurmelle ja nujuutetaan siinä, näin vaan... Näin vaan."
Tätä nujuuttamistaan akat Ailin virkoamisen toivossa ihan innoissaan
tekivät pitkän aikaa neuvoen toinen toistaan mihin rovastikin kälkätti
sekaan yhtä ja toista. Mutta akat eivät joutaneet kuulemaan rovastin
kälkätyksiä paremmin kun rovastinnankaan voivotuksia, kun se myötäänsä
tuskitteli. "Voi Aili rakas, voi Aili rakas!" Kuuluivat ne akkain
korviin vaan jonkunmoisilta sekaääniltä lapsijoukon parkumisien seassa,
mistä kaikesta syntyi ilmaa täyttävä ruihina.
Mutta kun ei tästä viimmeinkään näyttänyt tulevan apua, niin jättivät
Ailin nurmelle selälleen, missä Ailin retkottavat jäsenet näyttivät
uppoavan nurmeen ikään kun maa vetäisi sitä itseensä. Nyt väkistenkin
tunkeutui kamala hätä jokahisen poveen ja kaikkien sanat muuttuivat
tuskaisiksi voivotuksiksi. Entistä rajummin rupesi rovastinnakin
vääntelemään ruumistaan ja yhäkin tuskaisemmin pökkelehti sitä ja tätä
väliin ottaen aina Ailin syliinsä. Laski sen aina eri paikkaan nurmelle
ja tuskitteli: "Voi, että päästin uimaan. Voi voi, että päästin uimaan.
Minun onnettoman on syyni, että päästin uimaan. Voi voi että päästin
uimaan!" Kaikki akat nyt epätoivoisina vääntelivät käsiään, mutta
Kaisan kasvot muuttuivat virkeiksi. Näkyi muistavan jotakin ja sanoi:
"Mutta koetetaan äidin taikaa, että poltetaan elävän puun taulaa nenän
alla ja harjataan jalkopohjia. Minulla on tallessa sitä".
Sen sanottuaan Kaisa juoksi taloon ja pienen tuokion perästä juosten
palasi sinistä savua suihkava taulan palanen kädessä ja harja toisessa.
Akatkin muistivat nyt sen vanhan taijan ja kun näkivät Kaisan tulevan
niin ihastuneena nostivat Ailin käsiensä päälle vatsalleen missä Kaisa
asettui pitämään palavaa taulaa Ailin nenän alla ja joku harjasi
jalkopohjia. Nyt olivat akat jo varmana pelastuksesta ja hokivat: "Voi
ihme, että sinulla oli sitä. Voi ihme, että sinulla oli sitä. Luoja
kaikki laittaa hyvin, että sinulla oli sitä taulaa."
Eipä kauvan kestänytkään ennenkun Ailin suusta purahti kahteen kertaan
vettä, minkä perästä aivasti niin kovasti, että koko ruumis hytkähti
mukaan. Silloin akkain suista kuului yhteen ääneen iloinen huudahdus:
"Hyväpään tulee".
Rovastinna syöksähti nyt Ailin kimppuun huutaen: "Elää, Aili elää!
Aili, Jumalan kiitos, elää! Aili! Oi antakaa minun syliini Aili. Voi
Ailini, voi Ailini, minun rakas Ailini, kultanen Ailini." Mutta kun Aili
ei ollut vielä täydellisesti tointunut, niin akat eivät antaneet olivat
vaan tolkussa kun lasinvetäjän hepo Kaisan pitäessä palavaa taulaa
Ailin nenän alla ja erään akan harjatessa jalkopohjia yhäkin
kiivaammin.
Nyt vielä Ailin suusta purkautui vettä monta suun täyttä, mutta viimein
rinta ponnahti hengityksen voimasta ja suusta kuului kipeästi kirahtava
voivahdus.
Nyt akat laskivat Ailin nurmelle levitetylle rovastinnan saalille,
mihin rovastinna ryöpsähti suutelemaan Ailia ja hoki: "Voi Ailini
rakas. Voi minun Ailini rakas, Ailini. Minun kultanen Ailini! Oi, oi
minun sydänkäpyseni, sinä minun kulta Ailini, että vielä elät!"
Siihen keräytyivät toisetkin lapset ja käsiään räpyttäen huusivat:
"Eläähän Aili! Eipäs Aili hukkunut, näimmehän me, että liikkui se
järvessä".
Akat samoin kuin rovastinnakin unohtivat oman märkänä olemisensa
Ailin tähden ja sen pelastumisen ilosta istuivat vaan Ailin lähelle
nurmelle ikään kuin levähtämään työnsä tehtyä. Niinpä rovastikin
tarkan näköisenä istua könehti joukkoon ja ikäänkuin äskeisen
raamatunselityksensä jatkoksi alkoi hartaalla painolla kälkötellä:
"Jumala se kaikki sallii. Jumalan kädessä me olemme. Ei hiuskarva putoa
ilman hänen tahtoaan. Niin se on, Jumalan kädessä me kaikki ja
kaikkinemme olemme... Mutta tuo kylmä vesi. Se ei ole terveellistä,
että paiskautua uimaan jääkylmässä vedessä. Kumma, että mamma lupasikin
ne. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Mutta hyvä on kuitenkin näin. Jumalan
kädessä me olemme".
Akat eivät kuitenkaan joutaneet kuulemaan rovastin kälkätystä, vaan
kilvan kertoivat vanhoja kuulemisiaan elävän puun taulan ihmeellisestä
voimasta, miten se ja sekin oli sillä pelastettu henkiin, vaikka oli
vuorokauden ollut järven pohjassa. Ja miten sekin Kosulan ukkovainaa
oli kesäisen päivän ollut Pankkakoskessa ihan tulenpalavassa
jyrhämässä, että repimällä oli saatu kiven välistä pois, vaan kun
olivat hyväsen rupeaman polttaneet elävän puun taulaa nokan alla ja
harjanneet jalkopohjia semmoisella harjalla, jonka tekijää eivät
tienneet, niin siitä oli ukko ruvennut aivastelemaan ja vironnut ja
elänyt päälle päivänsä.
Ihmettelivät vielä sitä kun siinä hätäytymisen pökerryksissä äsken ei
juohtunut mieleen muille kuin Kaisalle.
Kaisakin kertoi, että häneltäkin yritti unohtua, vaikka se on äidin
opettama taika. Kertoi äidillään olleen aina tallessa elävän puun
taulaa ja siitäpä hänkin oli saanut ja ilman sitä taulan palasetta ei
olisi tyttö elävien joukossa. "Se on totta se. Se on totta se", kuului
akkojen suusta yhteinen vakuutus.
Rovastinna ei tätä akkain puhetta kuunnellut, hoiteli vaan Ailia, mikä
heikkona sairaana ja vaaleana kuin haavan lastu makasi kentällä. Ja kun
ei osannut enää mitään tehdä sen ensimäiseksi hoitamiseksi, niin alkoi
rovastille: "Ailin ei ole hyvä tässä. Lähdemme kai kotiin. Eikös
lähdetä, vai mitä sanot, Hermanni? Asetamme Ailin venheeseen maata niin
siinä se menee. Eikös niin?"
"Lieneehän se parasta", sanoi rovasti ja alkoi kömpiä ylös.
Rovastimme tarttui nyt syliksi Ailiin ja lähti kantamaan venheeseen,
mistä pojat olivat jo veden viskanneet pois ja laittaneet lähtöön
valmiiksi. Kaikki ymmärsivät sen lähtöhommaksi ja kohta nähtiinkin
valkea purtilon näköinen venhe rientävän Jänislahden perään päin, jonka
perässä rovasti itse selkäkenossa viiletti ja nuorimmat lapset
iloissaan hälisivät rovastinnan kanssa. Ja kun eivät Ailin pelastumisen
ilosta osanneet muutakaan sanoa niin hokivat: "Eipäs Aili hukkunut,
vaikka mamma luuli. Näimmehän me, että Aili liikkui järvessä. Mamma
pelkäsi tyhjää. Eipään se Aili hukkunut". Mutta Lillin silmät olivat
pyöreinä ja hätäisinä josko Aili kuitenkin kuolee, kun näki sen olevan
niin kovin kipeän ja mammankin näki olevan niin murheissaan ja
huolissaan.