Haapajärven itäisellä rannalla kivisen niemen päivän kaltavalla sivulla
kepotti valkea-ikkunainen punaseksi maalattu mökki pienine
peltotilkkuineen. Mökin kierti harvaksi ladottu lappa-aita, jonka päät
parin sadan askeleen päässä toisistaan työntyivät pitkistä saloista
tehtyinä juohteina Haapajärven syvään rantaan. Mökkiä kutsuttiin siitä
syystä Jahtirannaksi, kun sen niemen vesakkaisella tyvellä asui paljon
jäniksiä, joita Jänislahden kirkonkylän herrat kiirehtivät metsästämään
aina kussa vaan rauhoitusaika loppui. Jahtirannan mökki oli Jänislahden
pappilan maalla noin kolmisen tuhatta askelta pappilasta ja asui siinä
leski kolmen lapsensa kanssa, jota nimitettiin Jahtirannan Kaisaksi.
Vaikka mökki olikin kaikin puolin pappilan oma niin Jänislahden entinen
rovasti oli Kaisan ottanut siihen turvattomain lastensa kanssa ilman
mitään arentia tai muuta takamaksua. Mutta se rovasti oli kuollut ja
uusi hänelle aivan tuntematoin rovasti oli näinä päivinä tuleva jonka
mieltä hän asumiseensa nähden ei tiennyt. Siitä syystäpä Kaisan mieli
näinä päivinä oli levottomampi kun moneen vuoteen. Väliin painui Kaisan
mieli aina raskaaksikin ja kyyneleet vierähtivät kasvoille.
Luonnossakin oli nyt ihaninta mitä huhtikuun viimepäivinä voi olla.
Varhaisen kesän helteiset päivät riuduttelivat tyynen järven selällä
lepäileviä viimeisiä jäälauttoja ja rannan puissa urvat synnyttivät
lehtiä. Lukematoin lintujoukkokin kaijutti rinteen metsiä sorsaparvien
kisaellessa välkkyvällä lahden pinnalla, josta kauvempaa aina väliin
kajahteli suuren selkäkuikan huikea ääni.
Tästä ei Kaisan mieli lieventynyt, ajatukset vaan arkoina kiertivät
siinä yhdessä kysymyksessä: mitä sanoo uusi rovasti, josko tämä
rakkaaksi tullut rauhallinen koti täytyy jättää kuni muuttolintu jättää
pesänsä, jättää koko synnyinseutunsa aina syksyn tullen. Voi meitä
turvattomia, huokasi aina väliin Kaisa silitellessään lastensa päitä ja
väliin katsellessaan lahden selällä parikkain uiskentelevia
vesilintuparvia. Kyyneleet kostuttivat aina silloin Kaisan vaalenneita
kasvoja.
Eilen tiedettiin uuden rovastin perheineen saapuneen Jänislahden
pappilaan ja tiedettiin sen tänäpäivänä, virkavuotensa ensi
sunnuntaina, kirkossa saarnaavan tulosaarnansa, jota kuulemaan riensi
nyt ken vaan kynnelle kykeni. Mutta talojen emännillä se oli paras
kiire joutua kirkolle jo paljo ennen kirkkoon menoa keritäkseen käydä
tervehtimässä uutta rovastinnaa ja jos mahdollista saada hieman niinkun
tutustuakin toisiinsa. Niinpä jo varhaisesta aamusta nähtiin ihan
parruspuitaan myöten lastatuita ihmisvenheitä mennä johkasevan
Jänislahden perää kohti, että koko kiiltävä Haapaselän pinta kauan
aikaa aivan kauttaaltaan oli venheitten synnyttämänä väreaallokkona
mitkä ristiin vierivät järven pinnalla sortaen aalto aallon, kunnes
taas tapasi uusi vastasyntynyt aaltoryhmä mikä kaikki heikompansa sorti
alleen ja voittajana vieri siksi kunnes heidät hävitti sama kohtalo.
Kaisa oli tänä aamuna noussut hyvin varhain toimitukseen lähtemään
pappilaan ja päästäkseen ennen muita rovastinnan puheille kuin hänellä
oli suurempi syykin päästä tutustumaan rovastin perheeseen kun
kenelläkään muilla.
Mutta kummaa kummemmaksi kävi nyt Kaisan kiire, kun näki jo yhtenä
pilvenä mennä viiltävän kolmi ja nelihenkisiä kirkkovenheitä rantansa
alatse eikä toivonut enää edes vilahdukseltakaan saavansa nähdä
rovastinnaa tänä päivänä. Tämä pelko povessaan juosta kytyytti nyt
Kaisa metsän varjostamaa rantatietä pappilaa kohti ja oli hän hyvin
lääpästyneen näköinen tullessaan pappilan kyökkiin. Sinne oli monia
kymmeniä emäntiä jo ennen Kaisaa kerinnyt joille kyökkipiika tiuskui ja
äksenti. Mitä te tänne nyt tunkeudutte. Nuopa nyt vasta ihmisiä ovat
kun täyttävät huoneen ettei ole jalan sijaa. Luistakaa toki ulos sitä
tietä mitä olette tulleetkin. Kaisa oli aikeessa palata samassa takasin
välttääkseen talonväen suuttumusta, mutta kun näki että kaikki muutkaan
eivät olleet kovin kiireisiä pakenemaan jota paitsi toisia yhä työntyi
sisään huolimatta piian yhäkin kiivaammasta säksymisestä niin Kaisa sai
hieman rohkeutta ja sanoi: "Minulla olisi rovastinnalle asiaa."
Kaisan sanoista kävi piian korviin salainen, kaino asiallisuus, sen
kuultuaan hän hieman lamautui säksyämisestään, mutta kuitenkin melkeen
vihassa aukasi kyökin toisessa päässä olevan oven ja tuikeasti
katsellen sanoi: "Kun lienee asiallista asiaa, niin tuollakai se on,
kun menet tuosta oikeanpuolimaisesta ovesta sisään." Samassa kuului
joukosta ääniä: "Minä, minä ja minäkin tahtoisin tavata rovastinnan.
Minullakin olisi asiaa rovastinnalle." Mutta piika nykäsi kyökin oven
kiinni semmoisella voimalla, että rakennus tärähti ja sanoi: "On vuotta
voita syödä. Tapaattehan sen nyt vastakin, jos nyt tulo tuohakassaan
ette menekkään läkähdyttämään. Luulisi toki tuon ikäisillä ihmisillä
senverran olevan harinetta antaa ihmisille rauhan siksi, että saavat
tulohengästyksensä huokua ulos."
Emännät, tämän kuultuaan lähtivät luimussa korvin lipumaan ulos. Kaisa
tunsi povessaan mieluisen liehauksen piian kovuudesta ja seisattui ihan
hengittämättä kyökin oven taakse kuulemaan mitä piika toisille
emännille kyökissä puhui. Ja samassa hän kuuli, kun rovastinna siinä
huoneessa, mihin hän neuvottiin menemään, kerkeällä kielellään oikein
innoissaan puhua selkutteli entisen kotipuolensa kuulumisia Jokilahden
emännälle, joka oli tuonut vasta saatuja haukia rovastinnalle
tuomisiksi, päästäkseen siten jo ensi alussa rovastinnan kanssa hyviin
väleihin. Kaisa ei kuitenkaan malttanut kauan kuunnella ennenkun sitasi
suurikirjaisen vaaleapohjaisen päähuivinsa nurkat leukansa alle
lujempaan, nykäsi sitä hieman enemmän otsalleen ja kainona työntyi
sisälle.
Rovastinnan mustat silmät lensivät nyt tuikeina Kaisaa vastaan ja kun
puhelukin keskeytyi kokonaan, niin Kaisa hämmästyi, että jäi seisomaan
oven pieleen ja tuskin sai sanotuksi hyvää huomenta. Eikä hän
oikeastaan tiennyt kenelle sitä sanoisikaan, sillä hän oli mielessään
kuvitellut rovastinnaa isoksi, lempeäkasvoiseksi rouvan hoilakkeeksi,
juuri samanlaiseksi kuin entinenkin oli. Mutta edessään hän sohvan
kannella istua tupottamassa näki nyt lyhyen paksun talonpoikaispukuisen
akan töpsän, jonka leveässä otsassa paurotti kaksi mustaa silmää, kuin
nutun nappia, rävähtämättä katsomassa häneen.
Rovastinna Kaisan omituisesta luonnon valosta ja liian arkaluontoisen
näköisestä sisääntulosta hieman tyrmistyi, luullen Kaisan jonkun verran
mielivikaiseksi. Sempä vuoksi hän niin terävästi katsoi Kaisaa. Mutta
kuitenkin tavallisen leppoisalla äänellä kysyi: "Mitäs teillä olisi
asiaa?"
"Rovastinnalle minulla olisi", kuului Kaisan alakuloinen sana ja
samalla kierti silmillään koko huoneen, näkyisikö siellä senlaista,
jota voisi niinkuin summassa tuntea paremmin rovastinnaksi, kuin sitä,
mikä edessään istui. Mutta mitään eivät kerinneet hänen silmänsä
keksiä, kun edessään olevan ja häneen yhä tuijottavan eukon pyöreästä
suusta kuuluivat sanat: "Mitä teillä minulle olisi?"
"Olisihan sitä paljonkin, vaan nyt ei liene tilaa pitempiin, tulin vaan
teitä näkemään", sanoi Kaisa. Mutta tähän loppuivat hänellä sanat,
tuntui siltä kuin ei osaisikaan enempi sanoa, nykäsi vaan päähuiviaan
yhä enemmän silmiensä eteen ja tuntui kyyneleet rupeavan kiehumaan
silmien nurkissa ja pää painahti alemmas.
Tämän huomasi Jokilahden emäntä ja ennenkun rovastinna kerkesi mitään
sanoa kiirehti sanomaan:
"Kaisalla taitaa olla huolena talonasia, kun hänen kotinsa on kahden
isännän."
"Miten niin", kuului rovastinnan sanat ja hieman tulehtunein kasvoin
kääntyi Jokilahden emäntään todellakin kuulemaan miten sen vieraan
laita oikeastaan on.
"Se hänen kotinsa, kun on tämän pappilan maalla", alkoi emäntä, "ja
sitäpaitsi pappilan oma. Mutta kun tämä Kaisaparka joutui leskeksi
kolmen pienen lapsen kanssa, niin entinen rovasti, eli oikeammin
rovastinna, otti tämän siihen Jahtirannan mökkiin asumaan ja siinähän
tämä on nämä leskivuotensa elänyt, kuni herran kukkarossa. Ja entinen
rovasti jos olisi elänyt niin rovastinna kyllä olisi Kaisan ihan
sylilapsenaan kantanut elämän halki, se niin piti tästä Kaisasta. Mutta
se on mennyt eikä voi mennä menneen jälessä Kaisa, paremmin kun me
muutkaan."
"Jahtirannan mökki" -- keskeytti rovastinna. "Siitä oli jo illalla
puhetta... No elkäähän nyt Kaisa niin kovin ruvetko murehtimaan.
Ettehän vielä tiedä sitä surkeutta itkeä, mitä ei ole tapahtunut.
Tulkaahan tänne istumaan! Ihmisiä sitä mekin olemme, eikä vaan entinen
rovasti ja rovastinna. Kas niin, istutaanhan tässä näin vierekkäin,
niin kyllä surut haihtuvat."
Tämän kuullessaan Kaisan sydän hytkähti; istuessa rovastinnan viereen
sohvalle hyrskähti ilon puuska ihan ääneen ja kyyneltulva purkautui
yhäkin rajummin, mutta se heti taukosi itsestään, kun mieli vakautui
niihin rovastinnan sanoihin "ihmisiä sitä mekin olemme" ja siihen, että
hän nyt oli ainoa siinä keittiöön tunkeilevassa suuressa akkajoukossa,
joka sai istua rovastinnan vieressä.
Rovastinnan mieleen jäi Jokilahden emännän sanat "oikeammin
rovastinna", joista hän kuuli, että entinen rovastinna on ollut Kaisan
elämän turva, niin tahtoi nyt ilmoittaa jo mielensä, että hän on
entisenlainen. Hän kääntyi vielä enemmän Kaisaan päin ja sanoi: "Onhan
se kamalaa joutua leskeksi varsinkin noin nuorella ijällä. Mutta ennen
kaikkea Jumala kuulee leskien valitukset ja ottaa korviinsa orpojen
huudon... Saattaahan olla, että me samoin, kun entisetkin tämän talon
asukkaat otamme teidät sylilapsenamme jonkun taipaleen kantaaksemme
elämän halki, kuten tämä emäntä sanoo, etenkin kun Jahtirannan mökki on
meidän. Olettehan siinä tapauksessa, kun saman talon perhettä, tunnutte
ihan sukulaiselta meille."
"Niin se on tosi se vanha sananlasku", keskeytti Jokilahden emäntä
iloissaan, "löytää se luoja loukostakin. Kaisa kun jäi leskeksi, ei
luullut päähän päivän pääsevänsä, vaan entisen rovastinnan turvissa eli
sen ajan, kuin pellossa, ja eipä tunnu päivät pahenevan tästäkään
lähtien".
"Kyllä luulen voivani luvata, että ei Kaisan päivät pahene tästäkään
lähtien", vakuutti rovastinna päätään mukauttaen sanainsa mukaan.
Mutta Jokilahden emäntä kun näki nyt olevansa niin vaikuttavassa
asemassa, niin vieläkin enemmän painakseen rovastinnan mieleen Kaisan
kohtaloa jatkoi: "Kyllä se olikin kamalista kamalimpaa Kaisan leskeksi
jääminen. Monen muun sitä kyllä täytyy jäädä leskeksi, mutta useimmassa
tapauksessa se kohtalo tulee lähestymällä, eikä niin silmänräpäyksessä
kun Kaisa paralle, sillä häneltä hukkui mies".
"Hukkui"! huudahti rovastinna ja tuskaisen näköiseksi kasvonsa
kupristaen kallisteli suurta päätään, jota tehdessään tuskin kuuluvasti
sanoi: "Herra Jumala sentään".
"Hukkuihan se eräänä helluntai-aamuna kuusi vuotta sitten", jatkoi
Jokilahden emäntä. "Ei silloin Kaisa jäänyt yksinään leskeksi, vaan
viisi muita hänen lisäkseen ja lapsijoukot jäivät kaulaan jokaiselle".
"Herra Jumala! mihin ne niin?"
"Tuohon Lampokoskeen, ei tästä kovin kauvas. Olivat parkkilastia
lähteneet laskemaan tänne Suituan niskaan. Tiedättehän, parkkilasti on
korkea, jos korkea ja heilakka, jos heilakka niin kevättulvaisen kosken
nujerrellessa ja röyhyytellessä venettä sinne tänne ylös ja alas, oli
lasti horjahtanut toiselle laidalle. Silloin yksi humpsaus, vene kumoon
ja miehet suinpäin parkkikerppujen sekaan lorakkoon, jossa kosken kuohu
nieli syvyyteen, kuin sannan jyväset mereen. Vetelä on vesi varaksi
tyynelläkin, vaan vielä vetelämpi se on koskessa".
"Hyvä Isä sentään... Lähtivätkin pyhänä, vieläpä suurena juhlana. Se
oli kai Jumalan rangaistus pyhätyöstä... Voi voi sentään, että ihmiset
eivät ajattele Jumalan lakia rikkoessaan, mitä perästä seuraa", sanoi
rovastinna ja tummissa kasvoissa näkyi kauhistuksen väreitä.
Jokilahden emäntä punalti päätään näyttääkseen jyrkästi vastustavan
mielensä rovastinnan päätelmälle ja sanoi: "Eipä se nälkä katso pyhää,
eikä arkea. Silloin juuri aukesi venekulku, niin täytyi lähteä hakemaan
henkieloa, kun perheet olivat nälkään kuolemassa, eikä kukaan voinut
toistaan tulesta auttaa".
"Niin, eläs ollakkaan. Kuusi vuotta sitten ... sehän oli yleinen
nälkäaika. Se on totta se. Täytyyhän sitä hengen hädässä".
Puhe vaikutti Kaisaan, että uudet kyyneleet rupesivat vierimään
kasvoille, vaikka hän ei tiennytkään minkätähden ne tulivat, mutta ei
kuitenkaan niitä voinut pidättää vaikka tuntuikin häpeältä itkeä
rovastinnan vieressä istuessaan. Kun hän ei voinut kieltää itseään,
niin nykäsi päähuivinsa kasvoilleen, painoi sitä käsillään kasvojaan
vasten ja hyrski että koko ruumis tutisi.
Rovastinna taputteli nyt Kaisaa olkapäähän ja lohdutteli: "No jälelle
jäänyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Olkaa nyt huoletta te voitte
tulla minun ensimäiseksi ystäväkseni. Puhun tästä rovastille ja rovasti
kun on niin ahne raamatunselitysten pitäjä, se vaikkapa on semmoinen
rintatautinen raihnainen ja räkänen niin se vaan kiertelee kylissä
raamatunselityksiä pitäen. Se sielunhoito se on meidän rovastin a ja o
alku ja loppu, ensimäinen ja viimeinen. Niin, ehkä ensi viikolla
tulemme käymään siellä. Minä haluan nähdä teidän lapsiannekin, uskon
että teillä on sieviä lapsia... Tehkäähän nyt siellä toukojanne ja
valmistautukaa kaikinpuolin hyväksenne käyttämään tätä varhaista,
kaunista kesää. Ajatelkaas, kuinka suuret lehdet ovat jo puissa
toukokuun kolmantena päivänä. Katsokaas miten tuomi jo kukan alkuja
luo. Oi kuinka ihana todellakin on tämä kevät. Ei ole suruun syytä.
Ilosta ja tyydytyksestä nyt puhuu luonto".
Tämän sanottuaan rovastinna laski kätensä Kaisan olkapäältä alas, nousi
seisalleen, ja päästäkseen Kaisasta erilleen, ojenti lyhytsormisen
turpean kätensä Kaisalle, johon Kaisa tuipasi ohuen kätensä vaikka
siinä mielensä hämmennyksessä ollessa ei tajunnutkaan mitä se merkitsi
ennenkun rovastinna lisäsi: "Hyvästi nyt. Viekää lapsillenne minulta,
tuntemattomalta ystävältä terveisiä".
Kaisan kasvot olivat taas kyynelistä vapaat, vaikka näkyikin niissä
niitten tuhraamia kuivuneita läkkiä. Olisi tuntunut lystiltä vielä
viipyä niin ystävällisen rovastinnan luona, mutta kun huomasi, että
rovastinna muitten kiireitten tähden tahtoi hänestä päästä, niin lähti
ulos ja mieli oli niin täynnä hyviä toiveita, ettei osannut rovastinnan
viimeiseen sanaan: "me tulemme ensiviikolla käymään teillä", sanoa
vastineeksi mitään. Kumarteli ja niijaili vaan moneen kertaan vielä
ovessa mennessäänkin, ja kyynelten tuhraamissa kasvoissa näkyi
sydämellinen tyytymys.
Jokilahden emäntä näki nyt hyväksi vieläkin Kaisan puolesta sanoa
jonkin sanan. Ja ennen kun rovastinna kerkesi istuutuakkaan jälleen,
nousi emäntä seisalleen ja entistään asiallisemman näköisenä lähestyi
rovastinnaa.
Rovastinna kun näki, että emännällä on joku erinomaisempi seikka
mielessä, niin kehoitti emäntää tulemaan viereensä istumaan.
Emäntä jo sohvalle rovastinnan viereen istuessaan tapansa mukaan laski
toisen kätensä rovastinnan olkapäälle ja sanoi: "Olisi minun ja monen
muun mielestä todella mainio asia, jos tuo Kaisa löytäisi teissä
turvansa samoin kuin entisessäkin rovastinnassa ja saisi asua siinä
paikassa, mihin se nyt on niin lämpimästi kotiutunut. Jos hän siitä
tulisi pois, niin tuskin hänestä olisi enää ihmiseksi, hän on siksi
heikko kappale".
"Hyvä Isä! Miksi niin?" kuului rovastinnan sanat ja silmät pyöristyivät
renkaisilleen rävähtämättä katsomaan emäntään.
"Siksi, että se on lapsi ja lapsena pysyy. Jos ei saa lapsena olla, se
murtuu. Hän oli jo pyöräinorsilla jäädäkkö ihmiseksi miesvainajansa
jättämismurheen aikana. Ja jos olisimme, ja etenkin entinen rovastinna,
vähempää huolta hänestä pitäneet, niin ei olisi Kaisa ihmisten
joukossa. Mutta se entinen rovastinna osti tuon Jahtirannan mökin
entisiltä asukkailta ja asetti siihen ja hoiti yöt päivät, kun
vastasyntynyttä, niin siihen se hiljalleen vakausi siksi mikä hän on.
Vallan vanupäistä hänestä ei tule koskaan".
"Johan minä huomasin hänestä ihan ensi näkemässä", keskeytti
rovastinna, "että hän on päästä pilalla, tai on ollut ennen. Sen näin
ihan hänen silmänluonteestaan".
"Miksi ei sitä näkisi", vakuutti emäntä. "Hän lienee jo siinä suuressa
jaossa jäänyt vähemmälle osalle. Esimerkiksi hän on hartaitten
uskovaisten ainoa lapsi, vaan ne parhaalla mahdillakaan eivät saaneet
oppimaan lukemaan. Hän ei tunne iitä vaikka kaksisauvassa tiellä
vastaan hiihtäisi."
"No, herra Jumala! Miten se on päässyt seurakunnan yhteyteen ja
naimisiin?... Kuulinhan teidän sanovan, että hän on leski".
"Niin onkin. Asia on näissäpuhutuiksi semmoinen, että hän jo
seitsemäntoista vanhana sikiönä sekautui ikävällä tavalla
miesvainajansa Erkin kanssa. Kaisan vanhemmat olivat silloisen rovasti
Paulinin kanssa ihan ystävykset, kun paita ja pohkea. Tämän Kaisan äiti
oli silloin kesäisen päivän rovastin jalan juuressa itkenyt ja
pyydellyt Kaisaa otettavaksi seurakunnan yhteyteen. Rovastipa oli
suostunut pyyntöön, mutta oli kuitenkin erään pitkänpituisen
iltarupeaman jankannut ja hikoillut Kaisan kanssa uskotellen hänelle
raamatun totuuksia. Mitä lienee saanut aikaan sitä ei kukaan tiedä.
Seuraus vaan oli se, että Kaisa ensipyhänä samalla kun kuulutettiin
kristilliseen avioliittoon nähtiin ensikerran ripillään... Joko nyt
käsitätte?"
"Kyllä... Mutta voi raukkaa todellakin... Muuten on niin sievä ja
kaunis. Jumalan luoman puolesta ihan kun tauluun maalattu. Kädetkin
niin hienot, pehmeät ja valkoset juuri kun herrasväessä kasvaneella."
"Hyvän päivän lapsipa hän onkin. Kodin kukkana hän olikin kotonaan".
"Sanoitte ainoa lapsi. Miksi hän kodistaan joutui niin ajelulle?"
"Huonot ajat kun olivat, hävisivät vanhemmat ihan puille paljaille.
Köyhäinhoitoon kuoli isä ja äiti on ruotilaisena Keralan kylällä...
Erkki oli mies, kuin mies, mutta kun joutui kirvesvarrellaan elättämään
joukkoaan, niin suoraan siinä pidettiin".
Rovastinna tämän kuultuaan kallisteli päätään ja tuskin kuuluvasti
sanoi: "Ja Kaisa sitten aivan saamatoin".
"Se ei ole aivan totta. Vaikka täytyy sanoa, että varsinainen leipä on
ollut juuri tästä talosta, niin avulle asti se ansaitsee kutomisella ja
ompelemisella. Ja ahkerampaa tuskin löydätte vaikka kirjoilla
hakisitte. Eikä hänen kotinsa ole saamattoman koti. Lapsetkin niin
puhtaat ja hyvissä vaatteissa, ettei herroilla paremmin ja huone puhdas
ja kukkia monenlaisia huoneessa juuri kun porvarin salissa".
"Vai niin, vai niin. Häntä täytyy tulla tuntemaan. Eipä kumma, jos
entinen rovastinna on häneen mieltynyt. Ei mikään ole miellyttävämpi
kuin tuollainen iso lapsi, kun se muuten on puhdas elämäntavoiltaan ja
sielultaan".
"Kyllä varmaan Kaisa tulee teitä miellyttämään", vakuutti emäntä.
"Vaikkapa Kaisa onkin vähän kevytkenkäinen, kuten hän on, vaan kunhan
se taas selviää näistä nykyisistä huolistaan, niin näette Kaisassa koko
Järvilahden pitäjän miellyttävimmän naisen".
"Soma on sitä tulla tuntemaan", sanoi rovastinna lopuksi ja alkoi
vetäytyä pois emännän seurasta minkä emännän terävä silmä huomasikin
eron merkiksi. Hän nousi seisalleen ja tarjosi kätensä hyvästelläkseen
rovastinnaa. Mutta rovastinnan kädestä pitäen sanoi: "Tokihan käynette
meilläkin. Tullaan siellä aikaan. Meillä pyydetään aina verestä kalaa,
haukia kuin juohteita, siikoja kuin lohia, säynäitä kuin sianporsaita
saadaan joka päivä. Eikä nekään ole yksinään varana. On meillä vielä
vanhaakin lihaa viisi siankinkkua, raavaan raukko ja kolme
lampaanpaistia. Ja onpa kolme vasikkaakin, joilla on selät kuin
polsterit, jos niistä yhden syömme, niin ei koirakaan perään hauku."
"Ai, vasikan paisti", keskeytti rovastinna loistavin kasvoin. "Rovastin
paras tämän elämän herkku on juuri vasikanpaisti. Kyllä uskon, että
rovasti lähtee sinne raamatun selitystä pitämään".
"Niin no, silloinpa saamme tarjota mitä meillä on".
"Kiitos, kiitos. Onhan se kirjoitettukin, että joka evankeliumia
ilmoittaa hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman. Te olette
aivan oikeassa. Kiitos, kiitos".
"Milloinpa minä en liene oikeassa ollut. Harvoin olen tietä kysynyt,
enkä ole koskaan eksynyt", sanoi emäntä leikillisesti nauraen ja lähti
ulos. Mutta somasti muistui mielessä se rovastinnan raamatunpaikan
lukeminen, kun jätti "siitä" sanan pois. Nyt muisti hän kerran erään
hengenmiehen selittäneen sitä raamatun kohtaa, että apostoli ei
tarkoittanut sanoessaan: joka evankeliumia ilmoittaa, pitää saaman
vasikanpaistia, vaan hengen ravintoa, mutta rovastinnalla se raamatun
paikka oli vasikanpaistin kanssa yhteydessä.
Tätä hän itsekseen mietti; lystikkäästi hymähdellen astui kirkkoon päin
vievää santaista tietä paistaessa toukokuun herttaisen aamupäivän ja
kirkonkellojen ensikertoja moukahdellessa ilmoittaen kirkon ovien
olevan jo auki.