Hart luki kirjeen uudestaan. Mitä se ilmaisi hänelle? Se oli levollinen
ja iloinenkin, mutta Hart ei vähimmässäkään määrässä löytänyt siinä
vastausta niille kysymyksille, jotka painoivat hänen mieltään.
Mutta sehän olikin luonnollista. Annahan oli vain luvannut ilmoittaa
hänelle, milloin hän saisi kirjoittaa. Ja nyt oli tuo lupa tullut.
Muutaman viikon perästä Anna aikoi palata kotiin, mutta sitä ennen
täytyi kaikki olla selvillä. Kirjeessä oli paitsi sitä helpompi puhua
kaikki.
Mutta mikä raskas, kuolettava paino taas laskeutui hänen mielelleen.
Hart keräsi kaikki voimansa. Hänen täytyi nyt päättää ja nopeasti.
Sitten oli helpompi.
Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja nuo sanat, joita hän niin usein
oli ajatellut, olivat nyt kirjoitettavat. Ei hän tahtonut olla
monisanainen. Annahan tiesi jo kaikki. Mitä hänellä oikeastaan enää
olikaan sanottavaa? --
Hän kirjoitti nopeasti:
"Anna rakas! -- Kirjeesi, tuo tyynnyttävä, iloinen kirjeesi saapui
vihdoinkin, ja se on minulle merkkinä, että nyt saan kirjoittaa sinulle,
mitä erotessamme en saanut sanoa. Anna, sinä tunnet minut paremmin kuin
itse tunnen itseni. Sano minulle tahdotko, uskallatko ruveta vaimokseni?
Tiedäthän, Anna, että sitä sinulta olen tahtonut kysyä ja että olen
odottanut kaikki nämä pitkät kuukaudet lupaustasi, joka sallisi minun
puhua sinulle suoraan. En voi odottaa kunnes palaat. Minun täytyy
tietää, saanko morsiamenani tervehtiä sinua. Anna, tahtoisin sinulle
sanoa, kuinka rakas olet minulle, mutta senkin sinä tiedät. Sinä tiedät
mitä olet minulle ja mitä elämäni on ilman sinua. Elä anna minun kauan
olla epätietoisena kohtalostani.