Nyt se oli tehty. Hänen oli helpompi olla, kun kirje oli kirjelaatikossa
ja hän vihdoinkin oli astunut ratkaisevan askeleen.
Mutta kohta alkoi levottomuus taas ja kiihtyi kuumeentapaiseksi
seuraavan viikon kuluessa, jolloin hän odotti vastausta. Ajatella hän ei
uskaltanut. Kyllä kaikki selviää, niin oli Anna kirjoittanut ja hän
riippui kiinni noissa sanoissa sairaaloisella kiihkolla. Kaikki selviää,
kaikki selviää, Anna selvittää kaikki.
Hän kulki rauhattomana pitkin katuja ja milloin missäkin. Kaikki ihmiset
häntä taas vaivasivat. Kuinka elävästi hän muisti viime Vapunpäivän,
jolloin hän samoin oli kulkenut ja harmitellut, että muitakin ihmisiä
oli maailmassa kuin hän. Ja kuinka hän sitten oli mennyt Annan luo -- --
--
Silloinhan se alkoi hänelle tämä uusi elämä, joka antoi niin paljon
onnea ja lupasi vielä enemmän. Siitä ei ollut vielä vuottakaan kulunut
ja kumminkin tuo aika tuntui ijankaikkisuudelta.
Oliko mahdollista, että kaikki tuo hyvä ja kaunis voisi särkyä
pirstaleiksi? Ei, ei, kaikki selviää, kaikki selviää -- --
Hän astui kotiinsa ja siellä oli vihdoinkin hänen kirjoituspöydällään
kirje, se kauan odotettu kirje Annalta. Hän tempasi sen käteensä. Se oli
raskas ja paksu. Jännitys pani hänen kätensä vapisemaan, kun hän sen
avasi. Ja sitten hän luki nuo tiheään kirjoitetut sivut.
"Rakkain ystävä! -- Niin se on, että sinä olet minun rakkain ystäväni,
ja nyt minä sen tiedän. Oli aika, jolloin minä mieletön tahdoin väkisin
riistää sen tunteen sydämestäni enkä ymmärtänyt, että silloin olisin
kadottanut rakkaimman, parhaimman omaisuuteni. Mutta nyt minä tiedän,
etten koskaan voi sitä menettää, vaan se on lämmittävä koko elämäni
tästälähin.
Olin aikonut sinulle sanoa kaiken sen, minkä nyt kirjoitan, mutta
kirjeesi käskee minua sanomaan sen jo ennenkuin tapaamme toisemme. Ja
tämä onkin parempi. Ei mitään varjoa, ei mitään väärinkäsitystä eikä
epäselvyyttä saa olla välillämme, kun taas näemme toisemme. Mutta ole
kärsivällinen, Olli. Minun täytyy selittää paljon asioita, ennenkuin
voin suoraan vastata kysymykseesi.
Eksköldin mielilauseita on se, että muutamat ihmiset ovat luotuja yksin
olemaan. En tiedä muutamatko vain ovat. Tekisi mieleni luulla, että
kaikki oikeastaan ovat aiotut olemaan yksin, olivatpa ne naimisissa tai
naimattomia ja ymmärtämään yksinäisyyttä, vaikka he eivät tahdo sitä
ymmärtää. En minäkään tahtonut sitä ymmärtää. Voi, kuinka hartaasti
koetin olla sitä ymmärtämättä. Mutta koko elämäni on ollut tuon ainoan
asian opettamista: yksin, yksin, yksin. Ja koko elämäni olen taistellut
sen oppimista vastaan, siten turmellen oman onneni.
Äiti minulta otettiin jo syntyessäni, enkä lapsena isästänikään tiennyt.
Se vain opetti minua pelkäämään yksinäisyyttä. En tahtonut, en voinut
olla yksin. Sitten tuli nuoruus ja sen kanssa rakkaus. Sinä tunnet tuon
surullisen tarinani, kuinka tahdoin antaa itseni toiselle ja saada hänet
omakseni, liittää hänen olentonsa omaan olentooni, jotta en olisi
yksin. Sitä en saanut. Mutta en sittenkään ymmärtänyt yksinäisyyden
salaisuutta. Hakemalla hain ihmistä, joka antaisi itsensä minulle ja
jolle minä saisin antaa itseni, etten olisi yksin. Minä kadehdin äitejä,
joilla oli lapsia. Miksi minulla ei ollut lasta, jonka olisin saanut
omistaa ja jolle minä olisin ollut tärkein maailmassa? Isällä oli
tieteensä ensi sijassa, minä toisessa. Mutta juuri ensi sijassa minä
tahdoin olla jollekin ihmiselle.
Sitten tulit sinä tielleni. Kohta huomasin minkä vallan voitin sinussa.
Ja minä tahdoin sinut itselleni. Ei kellään muulla saanut olla osaa
sinussa. Minä tahdoin unohtaa nuo kymmenen katkeraa opetusvuotta,
niinkuin niitä ei olisi ollutkaan ja aloittaa nuoruuteni uudestaan,
ikäänkuin se ei koskaan olisi katkennut. Uuden maailman tahdoin luoda,
joka oli sisältävä kaikki kauneimmat unelmani, kaikki hartaimmat
toivoni, ja se oli kehän tavoin ympäröivä sinua ja minua, eroittaen
meidät kaikesta muusta maailmasta. Sinussa oli yhdistyvä kaikki entisyys
ja tulevaisuus, muuta ei saanut olla olemassakaan.
Siinä se oli suuri erehdykseni, että tahdoin yhdistää entisyyden ja
tulevaisuuden sinussa herättämällä eloon nuoruuteni sortuneen rakkauden
ja pyyhkimällä pois sen pitkän väliajan, jota en tahtonut ymmärtää enkä
muistaa. Mutta se oli onneksi mahdotonta. Ei katkennut kieli solmiamalla
ehyeksi tule. Jos voitkin uskotella itsellesi, että se on ehyt taas, ei
sinun tarvitse muuta kuin kerran koskettaa sitä, niin kuulet, että sen
sointu on ijäksi mennyt.
Mutta kaunis on katkennutkin kieli, kun et siihen koske. Anna sen olla
hiljaa, sillä soida se ei enää voi. Katsele sitä ääneti ja hellästi ja
muista, että se kerran soi sydämesi syvimmän säveleen. Silloin se
muistossasi synnyttää soinnun, vienoista vienoimman.
Sen sain oppia ja tulisella tuskalla maksoin sen opin. Lähellä oli se
mahdollisuus, että elämäni menisi pirstaleiksi, mutta vaaran ollessa
suurin on apu lähinnä.
Mikä onni se oli, että pääsin pois kaikesta tutusta, häiritsevästä
ympäristöstä tänne yksinäisyyteen juuri silloin, kun voimani alkoivat
väsähtyä. Täällä mahtavan luonnon suuressa hiljaisuudessa kaikki kävi
niin luonnolliseksi ja yksinkertaiseksi. Se suuri arvoitus selvisi ja
tarkoitus sekä johdonmukaisuus kaikessa tuli esiin. Minä tunsin
vihdoinkin syvästi ja kirkkaasti, että olin yksin, aivan yksin.
Mutta samalla valtasi minut ääretön rauha ja sydämeni täyttyi suurella
riemulla, sillä minä tunsin että minun yksinäisyyteni oli osa siitä
ylimmästä yksinäisyydestä, joka henkii koko luonnosta ja joka on
ihmissielun sisimpänä sydämenä. Nyt oli oloni onnellista. Ja rinnassani
kasvoi hellyys sinua kohtaan ja kaikkia ihmisiä kohtaan, sillä minä
tunsin, että olin yksin enkä pyytänyt muuta. Yksinäisyys tuo sopusointua
ja rauhaa. Yksinäisyys sisältää itsessään onnen. Ja juuri yksinäisyyden
tieto on auttava minua elämään ihmisten seassa, jotka nyt ovat minua
lähempänä kuin silloin, jolloin tahdoin heitä yksinäisyyteni
poistajiksi.
Elä luule, Olli, etten tuntenut iloa, suurta iloa kirjeesi johdosta.
Ymmärräthän, Olli, millaista riemua ihmissydän tuntee, kun toinen
ihminen on valmis uhraamaan oman onnensa luodakseen onnea hänelle. Sillä
sitä se juuri oli. Sinä näit kuinka riipuin kiinni sinussa, sinä näit
kuinka mahdoton minun oli ajatella elämää ilman sinua, ja siksi sinä
tahdoit antaa itsesi minulle. Enkö minä ymmärtäisi antimesi arvoa! Ja
enkö minä ymmärtäisi kuinka lähelle itseäsi tahdoit minut liittää, kun
pyysit minua rupeamaan vaimoksesi! Tuo tieto on aina oleva lämmittävänä
päiväpaisteenani, armaimpana ilonani. En sano, että se on antava minulle
voimaa työhön -- voimaa minulla oli sitä ennenkin -- mutta se on antava
työlleni sielun.
Olen kiitollinen sinulle siitä, ettet puhunut minulle ennen lähtöäni ja
ettet kirjoittanut ennen. Silloin olin niin väsynyt enkä ehkä olisi
käsittänyt sitä, että surmaisin meidän molempien onnen, jos rupeaisin
vaimoksesi. Nyt sen käsitän ja sinäkin sen tiedät, Olli. Nyt ymmärrän,
kuinka varmasti sinut menettäisin silloin, kun maailman edessä sinut
omistaisin.
Enkä minä voi antaa pois sitä suurinta iloani. Ole minun niinkuin nyt
olet minun. Anna minun olla osallisena iloissasi ja suruissasi niin
paljon kuin oma sydämesi käskee. Ja ota vastaan mitä minä voin sinulle
antaa. Senkaltaista tunnetta kuin avioliitto edellyttää emme voi
toisillemme antaa, et sinä minulle enkä minäkään enää sinulle. Mutta
näin onkin hyvä. Ja näin omistamme toisemme enin.
Nyt alkaa minulle työn aika, onnen aika, maailman suurella työkentällä,
ihmisten seassa. Ja elämän pyhäpäivät ne saan viettää sinun kanssasi,
Olli. Kun väsymys tapaa ja hermostunut hyörinä uhkaa häiritä
yksinäisyyttäni, silloin tiedän kenen luona saan levätä. Ja silloin
tuntuu pyhä pyhälle.
Olli, minun Ollini, ymmärrämmehän toisemme nyt täydellisesti. Ei ole
enää mitään varjoa välillämme, kun taas tapaamme toisemme.
Ja nyt kun olen yksin, omistan kaikki.