Anna oli kirjoittanut rouva Huoviselle melkein joka viikko aivan lyhyitä
ilmoituksia olostaan ja voinnistaan. Hän oli asettunut pieneen
italialaiseen kaupunkiin ja tuntui viihtyvän siellä erittäin hyvin.
Alussa hän vain kirjoitti olevansa hyvin väsynyt, mutta toivovansa
virkistymistä.
Hart ja Eksköld kävivät usein herrasväki Huovisen luona kuulemassa
uutisia Annasta, ja rouva Huovinen huomasi ilolla, että Eksköld taas
rupesi yhä paremmin ja paremmin viihtymään heidän kodissaan. Elsa olikin
tilaisuudessa näyttämään kaikki hyvät ominaisuutensa, jotka alati
suurenevassa määrässä vetivät Eksköldin huomion puoleensa. Tyttö oli
verraten hiljainen ja hyvin taloudellinen. Ja vaikka hän joskus sanoikin
pieniä typeryyksiä, joita äiti nähtävästi oli hänen päähänsä pannut, ei
se ollut niin vaarallista. Aika oli kyllä tasoittava semmoiset pikku
epätasaisuudet. Hänestä tulisi varmaan malliemäntä. Eksköld alkoi taas
täydellä todella miettiä kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ja hän viihtyi
hyvin tuossa mukavassa kodissa, jossa häntä pidettiin kuin ruhtinasta.
Vilma Aarnio oli tietysti aina mukana illanvietoissa ja joskus vielä
muitakin nuoria.
Mutta ei Vilman vilkkaus eikä mikään voinut poistaa pilviä Hartin
otsalta. Hän oli ainoa tuossa seurassa, jota näkyi huoli painavan. Vilma
Aarnio luopuikin pian kaikista yrityksistä elähyttää Hartia, sillä hän
oli nyt vakuutettu löytäneensä syyn Hartin alakuloisuuteen. Häntä
nähtävästi vaivasi epätietoisuus, kumpiko, Vilmako vai Anna, saisi hänen
sydämessään etusian. Vilma kyllä tiesi kokemuksesta, kuinka kiusallista
tuommoinen epätietoisuus oli. Mutta Vilma oli hyväsydäminen tyttö, ja
silloin yhden kerran Haapasaaressa Anna oli täydellisesti voittanut
hänen sydämensä. Hän päätti siis olla jalomielinen ja luopua kokonaan
kilpailusta. Paitsi sitä hänellä oli jo vallan selvillä, että hän
kaikissa tapauksissa kirjoittaisi sen romaaninsa itsestään ja ylioppilas
Miettisestä. Juoni oli jo valmis: kaksi kansanlasta, toinen rikas,
toinen köyhä, jotka lukemattomia esteitä voitettuaan kohoavat
yhteiskunnan ylimmille huipuille ja löytävät toisensa, Hart oli siihen
vallan tarpeeton.
Tavallisesti Hart poistui hyvin aikaisin heidän seurastaan syyttäen
työtä. Ei kukaan kumminkaan käsittänyt, mitä kiireellisiä töitä hänellä
mahtoi olla nyt, kun hänen perhoskirjansakin jo oli valmis. Se oli
herättänyt suurta huomiota ja alituiseen näkyi lehdissä otteita
ulkomaalaisten aikakauskirjain kiittävistä arvosteluista. Mutta ei tuo
yleinen tunnustuskaan näyttänyt voivan antaa iloa hänelle.
Syyslukukausi kului loppuun ja joulu oli käsissä, mutta Annalta ei ollut
vieläkään tullut mitään tietoja Hartille, jotka olisivat oikeuttaneet
hänet kirjoittamaan ja sanomaan sanottavansa. Tämä epätietoisuus oli
saattaa hänet sairaaksi levottomuudesta. Hän ei uskaltanut, ei tahtonut
ajatella tulevaisuutta. Eikä työkään nyt antanut hänelle viihdykettä.
Eksköld oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan professorinvirkaa ja
Hartilla oli yhä vieläkin Yksityislyseon tunnit. Sen lisäksi hän kyllä
koetti ahkerasti jatkaa tieteellisiä töitään, mutta eipä se ottanut
onnistuakseen.
Eksköldin kanssa hän ei aikonut kilpailla professorin virasta, se oli
hänellä selvillä. Ja se kyllä hiukan rauhoitti ja tyynnytti häntä,
mutta eihän se tietysti voinut poistaa hänen tärkeimpiä huoliaan.
Se oli myöskin hänellä selvillä, että hänen kohtalonsa oli Annan
käsissä. Jos Anna häntä rakasti, oli hänen velvollisuutensa selvä. Mutta
miksi tuo ei tuottanut iloa hänelle, vaan kalvavaa levottomuutta? Olihan
Anna sama kuin ennen, jonka vertaista ei ollut toista. Eihän kukaan muu
nainen ollut herättänyt hänessä tuota vakavaa kunnioitusta, tuota
tyyntä, voimakasta lämpöä.
Tietysti se oli tuo ainainen, vanha ristiriita, joka taas oli vallannut
hänet, tuo ristiriita, joka ei koskaan sallinut hänen täydellisesti
antautua mihinkään, vaan paloitteli hänet pieniksi pirstaleiksi. Mutta
Annahan oli aina ennenkin voinut luoda sopusointua ristiriitaan, miks'ei
nytkin? Kun hän vain saisi varmuutta, varmuutta!
Hart käveli levottomana huoneessaan, kun palvelija koputti ovelle ja
ojensi hänelle kirjeen. Se oli Annalta. Hart säpsähti oudosti ja hetken
verran välähti hänessä toivomus, ettei tuo kauan odotettu tieto olisi
tullutkaan. Epätietoisuus oli ehkä parempi.
Mutta hän poisti levottomat ajatuksensa ja avasi kirjeen. Se oli vallan
lyhyt ja sisälsi vain seuraavaa:
"Rakas ystävä! -- Lupasinhan kirjoittaa sinulle, kun tuntisin olevani
terve. Ja nyt olen terve, terveempi kuin koskaan ennen. Jos tietäisit
kuinka nämä siunatut kuukaudet täällä yksinäisyydessä ovat antaneet
minulle voimia. Kaikki on selvinnyt taas, Olli, niinkuin toivoit ja
sinulle myöskin varmaan kaikki selviää, vaikka sinulla vielä ehkä onkin
jotain epäilyksiä.
En voi enkä tahdo nyt kirjoittaa sinulle enempää, koska muutamien
viikkojen perästä taas toivon saavani sinut tavata siellä kotimaassa.
Kuinka odotan sitä hetkeä, jolloin taas istut vieressäni ja minä saan
sinulle tyhjentää suruni ja iloni, ennen kaikkia suuren rauhallisen
iloni. Hyvästi siksi sinä ystävistä paras!