Anna oli muuttanut takaisin kaupunkiin ja asui rouva Huovisen luona.
Rouva Huovinen oli sanonut, että miltä se näyttäisi, jos hän jättäisi
rakkaan Fredrikin ainoan lapsen yksin suruunsa, kun kerran hänellä oli
koti tarjottavana. Anna oli ensin vastustanut ja tahtonut omaan tuttuun
pesäänsä, mutta täti sanoi että se ei käy laatuun, suorastaan ei käy
laatuun. Ja Anna oli niin väsynyt, niin loppuun asti väsynyt, ettei hän
jaksanut paljoa vastustaa. Sama kai se oli, missä hän asui. Ja ehkä oli
parempikin olla vieraassa ympäristössä, jossa ei mikään muistuttanut
isää. Mutta siinä kohdassa hän oli erehtynyt. Jos kohta ympäristö olikin
vieras, piti täti huolta siitä, että isää muistettiin puheella niin
paljon kuin mahdollista. Hän piti suorastaan periaatteelliselta kannalta
oikeana, että rakkaalle vainajalle suotiin kuoleman jälkeen kaikki se
tunnustus ja kunnioitus, mikä hänelle oikeudella oli tuleva.
Professorin suruharsolla verhottuja kuvia oli pöydillä ja
uuninreunustoilla ja aina kun tuli joku vieras -- ja tuttavat tietysti
pitivät velvollisuutenaan käydä lohduttamassa -- kertoi hän heille
veljensä elämästä ja kuolemasta. Hän ei ikinä sanonut voivansa antaa
anteeksi itselleen sitä, että hän ei ollut viipynyt Haapasaaressa kunnes
kaikki oli ohi. Mutta kuka sitä saattoi aavistaa! Ei hän sillä tietysti
ollenkaan tahtonut sanoa, ettei Anna olisi tehnyt kaikkea mitä tehdä
saattoi. Mutta Anna oli luonteeltaan niin epäkäytännöllinen ja paitsi
sitä vanhan ihmisen läsnäolo, vanhan ihmisen, joka itse äskettäin oli
saanut kokea millaista parhaimman tukensa menettäminen on (silloin hän
aina kohotti nenäliinan silmilleen) olisi ollut kaikille lohdutukseksi.
Anna oli kuullut kaiken tuon niin usein, että hän oli jo aivan lakannut
tuntemasta mitään. Jos hän jotain tunsi, oli se vain hiljaista riemua
siitä, että hän oli saanut olla isän ja Eksköldin ja Hartin kanssa
omassa pienessä piirissään isän, tuon rakkaan vanhan isän viimeisinä
hetkinä.
Mutta yksi asia alkoi tuntua Annasta yhä peloittavammalta, se että
muutamien päivien perästä piti koulun taas alkaa. Täti sanoi Annan
puolesta iloitsevansa siitä, sillä säännöllinen työ oli paras lääke
surulle. Niin olihan se totta, vallan totta. Mutta kun hän oli niin
väsynyt, niin toivottoman väsynyt. Ja eihän se ollut vain suru isän
kuoleman tähden, joka hänestä teki lopun. Ei, ei, vaan kaikki se muu.
Eksköld ja Hart olivat tämän ajan kuluessa olleet hänen apunaan
kaikessa. Ei hän ymmärtänyt, kuinka hän muutoin olisi kaikkia
kestänytkään. Hän ei ollenkaan siis nyt hämmästynyt kun palvelija tuli
sanomaan että tohtori Hart tahtoi häntä tavata.
"Elä pahastu, Anna, että niin paljon sekaannun sinun asioihisi", aloitti
Hart ja Annaan koski kipeästi tuokin anteeksipyyntö. "Mutta", lisäsi
Hart, "sinä et mitenkään nyt saa alottaa kouluasi, vaan sinun täytyy
ottaa virkavapaus ja lähteä muille maille."
Se tuntui niin hyvälle tuo Hartin huolenpito, mutta miksi hän tahtoi
karkoittaa hänet muille maille? Oh, hän oli sairaaloisen epäluuloinen.
Kun hän katsoi Hartin uskollisiin, osaaottaviin silmiin, haihtui
epäilys.
"Se olisi suloista, olen niin väsynyt, mutta -- --"
"Muuta ei sinun tarvitse sanoa. Sinun täytyy nyt antaa ystäviesi hiukan
auttaa sinua. Minä otan kokonaan huolekseni puhutella johtajaa, sopia
sijaisesta j. n. e." lisäsi Hart vilkkaasti.
Anna ei vastustanut. Jo tuo ajatus, että hän pääsisi pois rauhaan ja
yksinäisyyteen, tuotti hänelle lepoa. Koulussa olivat asiat pian
järjestetyt. Anna kävi lääkärin puheilla, sai todistuksen sekä
seikkaperäisiä neuvoja, kuinka hänen piti hoitaa itseään. Hart piti
täydellisesti lupauksensa ja hankki yhdessä koulun johtajan kanssa
sijaisen Annalle syyslukukaudeksi. Täti oli myöskin aivan heti
taipuvainen Annan lähtöön ja ryhtyi puuhiin, jotta Anna pääsisi niin
pian kuin mahdollista menemään.
Ja syyskuun alkuviikolla toteutuikin se tuuma. Rouva Huovinen oli
kutsunut Hartin ja Eksköldin illalliselle eräänä perjantai-iltana, ja
sitten piti yhdessä mentämän saattamaan Annaa laivaan, joka yöllä vasten
lauvantaita läksi Köpenhaminaan.
Huolimatta kaikista ponnistuksista vallitsi raskas mieliala useimmissa
tuon pienen seuran jäsenissä. Elsa kyllä puuhaili tavallista sievempänä,
valkoinen esiliina edessä, illallispöydässä ja rouva Huovinen tuon
tuostakin huomautti, että tuon ja tuon herkun oli Elsa itse paistanut
ja nuo leivokset leiponut, mutta eivät ne maittaneet sittenkään.
Anna tunsi koko ajan, että kaikki oli niin vierasta ja hän tahtoi pois,
pois kaikesta. Eksköld ja Hart kyllä ylläpitivät keskustelua, mutta
heilläkin oli selvä tunne siitä, että entiset ajat olivat olleet ja
menneet ja jotain uutta ja tuntematonta oli tulossa.
Mutta ilta kului loppuun vihdoinkin ja kaikki läksivät laivalle. Täti
tahtoi ettei viivyttäisi laivalla kauan, jotta Anna pääsisi levolle ja
Anna oli hänelle siitä erityisen kiitollinen. Hän kaipasi nyt
yksinäisyyttä melkein sairaaloisesti. Kun hyvästit oli sanottu, vetäytyi
Anna heti hyttiinsä odottamaan laivan lähtöä.
Mutta hetken kuluttua kuului heikko koputus ovelle ja kun Anna meni
katsomaan kuka siellä oli, seisoi Hart hänen edessään.
"Anna, en voinut erota sinusta noin", sanoi hän ja taas kuuli Anna hänen
äänessään tuon entisen tutun ja hellän värähdyksen.
"Kiitos, kiitos, että tulit", vastasi Anna, "niin saan viedä kauniin
muiston mukanani."
"Anna, sano, eihän se ole lopussa, kaikki se kesäinen? Jotain tuli
meidän väliimme, mutta selviäähän se, eikö niin? Enhän ole sinua
pahoittanut niin, ettet voisi sitä unohtaa? Anna, sano, tuleehan kaikki
taas entiselleen?"
Hart puhui nopeasti ja liikutuksella, joka tarttui Annaankin.
"Voi, selviää, selviää kaikki vielä. Sitä tuli vain niin paljon uutta
yht'aikaa, etten kestänyt sitä. Mutta kaikki tulee hyväksi vielä. Ja
kiitos sinulle vielä kerran, että tulit nuo sanat sanomaan ennen
lähtöäni."
Anna ojensi molemmat kätensä Hartille, joka puristi niitä lujasti.
"Anna, kohta saan kirjoittaa sinulle enemmän, eikö niin?"
Hänen äänessään oli jotain outoa, joka herätti Annassa aavistuksen siitä
mitä Hart ajatteli.
"Ei, ei vielä", sanoi hän hätäisesti, mutta lisäsi sitten tyynesti: "Elä
kirjoita minulle, Olli, ennenkuin pyydän. Lähetän tietoja itsestäni
tädille, jolta saat kuulla kuinka voin. Ja sitten -- sitten -- kun olen
terve taas -- sitten kaikki selviää."
"En kirjoita ennen, Anna", virkkoi Hart painavasti, "mutta sitten -- --"
"Niin -- sitten. Ja nyt jää hyvästi sinä hyvä, rakas ystävä", virkkoi
Anna lämpimästi.
"Hyvästi, Anna. Näkemiin asti!" Hart puristi hänen kättään ja riensi
sitten pois.
Anna jäi yksin hyttiin. Hän ei mennyt kannelle katsomaan kuinka laiva
syysyönä eteni Helsingin rannasta. Ulkona oli pimeä ja vettä vihmoi
hiljaa, mutta Annasta tuntui kuin hän nyt taas olisi matkalla kevättä
kohti.