Rouva Huovinen ja Elsa olivat lähteneet Haapasaaresta oltuaan siellä
noin kaksi viikkoa, ja Vilma Aarnio oli muuttanut heidän kanssaan
kaupunkiin auttamaan Elsaa kodin sisustamisessa. Anna oli taas isänsä ja
Hartin sekä Eksköldin parissa Haapasaaressa.
Mutta ei tahtonut heidän suhteensa enää tulla entiselleen. Oli kuin
jotain olisi särkynyt siinä.
Hart oli päättänyt puhua suoraan Annalle ja kysyä, mikä oli syynä
siihen, että heidän välinsä kaikesta huolimatta oli muuttunut, mutta
osittain Eksköldin läsnäolo, osittain outo pelko pidätti häntä siitä.
Oliko se muutos todellakin sitä laatua, jota hän aavisti? Ajatteliko
Anna häntä toisilla tunteilla kuin ystävän? Annan melkein jäykkyyteen
vivahtava tyyneys oli aina ennen estänyt häntä semmoista
epäilemästäkään, mutta heidän keskustelunsa silloin rannalla ennen
rouva Huovisen ja Elsan tuloa oli avannut hänen silmänsä näkemään, mitä
tuon kylmän kuoren alla kuohui.
Jos asia nyt oli niinkuin hän aavisti -- oliko hänellä muuta kuin yksi
tie valittavissa? -- Mutta miksi hän pelkäsi tuota? Ei löytynyt maan
päällä toista naista, jota hän niin paljon kunnioitti, joka tuntui
hänestä niin hyvältä, niin läheiseltä kuin Anna. Voisiko mies toivoa
parempaa vaimoa itselleen, jos todellakin Anna oli hänelle, arvottomalle
olennolle, rakkautensa antanut? Ja kumminkin -- kumminkin -- -- --
Mutta hän tahtoi ajaa pois kaikki epäilykset. Jos Anna rakasti häntä,
oli hänen velvollisuutensa selvä kaiken sen jälkeen, mikä oli
tapahtunut. Anna ei saanut sanoa hänestä, että hän pakeni huomattuaan
asian laidan. Heti kun vain tilaisuus tarjoutuisi, aikoi Hart saada
asian selville.
Ei tuntunut Annastakaan olo helpommalta. Keskustelu Eksköldin kanssa oli
vaikuttanut häneen niin masentavasti, että hänestä tuntui kuin hän ei
ikinä enää voisi mitään ehyttä elämästään rakentaa. Kaikki nuo pitkät,
kuluneet vuodet hän oli kulkenut hautautuneena itseensä ja omiin
huoliinsa ja ollenkaan hakematta selitystä siihen, mikä salainen
vetovoima häntä aina veti Eksköldiin enemmän kuin muihin. Ja jos hän
olisikin aavistanut sitä mitä hän nyt tiesi -- ei se olisi asioita
paremmaksi tehnyt. Ei, päinvastoin pahemmaksi. Tuon kaiken Eksköld oli
heti ymmärtänyt ja siksi hän ei koskaan ollut mitään ilmaissut. He
olivat todellakin liian paljon hengenheimolaisia. He olivat liian
tasaväkiset voidakseen liittää elämänsä yhteen. Ja sitten oli Hart
ilmaantunut hänen tielleen ja Anna oli melkein väkisin anastanut hänet
elämäänsä. Oliko se petosta tuo kaikki, oman itsensä pettämistä? Ei, ei,
se oli täyttä totta. Hart oli tullut hänen onnelleen välttämättömäksi.
Ilman Hartia ei ollut elämääkään hänellä. Ja kumminkin kuluneet viikot
olivat hänelle opettaneet, että Hartilla oli paljoa laajempi maailma
kuin hän oli aavistanut, ja että heidän, hänen ja Hartin, suhde ei ikinä
enää tulisi olemaan sama kuin ennen. Kuinka murhaavan selvästi kohtalo
oli hänelle näyttänyt, millainen huojuva tuulentupa se oli se hänen
ihannemaailmansa, jossa hän komeasti vaelteli ympäri kuningattarena
rakentaen ylipääsemättömän aidan itsensä ja Hartin ympärille. Niin -- se
oli totta, että Jumalalla oli syvä huumorin tunne.
Eksköld ja professori olivat ainoat, jotka täysin tyyninä ja
levollisina tekivät töitään. Viime aikoina rouva Huovisen ja Elsan
ollessa Haapasaaressa Eksköld teki aamusta iltaan työtä professorin
kanssa laboratoriossa ja laiminlöi Elsan siinä määrin, että rouva
Huovinen sangen paljon rupesi epäilemään hänenkin periaatteittensa
vakavuutta. Ei auttaneet sokerileivokset eikä mitkään.
Päivät vierivät kumminkin ja Annaa rauhoitti enin se seikka, että hän
koetti käyttää kaiken aikansa asettaakseen professorin elämän niin
mukavaksi kuin suinkin. Kaikki pienet huolet isän tähden lähensivät
häntä tällä ajalla vanhaan isään enemmän kuin koskaan. "Niin kauan kuin
minulla on isä, on minulla paljon työtä vielä maailmassa", puheli hän
itselleen ja kaikki huolet tuntuivat keveämmiltä kantaa. Eikä
professorikaan enää näyttänyt tulevan toimeen ilman häntä. Annan piti
ottaa osaa kaikkiin hänen toimiinsa ja olla aina lähellä, kun ukko
kutsui.
Elokuu oli käsissä ja illat kävivät kolkoiksi.
"Jo alkaa väsyttää", sanoi professori, kun he kaikki neljä istuivat
yhdessä professorin laboratoriossa.
Anna katsahti levottomasti isään, joka todellakin näytti hyvin huonolta
ja väsyneeltä.
"Isä, eikö ole paras, että lähdemme jo kaupunkiin tai haetamme lääkärin
tänne. Sinä et ole terve", sanoi hän.
"Ei, lapseni, ei. Kohtahan lähdemme. Ole nyt vain levollinen." Ja
kääntyen Eksköldiin ja Hartiin hän lisäsi: "Minä tahtoisin vielä tänä
iltana hiukan puhella kanssanne luentojen järjestämisestä ensi vuonna.
Lähde sinä Anna lapseni nyt levolle."
Anna poistui omaan huoneeseensa jättäen isänsä Eksköldin ja Hartin
kanssa laboratorioon. Mutta levolle hän ei voinut mennä. Isä, isä,
kuinka huonolta hän näytti. Jo huomispäivänä oli lääkäri haettava tänne,
vaikka isä vastustaisikin.
Hän kulki rauhattomasti huoneessaan ajatellen kuinka hän syksyllä voisi
järjestää elämän sillä lailla, että isällä oli täydellisesti levollista
ja mukavaa, vaikka täti nyt oli Helsingissä ja tulisi tietysti paljon
olemaan heidän kanssaan. Samassa kuului nopeita askeleita portaissa ja
hetken perästä joku koputti hänen oveaan:
"Anna, oletko valveilla vielä?" kuului Hartin hätäinen ääni.
Anna kiirehti ovelle ja sydän melkein lakkasi tykyttämästä, sillä
kauhea aavistus valtasi hänet.
"Mikä on tapahtunut?"
"Setä on sairastunut. Mutta rauhoitu, Anna, ehkä kaikki käy hyvin."
Hartin ääni ilmaisi, ettei hän ollenkaan uskonut että kaikki "käy
hyvin", mutta Anna ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti hänen ohitsensa
alas portaita.
Professori makasi tyynenä sohvalla laboratoriossa, mihin Hart ja Eksköld
olivat hänet nostaneet, kun hän oli tuolissa istuessaan vaipunut alas.
Eksköld ja vanha palvelija olivat hänen vuoteensa ääressä, kun Anna ja
Hart saapuivat.
Yksi ainoa silmäys häneen ilmaisi Annalle, että nyt oli kysymys hetkisiä
eikä päivistä.
Eksköld tahtoi lähteä kaupunkiin lääkäriä hakemaan, mutta professori,
joka oli täydessä tajussaan ja jaksoi vielä puhua, esti sen.
"Elkää jättäkö minua te kolme", sanoi hän heikosti, "tahtoisin pitää
teidät luonani. -- -- Menköön kalastaja -- -- jos se teitä tyynnyttää --
-- Muutoin en tarvitse enää lääkäriä."
Hänen silmänsä menivät umpeen ja hän hengitti raskaasti. Anna oli
kalpeana ja vapisevana istunut vuoteen ääreen. Tuo kaikki oli tullut
niin äkkiä, ettei hän vielä voinut käsittää kuoleman läsnäoloa. Hetken
perästä professori avasi taas silmänsä ja katsoi Annaa sekä Hartia ja
Eksköldiä, jotka äänetönnä istuivat vuoteen ääressä.
"Minulla on kaksi lasta", virkkoi hän sitten entiseen leikilliseen
tapaansa, "sinä Annaseni ja tieteeni. Pojat -- -- -- pitäkää huolta --
molemmista -- -- -- kun lähden."
"Isä -- isä!" Annan kyyneleet valuivat vapaasti.
"Koetan tehdä minkä voin", sanoi Eksköld hiljaa ja kalpeana.
Hart oli liian liikutettu voidakseen puhua. Hän tarttui Annan käteen ja
puristi sitä ääneti.
Professori katsoi heidän yhtyneitä käsiään ja hymyili rauhallisesti.
"Hyvästi -- -- lapset -- --"
Muutamia raskaita huokauksia kuului vielä ja sitten oli kaikki lopussa.