Kello kuusi lähdettiin Haapasaareen. Anna olisi mieluummin jäänyt kotiin
isänsä luo, joka ei jaksanut tulla mukaan, mutta professori ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä.
"Tietysti Anna lähtee mukaan. Enkö minä muka isänä saisi määrätä
tyttäreni toimia?" Ja leikillisesti ukko otti Annan hatun ja asetti sen
hänen päähänsä.
"Mutta isä -- itsenäinen, moderni nainen ei -- --" koetti Anna
puolustautua, mutta ukko veti Eksköldiä kädestä sanoen:
"Minä uskon nyt tyttäreni sinun, vakavan zoologin huostaan. Hart
tietysti ajaa perhosia eikä jouda kiinnittämään mieltänsä tällaisiin
pikku asioihin."
"Tietysti", hymyili Eksköld, "vaikkei minusta Anna tosin ole niin aivan
pikkunen -- perhosiin verraten."
Anna ojentihe suoraksi hymyillen iloisesti, vaikka Eksköldin ääni
tuntui hänestä sanovan enemmän kuin sanat.
Rouva Huovinen katsoi moittivasti tuota ryhmää. Joko nyt Eksköldkin
rupesi Annaa liiaksi huomaamaan? Ei, se oli sula mahdottomuus.
Mutta siltä nyt todellakin näytti. Eksköld näkyi aikovan täyttää
professorilta saaman toimensa perusteellisesti. Hän oli iloinen ja laski
leikkiä enemmän kuin koskaan, mutta pysytteli koko ajan Annan
läheisyydessä, välittämättä rouva Huovisesta ja Elsasta ollenkaan.
Ja tuskin koskaan oli Anna ollut hänelle niin kiitollinen kuin nyt.
Hänestä tuntui olo niin helpolta, kun Eksköld piti koko seuraa vireillä,
peittäen hänen huolensa leikkipuheillaan.
Vene kolahti kohta Haapasaaren rantaan. Teekupit ja leivokset kannettiin
maihin ja Hart kiirehti Vilman ja Elsan kanssa tekemään tulta kivien
väliin, missä teevesi oli keitettävä.
"Rouva Huovinen", kuului äkkiä Eksköldin iloinen ääni, "tässä on
erittäin mukava kivi istuimeksi, jos suvaitsette."
Ja rouva Huovinen suli heti lempeäksi sekä asettui kivelle.
"Minun täytyy", lisäsi Eksköld yhtä iloisesti, "viedä Anna hiukan
kävelemään. Hän näyttää vähän vilustuneelta, ja koska setä uskoi minulle
kokonaan Annan tällä retkellä, täytyy minun pitää huolta isällisistä
velvollisuuksistani."
Kuinka kiitollinen Anna oli siitäkin, että hän nyt pääsi hiukan pois
tästä seurasta. Oli niitä sentään eliitti-ihmisiä olemassa, jotka
sanaakaan selittämättä tunsivat, mitä oli tehtävä. Arvid Eksköld kuului
niihin. -- Entä Hart, hänen ystävänsä, hänen rakkain -- --
"Jaa, jaa", keskeytti rouva Huovisen ääni Annan ajatuksia, "mene sinä
vain Anna hiukan levähtämään. Kyllä nuoret täällä pitävät huolta teestä.
Ja sitten huhuilemme teille kun tee on valmis."
Anna astui Eksköldin kanssa ylös mäen törmää, jonka huipulta oli laaja
näköala yli aavan meren.
"Tämä suuri ja tavaton vierastulva nähtävästi väsyttää sinua liiaksi,
Anna", alkoi Eksköld ystävällisesti. "Eiköhän meidän kaikkien jo pitäisi
siirtyä pois Haapasaaresta?"
"Ei, ei, Arvid. Tiedäthän että sinä ja Olli Hart kuulutte meihin
erakkoihin. Minä olen vain vielä niin tottumaton -- nuoriin,
käyttääkseni tädin lempisanaa."
Eksköld naurahti. "Niin, kaikkeen pitää tottua tässä maailmassa. Mutta
tietysti täytyy myöskin maksaa oppirahoja."
Anna tahtoi mielellään siirtää puheen pois itsestään ja hänen mieleensä
johtui tädin silminnähtävä suosio Eksköldiä kohtaan, johon syy oli
helposti arvattavissa. Eiköhän Eksköld itse ollut mitään huomannut?
Siinä tapauksessa oli ehkä pieni varoittava sana ystävän suusta
paikallaan nyt.
"Kuule Arvid", alotti hän, "oletko huomannut tädin tuumia sinun
suhteesi?"
"Olen, tietysti."
"Mutta eikö ole hiukan varomatonta, että olet niin kovin kohtelias
Elsalle?"
"Miksi niin?"
"Miksikö? Hyvänen aika, olisihan sääli, jos herättäisit turhia toiveita
tyttö raukassa, joka vielä on vallan lapsi."
"Miksi niin varmasti otaksut, että ne toiveet -- jos niitä syntyisi --
olisivat turhat?" kysyi Eksköld hymyillen salaperäisesti.
"Arvid! Ethän koettane uskotella, että sinä -- -- -- Kuule, sinä et
luultavasti ymmärrä, että nyt puhun vallan vakavasti ja laskematta
leikkiä."
"Oh, ymmärrän varsin hyvin", vastasi Eksköld yhä vielä suu hymyssä ja
samalla katsoen niin läpitunkevasti Annaan, että Anna äkkiä käänsi
katseensa pois. Ja sitten hän jatkoi äänellä, joka kaikui aivan
vieraalta Annan korvissa:
"Katso Anna, luulen että meillä, sinulla ja minulla, on aivan eri
käsitykset avioliitosta. Minä en pidä välttämättömänä -- hm -- tuskin
suotavanakaan tuota n. s. hengenheimolaisuutta ja sielujen sopusointua
ja tiesi mitä kaikkea. Tosin tuo kaikki useimmiten rajoittuu pelkkiin
fraaseihin vain ja on siis vallan viatonta laatua, mutta kaikissa
tapauksissa on hyvä olla edeltäkäsin vallan selvillä kannastaan, jotta
kaikenmoiset turhat pettymykset säästyisivät."
"Fraaseja! Väitätkö todellakin, ettei löydy syvempää
hengenheimolaisuutta muutamien ihmisten välillä?"
"En toki mitään semmoista väitä, mutta sellaisten henkilöiden ei herran
tähden pidä mennä naimisiin keskenään."
"Miksikä ei?"
"Siksi että he ovat liian tasaväkiset ja taipuvaisia pitämään kaikkia
asioita liian täytenä totena -- ja tulevat onnettomiksi. Etkö ymmärrä
sitä, Anna?"
"En, en, enkä tahdo mitään semmoista ymmärtää. Sinä et käsitä kuinka
kipeältä tuntuu kuulla tuommoista sinun suustasi." Anna puhui kiivaasti.
"No niin", sanoi Eksköld tyynesti. "Oli aika, jolloin minäkään en sitä
ymmärtänyt, mutta sitten opin."
"En soisi, että olisit sen koskaan oppinut", sanoi Anna hermostuneesti.
Eksköld naurahti. "Johtuu mieleeni eräs kirjailija, joka sanoo, että
Jumalalla on hyvin syvä huumorin tunne -- ja tällä hetkellä olen
todellakin tilaisuudessa tuntemaan noiden sanojen totuuden. Kohtalo
tekee kieltämättä pientä, myrkyllistä pilaa minusta, kun se panee sinun
-- juuri sinun Anna -- moittimaan minua siitä, etten vaadi Onnettarelta
omakseni sitä naista, joka minulle on ollut ainoa maailmassa ja jota
pidän -- hengenheimolaisena."
Annasta tuntui kuin ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hän ei voinut
sanoa sanaakaan. Oliko hän ollut sokea? Sokea, sokea! Jumala kaikki
asiat selvittäköön. Kuinka hänen surunsa äkkiä tuntuivat vähäpätöisiltä
ja mitättömiltä.
Eksköld, joka äsken oli käynyt tavallista kalpeammaksi, muuttui pian
entiselleen ja sanoi tyynesti:
"Ehkä annoin sinun aavistaa enemmän kuin olisin tahtonut, Anna, mutta
elä anna sen painaa mieltäsi. Minä olen terve nyt, aivan terve. Tieteeni
antaa minulle kaiken sen tyydytyksen, jota elämältä pyydän. -- Jos sen
lisäksi vielä satun saamaan mukavan, rauhallisen kodin ja kiltin pikku
emännän, olen täysin tyytyväinen kohtalooni. Minulla ei todellakaan ole
mitään syytä käydä silmät ummessa ja uskotella itselleni että maailma on
toisenlainen kuin se on."
Mutta Anna oli saanut kuulla jo aivan liian paljon, aivan liian paljon.
Oli kuin maa hänen allansa oli vajonnut. Kaikki se perustus, jolle hän
oli rakentanut, horjui sinne tänne. Hän oli todellakin kulkenut silmät
ummessa, ymmärtämättä elämää ympärillään, tosi elämää riehuvine
tunteineen ja intohimoineen. Ja kuka se oli tuo mies, joka aina ennen
oli tuntunut niin läheiseltä ystävältä? Tuo mies, joka järjellään aina
hallitsi tunteensa eikä sortunut? Annan valtasi outo, pelon sekainen
tunne, jommoista ihminen tuntee suuren salaisuuden edessä. Kuka se oli
tuo mies, joka oli häntä rakastanut, mutta omalla voimallaan sen tunteen
masentanut siksi että se muutoin olisi murtanut hänen elämänsä? Eksköld
oli arvoitus, joka ei milloinkaan hänelle selviäisi.
"Arvid -- --", aloitti Anna, mutta sitten hän vaikeni. Jos hän lausui
sanaakaan enemmän, oli hänen tyyneytensä ja mielenmalttinsa lopussa.
Eksköld katsoi Annaan ikäänkuin odottaen, mutta Anna oli ääneti ja
kalpeana voimatta sanoa enempää.
"Jopa minä nyt kömpelyydelläni taisin pahoittaa mielesi", alkoi Eksköld
tyynesti, "mutta vielä kerran, Anna, usko vakuutustani, kun sanon, että
nyt olen terve. Soisin että sinäkin olisit terve -- -- niin, eihän se
aina ole niin helppoa -- -- mutta sinulla on paljon voimia, Anna. Ja
paitsi sitä -- -- olethan niitä yksinäisiä olentoja -- -- se antaa
voimaa."
"Halloo--oo--oo!" kuului samassa Hartin ja Vilman ääni metsässä. Tee oli
valmista ja Annaa sekä Eksköldiä odotettiin.
"Tullaan kohta!" huusi Eksköld vastaan, ja sitten kääntyen Annaan hän
kysyi tyynesti:
"Tuletko Anna jo, vai lähdenkö minä edellä?"
"Minä tulen kanssasi", vastasi Anna, johon Eksköldin täydellinen
tyyneys vaikutti niin sanomattoman rauhoittavasti.
"Ja nyt sinun pitää ottaa minun käsivarteni ja sallia minun täyttää
holhoojavelvollisuuksiani", virkkoi Eksköld, tarjoten käsivartensa
Annalle.
Anna nojasi Eksköldin käsivarteen ja varmasti ja vakavasti Eksköld
talutti häntä kivikkopolkua, työntäen toisella kädellään oksat pois
hänen tieltään.
"Katso, Anna, tuonne", huudahti Eksköld äkkiä.
He olivat tulleet avonaiselle paikalle mäen rinteellä ja heidän edessään
levisi meri äärettömänä, aukeana, mahtavana. Ei ollut saarta
rajoittamassa taivaanrantaa eikä ainoata purjettakaan meren
yksinäisyyttä häiritsemässä. Aurinko oli lähellä laskuaan ja kultasi
pilven, joka hiljalleen purjehti taivaankannella.
Anna seisahtui lumottuna. Noin voimakkaana vaikka tyynenä, noin
yksinäisenä ja salaperäisenä hän ei luullut ennen merta nähneensä. Häntä
pelotti hänen oma pienuutensa. -- Hän jatkoi omia ajatuksiaan ääneensä:
"Mutta tuo kultainen pilvi antaa eloa ja lämpöä tuohon voimaan ja
äärettömyyteen."
Eksköld hymyili hiukan. "Niin -- hetkeksi ja näennäisesti. Mutta kyllä
se niin on kumminkin että 'pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa
ruskotelkoot'."
"Arvid -- sinä muistat tuon aina", sanoi Anna hiljaa.
"Täytyy muistaa", virkkoi Eksköld. "Onneton se, joka pilviä kullaksi
uskottelee."
"Niin, niin -- en tiedä liekö onneton vai onnellinen", sanoi Anna.
"Se täytyy oppia", sanoi Eksköld tyynesti.
"Niin kai. -- Mutta nyt se pilvi jo katosikin." Anna värisi kuin
kylmästä.
"Nyt meidän täytyy kulkea nopeasti, ettet vallan kylmety, Anna", virkkoi
Eksköld reippaasti ja alkoi astua Annan kanssa alas mäen rinnettä.
Hart astui jo tuolla heidän vastaansa katsoen Annaan kysyvästi. Anna
nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta hänen katseensa oli väsynyt ja
surullinen. Voi, kuinka mielellään Hart olisi tahtonut puhua hänen
kanssaan ja saada kaikki selvitetyksi, mutta eihän tällaisessa touhussa
voinut tulla kysymystäkään siitä.
Vilma ja Elsa olivat järjestäneet kupit sekä leivokset ja kaatoivat
juuri höyryävää teetä kuppeihin. Rouva Huovinen kehoitti kaikkia
kiirehtimään, jotta tee ei jäähtyisi.