Seuraavana aamuna, kun Anna heräsi, tunsi hän sydämessään omituisen ilon
tunteen, jota hän ei ennen koskaan ollut tuntenut. Mitä oli tapahtunut?
Miksi hänen oli noin hyvä olla?
Vähitellen palautuivat eilispäivän tapahtumat hänen mieleensä ja riemu
paisui suuremmaksi. Mutta samalla alkoi sydänpohjassa muodostua
toinenkin tunne, joka hiljaa, mutta varmasti alkoi työntää riemua pois
ja anastaa vallan itselleen.
Se ei voinut olla totta tuo kaikki. Se oli hetken tunnelma vain, joka
oli hänet vallannut, ja tänään tietysti oli kaikki lopussa. Mitähän Hart
sanoisi tänään koulussa?
Annassa taisteli pelko ja toivo hänen astuessaan tuttua tietä kouluun.
Tuolla kadun kulmassa tuli Hart häntä vastaan. Anna ei vielä voinut
nähdä hänen kasvojaan, mutta ryhdissä oli jotain reipasta, varmaa, joka
pani ilon taas paisumaan Annan mielessä.
Nyt hän oli jo aivan lähellä. Hartin silmissä säteili semmoinen suora,
vilpitön, lämmin ilo, että kaikki epäilys Annassa haihtui kuin
taikaiskulla. Se oli hänen ystävänsä tuo.
Anna ojensi kätensä hänelle hymyillen ja "kiitos eilisestä" puhkesi
yht'aikaa molempien huulilta.
Hartista kaikki oli niin luonnollista. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt,
että hänen ja Annan eilisessä suhteessa olisi tapahtunut mitään
muutosta, ja siksi se tuntui nyt Annastakin luonnolliselta.
Koulussa meni kaikki vanhaan tapaan, vaikka Annasta tuntui kuin kaikki
oppilaat olisivat muuttuneet toisiksi. Vai miksi hän ei koskaan ennen
ollut huomannut, että hekin olivat eläviä ihmislapsia eikä vain
sieluttomia auttomaatteja?
Ja toukokuu kului kuin lyhyt unelma. Toukokuu, jolloin kaupungissa ei
keväästä tiedä mitään, jolloin kouluissa on rasittavin aika ja
kaikkialla kiirettä ja touhua. Mutta Annalla oli kevät.
"Sinä näytät rupeavan elpymään näin lukukauden lopussa, kun me muut
olemme väsymyksestä nääntyä", sanoivat Yksityislyseon opettajat Annalle,
mutta sen enempää ei kellään ollut aikaa ottaa osaa hänen oloonsa. Hän
sai rauhassa ja hiljaa nauttia onnestaan.
Vasta kun kaikki ihmiset alkoivat puhua maalle menostaan, ymmärsi Anna,
että kohta piti hänenkin lähteä isänsä kanssa pois Helsingistä
Haapasaareen läheisessä saaristossa, missä professori aina vietti
kesäkuukaudet. Ja se merkitsi, että hänen piti erota Hartista.
Tuo ajatus koski niin peloittavan kipeästi. Erota, erota juuri nyt, kun
hän oli löytänyt hänet. Vaikkei hän osannut selittää mitä hän kaipasi ja
miksi Hart oli tullut hänelle niin välttämättömäksi. Joka päivä he
olivat tavanneet toisensa, puhuneet jokapäiväisistä töistään ja
toimistaan -- ei muuta. Ja kumminkin he molemmat tunsivat, kuinka joka
hetki vei heidät lähemmäksi toisiaan. Mutta nytkö heidän piti erota?
Anna Hemmer ei voinut kestää tuota ajatusta. Hän ei tahtonut, ei voinut
enää olla yksin -- oh, koko hänen elämänsä tähän saakka oli kulunut
yksin. Nyt hän vihdoinkin tahtoi pitää kiinni tuosta ainoasta ystävästä,
jonka hän oli löytänyt.
Kun Hart kerran saattoi häntä kotiin, kysyi Anna melkein pelokkaasti:
"Minne lähdette kesäksi, tohtori Hart?"
"Saaristoon tapani mukaan" vastasi Hart, ja sitten hän hymyillen lisäsi:
"Tietysti niin lähelle Haapasaarta kuin mahdollista."
"Miksei itse Haapasaareen?" juolahti Annan mieleen ja samassa olivat nuo
sanat jo sanotutkin.
"Saisinko?" Hartin silmät välähtivät ilosta.
Anna tuskin tiesi mitä hän vastasi. Hän tunsi vain, että heidän ei
tarvinnut erota ja se tuotti iloa, niin ääretöntä iloa.
Haapasaari oli ollut professorin kesäasuntona jo toistakymmentä vuotta.
Se oli pieni, rauhallinen saari kaukana meressä ja siellä ei ollut muita
asukkaita kuin yksi ainoa kalastajaperhe, joka jolloin kulloin
entisyydessä oli rakentanut huvilantapaisen rakennuksen vuokrattavaksi
kesävieraille. Koska saari oli jokseenkin kaukana laivareitistä, eikä
kannattanut omaa laivasiltaa rakentaa, oli pääsy sinne hankala, eikä
kesävieraitten tehnyt mieli muuttaa sinne. Sitä suurempi paratiisi se
oli professori Hemmerin mielestä, joka sai koko kesän hallita saarta
vallan omavaltaisesti. Siellä hänellä oli pitkin rantakallioita
suurilla, mustilla numeroilla merkittyjä lätäköitä, joissa hän kasvatti
jos jonkinlaisia alkueläimiä, ja joita hän aamusta iltaan vartioi kuin
suurimpia aarteitaan. Kalastajaperheen jäsenet katsoivat etäältä
kauhunsekaisella kunnioituksella professorin lätäköitä eivätkä
yrittäneetkään niihin koskea, sillä he tiesivät, että professorin
viihtyminen Haapasaaressa oli kokonaan niistä riippuvainen.
Suuri sali huvilassa oli professorin laboratoriona, jossa pöydät olivat
täynnä mikroskopeja ja kaikenlaisia pulloja ja lasipalasia. Annan huone
oli yläkerrassa, josta oli näköala kauas yli aavan meren.
Haapasaaressa ei koskaan käynyt satunnaisia vieraita, muuta kuin
tärkeissä asioissa, mutta melkein joka kesä oli Eksköld, taikka joku muu
yliopiston taitavimmista nuorista eläintieteen tutkijoista jonkun viikon
professorin vieraana, ja silloin oli työaika aina ylimmillään
Haapasaaressa. Hart ei koskaan ollut viipynyt siellä päivää enempää,
sillä vaikka hän pitikin paljon vanhasta professorista, oli hän ennen
aina otaksunut että Haapasaaressa, jossa Anna oli emäntänä, kävisi olo
kovin ikäväksi. Mutta nyt olivat ajat muuttuneet.
Kun Anna rupesi professorille puhumaan Hartin tulosta, oli professori
heti hyvin iloissaan ja sanoi itse samaa asiaa jo miettineensä, vaikka
ei ollut tahtonut sitä Hartille esittää.
Hart oli tyytyväinen ja onnellinen, kun tätä rauhallista työaikaa Annan
lähellä yhä tuli jatkumaan. Touhussa ja hyörinässä kului koko toukokuu,
ja kesäkuun ensi päivinä Hart muutti professorin ja Annan kanssa
Haapasaareen.