Oli kirkas heinäkuun aamu Haapasaaressa. Anna astui juuri ylös
uimarannasta, jossa hänen oli tapa joka aamu heti noustuaan käydä
kylpemässä. Hän ojensi molemmat käsivartensa ja sanomaton hyvinvoinnin
tunne täytti hänen mielensä. Kuinka nuori hän oli ja voimakas! Ja hän
oli vielä viime vuonna pitänyt itseään vanhana ja väsyneenä. -- Hänen
huulensa vetäytyivät hymyyn. -- Kymmenen vuotta hän oli nukkunut ja
nähnyt pahaa unta -- nähnyt unta, että nuoruus oli mennyt ja äärettömän
pitkä, harmaa, väritön vanhuus oli alkanut. Mutta vihdoinkin hän oli
herännyt ymmärtämään että hän oli nuori, nuori ja voimakas.
Hän seisahtui ja katsoi ympärilleen aivan kuin tutkien. Oliko kaikki
kunnossa, oliko polku puhdas, oliko pihamaa siivottu, tuoksuivatko
kukkaset, oliko luonto juhlapuvussa, kun hänen lapsensa, hänen iso
poikansa heräisi? Anna nauroi. Kuinka hullu hän oli! Ei hän voinut enää
mitään järjellisesti ajatella. Kaikki esiintyi hänelle vain siinä
suhteessa kuin se oli Olli Hartiin. Mutta ei hän tahtonutkaan mitään
järkevästi ja kylmästi ajatella. Olihan hän nuori, nuori, niin
äärettömän nuori ja onnellinen. Hän hyräili itsekseen:
"Sinä herätit laulun mun rinnassain
Ja nostatit sieluuni soiton -- -- --"
Mutta tuollahan se astui jo Hart häntä vastaan mahdottoman suuri
kirjakasa kainalossa. Hän huomasi Annan ja sanottuaan hyvää huomenta
heittäytyi onnettoman näköisenä kirjoineen mättäälle polun viereen.
"Nyt ne peijakkaan -- anteeksi -- ne siunatut coelenteratit eivät ota
menestyäkseen lätäkössä nro 23 -- mitä tehdä?"
"Ohhoh raukat!" huokasi Anna leikillisellä osanotolla.
"Kuule Anna, sinä et ollenkaan ymmärrä, mikä viehätys lätäköissä on, ja
erityisesti lätäkössä n:o 23. Mitähän jos minä nyt pitäisin sinulle
pienen esitelmän coelenteratien kehityshistoriasta."
"Mitähän jos minä pitäisin sinulle pienen esitelmän Omarista, joka
poltatti kaikki kirjat ja halveksi kaikkia coelenterati-lätäköitä. Sinä
et näy enää ollenkaan muistavan entistä ihannettasi."
"Anna, miksi sinä muistutat minulle entisiä tyhmyyksiäni? Onhan niitä
uudempiakin."
"Onko? Minä luulin, että sinä jo olit muuttunut vallan täydelliseksi."
Anna nauroi ja alkoi astua kotiin päin.
"Anna, elä mene vielä. Minulla on asiata. Kuule, tuo punainen
pumpulihame soveltuu sinulle vallan erinomaisesti ja samoin nuo pitkät
kiharat."
"Kiitos! Sinussa on kehittynyt aivan uusi puoli, jota en ole ennen
huomannut."
"Ethän leikkuuta enää tukkaasi, ethän?"
"Tietysti en, jos siten voin hiukan viehättää herra tohtoria."
Hart nauroi.
"Se musta silkkipusero, jota sinä viime keväänä käytit, oli hirveä."
"Jahah, nyt on paras että lähden, koska nuotti alkaa muuttua."
Hart hypähti ylös kirjoineen ja läksi astumaan Annan kanssa.
"Tiedätkö Anna, että Eksköld tulee huomenna tänne?"
"Huomenna!"
"Niin -- miksi sitä noin hämmästyt?"
"Enhän muutoin hämmästyisi, mutta kun ajattelen että tätini ja serkkuni
tulevat tänään ja viipyvät ainakin viikon -- niin -- --"
"Eksköld saa tietysti asua minun huoneessani -- kyllähän me siihen
molemmat mahdumme."
"Ei, Olli -- ethän voi tehdä työtäsi rauhassa. Minä muutan huoneestani,
niin voimme asettaa kaikki mukavasti."
Hart hymyili. Aina vain hänen mukavuutensa oli Annalle pääasia. Se
tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, vaikka samalla salainen, kalvava
tunne alkoi tehdä Hartin levottomaksi.
"Anna, sinä hemmottelet minua niin, että kohta en tule toimeen missään
muualla kuin sinun luonasi." Hänen äänessään oli taas tuo lämmin sointu,
joka pani Annan sydämen sykkimään.
"Muualla! Eihän sinun muualla tarvitsekaan tulla toimeen. Etkö sinä muka
olekkaan enää minun pikku poikani? Oletko jo kasvanut liian suureksi?"
Anna laski leikkiä, mutta häneenkin oli tullut salainen levottomuus.
Pienen kiistan jälkeen sai Hart tahtonsa täytetyksi ja Eksköld
päätettiin sijoittaa hänen huoneeseensa. Anna ei saanut olla järjetön ja
lapsellinen.
Hart ja Anna astuivat huvilan verannalle, jossa professori jo istui
kahvipöydän ääressä. Hän nyökäytti ystävällisesti hyvää huomenta
molemmille tulijoille ja käski heitä kiirehtimään, ettei kahvi
jäähtyisi.
"Mutta isä rakas, noin ohuessa takissa sinä istut kylmässä
aamutuulessa!" huudahti Anna ja kääri samassa pehmeän villahuivin
professorin olkapäille.
"Anna on ruvennut vallan kotityranniksi", hymyili professori, "häntä
pitää totella kohta pukukysymyksissäkin."
"Mutta kuinka sinä tottelet isä? Enkö minä ole vakuuttanut että kaikki
sinun amoebasi ja muut lemmikkisi lätäköissä saavat halvauksen
säikähdyksestä, jos vielä käytät tuota vanhaa hattua -- ja yhä se vaan
on päässäsi."
"Katsoppas, minun täytyy edes näennäisesti koettaa säilyttää ylivaltaa
vielä ja tämä hattu on jonkunmoisena merkkinä siitä."
"Hyvin huomattava merkki, se on myönnettävä", nauroi Hart.
"Jaa, jaa, kohta se meidän kesälupa loppuu", huokasi professori käyden
vakavaksi.
"Eihän vielä puoliakaan ole kulunut", virkkoi Hart, mutta Anna tunsi
että isä oli oikeassa. Miksi ne tulivat nuo vieraat ihmiset tänne isän
ja Hartin ja Annan maailmaan häiritsemään noiden kolmen onnea? Omituinen
pelonsekainen tunne valtasi Annan, kun hän muisti tädin tulon. Täti
kuului entisyyteen. Nyt oli alkanut Annan uusi nuoruus ja täti oli
siellä vieras. Miksi piti hänen tulla juuri nyt? -- Anna koetti tyyntyä.
Elsa oli hänen ainoa läheinen sukulaisensa paitsi tätiä. Heistä tulisi
varmaan hyvät ystävät. Elsa oli 20 vuotias nyt, mutta nuorihan oli
Annakin, niin oikeastaan hän oli yhtä nuori kuin Elsa. Nuo kymmenen
vuotta -- voi, ei niitä ollut ollenkaan -- unta se oli vain, pahaa unta.
Ja Eksköld -- Eksköldiä hän oli ensin kaivannut ikäänkuin tähän onnen
maailmaan kuuluvana, mutta nyt alkoi sekin peloittaa. Eksköld oli
sellainen yksinäinen olento, mutta sitä kai hän tahtoikin. Ja hänkin
kuului tavallaan entisyyteen. Hän oli kyllä ollut jonkunmoisena
valopilkkuna noina kymmenenä vuotena, mutta sittenkin hän kuului
entisyyteen, joka oli kuollut.
"Anna, lähdetään hiukan kävelemään rantakallioille", pyysi Hart, joka
huomasi Annan alakuloisuuden. Häneenkin oli tarttunut jonkunmoinen
levottomuus, ikäänkuin pahan aavistus.
He läksivät yhdessä rantakallioille, missä he niin usein ennen olivat
istuneet ja puhelleet iltasilla.
"Anna, tiedätkö minäkin käyn vähän levottomaksi, kun näen sinut noin
huolissasi? Etkö soisi tätisi tulevan?" virkkoi Hart.
"Voi sinua rakas poika raukka", hymyili Anna. "Elä nyt anna minun
typerän pahan tuuleni huolestuttaa mieltäsi. Tietysti tahdon tädin ja
Elsan tänne ja Eksköldin myös."
"Mutta kuule, Anna, mikä johtui mieleeni muistaessani tätiäsi. Oletko
huomannut mistä me aina yhdessä ollessamme olemme puhelleet?" Hart
hymyili aivan kuin hiukan häpeissään.
"Mistäkö?" Anna katseli kysyvästi Hartiin. "Kysy ennemmin mistä me emme
ole puhuneet. Löytyykö enää sitä asiaa auringon alla, jota emme olisi
kosketelleet?"
"Löytyypä kyllä. Me olemme alati vain puhuneet -- -- niin, häpeän sen
sanoa -- minusta -- minun töistäni, minun intresseistäni, minun
suruistani, minun iloistani j. n. e. mutta eräästä olennosta, jonka
nimi on Anna Hemmer ei ole sanottu sanaakaan."
"Voi sinun päähänpistojasi poikaseni", nauroi Anna. "Tahdotko sinä nyt
välttämättömästi saada minut ilmaisemaan, että kaikki nuo luetellut ilot
ja surut ja intressit ja epäintressit ovat myöskin -- minun? Noh, onko
sinun pikku itserakkautesi nyt tyydytetty?"
"On -- liiaksikin. Mutta minun mieleeni johtuu se seikka että Anna
Hemmer oli olemassa jo ennenkuin tämä merkillinen mies tuli hänen
tielleen."
"Niin -- oli kyllä. Mutta se Anna Hemmer kuoli ja haudattiin silloin
Vapunpäivänä." Annan ääni värähti oudosti, sillä hän tunsi että tuo ehkä
ei ollutkaan niin totta kuin hän oli luullut. Kuka ties vaikka entisyys
saattaisi uudestaan virota eloon?
"No niin, minun pitää siis tyytyä siihen selitykseen", virkkoi Hart.
"Elä pahastu, Anna, siitä mitä sanoin."
"En. Päinvastoin olen iloinen, että tahdoit tietää hiukan enemmän
minusta, ja tuntuu kuin tahtoisin sinulle kertoa, mitä en ole vielä
kenellekään kertonut."
Anna oli käynyt hyvin totiseksi ja katse, jonka hän loi Hartiin, oli
arka ja rukoileva.
"Anna, tahtoisin niin mielelläni tulla niin lähelle sinua, että saisin
ottaa osaa elämääsi vähän enemmän kuin tähän asti."
Hartin katse oli suora ja lämmin, mutta hänen olennossaan oli niin
paljon poikamaista iloa ja reippautta, että Anna selvästi tunsi, kuinka
vähän Hart itsekään uskoi omia sanojaan, että Annalla oli ollut elämää
ennen heidän tutustumistaankin.
Väkisinkin Annan suu vetäytyi hymyyn.
"Lapsi, lapsi, sinulleko minä huoliani tyhjentäisin."
Mutta nyt kävi Hart vuorostaan totiseksi. Häntä kiusasi tuo tunne, että
Anna piti häntä lapsena vain.
"Enkö minä koskaan saa olla sinun ystäväsi, Anna? Se alkaa käydä hiukan
nöyryyttäväksi tuo tieto, että minä sinun silmissäsi olen pahankurinen
lapsi vain, jota on lelliteltävä ja tuuditeltava pois tosihuolista."
Hart hengitti syvään, eikä katsonut Annaan.
Anna ei vastannut mitään. Syvä, sanaton riemu täytti hänen rintansa. Ei,
se ei ollut lapsi tuo enää, vaan mies, joka oli hänen ystävänsä, ja
jolle hän sai avata sielunsa salaisimmatkin sopukat.
"Olli, tiedäthän että vietin lapsuuteni ja ensi nuoruuteni täti
Huovisen luona?" Annan ääni oli aivan tyyni nyt.
"Tiedän."
"Mutta et tiedä miksi sieltä läksin pois?"
"Isäsi luo -- kun isäsi oli niin yksin -- eikö niin?"
"Ei -- en minä silloin ajatellut muiden yksinäisyyttä, kuin omaani."
Hart katsahti Annaan. Anna oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät
pohjattoman syviltä tummuudessaan, kun ne katsoivat jonnekin
epämääräiseen etäisyyteen. Hart tunsi äkkiä melkein pelkoa. Oli kuin hän
olisi houkutellut esiin asioita, joiden seurauksia hän ei osannut
aavistaa. Hänen melkein teki mieli pyytää, ettei Anna virkkaisi mitään.
Mutta hän ei saanut sanaa suustaan.
"Niin -- se oli se vanha tarina. Minä rakastin ja petyin."
Hart ei voinut vieläkään puhua. Vähän ajan perästä Anna jatkoi:
"Kun hänet tapasin, en ymmärtänyt ollenkaan epäillä. Minä annoin itseni
aivan ilman ehtoja, ilman rajoituksia. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta ja
koko sieluni oli täynnä odottavaa hellyyttä. Kun hän sitten tuli ja
osoitti minulle että minä olin hänelle enemmän kuin muut, luulin sitä
rakkaudeksi ja annoin -- annoin paloittelematta koko sieluni hellyyden."
"Eikö hän rakastanut sinua?" kysyi Hart hiljaa.
"Ei -- ei paljon."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän oli hiukan mieltynyt minuun -- ehkä paljonkin. Katsoppas, hän oli
niitä miehiä, joilla aina täytyy olla joku, jolle he osoittavat
jonkunmoista suojelevaa hellyyttä -- ei hän mitään sen syvempää
tarkoittanut -- sen ymmärrän nyt, kun katkeruus on haihtunut. Ja kun hän
sitten huomasi että rakastin häntä -- enhän peittänyt häneltä, että
maailma ilman häntä oli minulle kuollut -- silloin hän pakeni. En
tiennyt hänen lähteneen pois -- muilta sen kuulin. Ja muilta kuulin myös
että hän oli lähtenyt -- morsiamensa luo."
"Semmoinen konna!"
"Ei ollenkaan, Olli, ei vähääkään. Semmoista tapahtuu alituiseen, ilman
että kukaan siitä konnan nimeä saa -- ja se olisikin väärin. Hän
menetteli oman luontonsa, oman käsityskantansa mukaan -- minä omani. Ja
toisen piti murtua -- elämä sen vaati. Ei ollut syy hänen eikä minun."
Hart ei vastannut mitään. Uudet, oudot ajatukset risteilivät hänen
mielessään. Hetken perästä Anna jatkoi kääntyen häneen.
"Niin se särkyi nuoruuteni onni, mutta, Olli, se tuli ehyeksi taas, kun
sain sinut ystäväkseni."
Nuo sanat sattuivat omituisen kipeästi Hartiin. Hän alkoi niin
peloittavan selvästi aavistaa, mitä hänen ystävyytensä merkitsi Annalle.
-- Ystävyys! Hyvä Jumala, sekö nimitys oli se oikea? Anna piti
itsepäisesti siitä kiinni, mutta -- --? -- Ei, hän ei uskaltanut
ajatella ajatustaan loppuun -- -- -- Käyköön kuinka kävi -- hän ei
väistynyt velvollisuuttaan.
"Anna -- Anna ystävä -- kiitos luottamuksestasi", sanoi hän vihdoin
hiljaa.
"Ei puhuta niistä surullisista ajoista sen enempää", virkkoi Anna
reippaasti ja nousi seisaalleen. "Lähdetäänpä nyt vielä hiukan
kävelemään, niin sanon sinulle erään asian, jota olen viime aikoina
miettinyt."
"Mikä se on?"
"Se, etten koskaan ole nähnyt sinua muiden ihmisten parissa kuin isän ja
minun -- niin, ja kerran Eksköldin."
"Hm -- mutta mitä merkillistä siinä on?"
"Ei muuta kuin etten voi ollenkaan kuvitella, kuinka sinä tulet
käyttäytymään, kun täti ja serkkuni ja Eksköld tulevat."
Hart nauroi. "Olenpa minä mahtanut olla koko barbaari täällä
Haapasaaressa, koska sinua pelottaa."
"Pelottaa! Sanoinko niin muka? Ei, mutta -- niin, en minä nyt osaa
selittää mitä tarkoitan. Ei puhuta siitäkään sen enempää."
Molemmat läksivät astumaan kotiin päin. Omituinen levottomuus oli
tarttunut heihin, eikä tahtonut haihtua.
"Anna, pysyyhän meidän välimme aina samana?" kysyi äkkiä Hart.
"En voi ajatella, että se muuttuisi", vastasi Anna, mutta sittenkin
pelko alkoi hiipiä hänen sydämeensä. Miksi? Sitä hän ei ymmärtänyt.
He palasivat kotiin ja Hart auttoi Annaa asettamaan huoneita kuntoon
vieraita varten.
Professori käyskenteli tyytyväisenä ympäri katsellen heidän puuhiaan.
"Oletko huomannut, Hart, kuinka äidilliseksi Anna on käynyt täällä
maalla? Hän puuhaa kuin taitavin emäntä?" virkkoi ukko.
"Onko se kumma", vastasi Anna, "kun minulla on kaksi lasta
hoidettavana." Ja hän taputti ohimennessä Hartia ja professoria
olkapäälle.
"Ja nyt sinulle tulee vielä enemmän huolia, Annaseni. Mutta kyllä se
hyvä on, että totut pois siitä meidän entisestä erakkoelämästä."
"Voi, voi sinua isä-ukko", puheli Anna leikillisesti. "Ennen sinä
tyydyit lätäköihisi ja minuun, mutta nyt sinä yhtämittaa puhut
seuraelämän siunauksista. Se on kai evolutsioonia, vai mitä?"
"Toivokaamme tyttöseni, ettei se ainakaan ole revolutsioonia", virkkoi
ukko hymyillen.
Iltapäivällä Anna läksi tätiään ja Elsaa vastaan veneellä, sillä laivat
eivät poikenneet Haapasaareen, vaan aina kun oli sinne tulijoita, piti
soutaa ulapalle laivaa vastaan. Kalastaja oli soutamassa ja Anna piti
perää. Tuolla ui jo valkoinen laiva sinne päin ja Annan sydän alkoi
tykyttää kovasti. Hän tunsi astuvansa takaisin menneisyyteen, tuohon
kuolleeseen menneisyyteen, jota hän ei enää tahtonut ajatellakaan. Eikö
tätiä vielä näkynyt? Tuossa hän seisoi nojautuen laivan reilinkiin. Hän
oli niin ihmeellisen muuttumaton, juuri samanlainen, jommoisena Anna
aina muisti nähneensä hänet. Kyyneleet alkoivat kertyä Annan silmiin ja
hän tuskin saattoi nähdä, että tädin takana seisoi solakka,
keltatukkainen tyttö.
"Tervetuloa täti", sai Anna sanoneeksi, kun rouva Huovinen oli astunut
veneeseen ja suudellut häntä ystävällisesti.
"Tule, Elsa, serkkuasi tervehtimään", virkkoi täti, ja solakka tyttö
ojensi ujosti kätensä Annalle.
Nyt vasta Annan huomio kääntyi Elsaan. Elsa oli kaksikymmenvuotias,
mutta näytti huolimatta pituudestaan kovin kehittymättömältä ja
lapselliselta. Hän oli isänsä näköinen ja se vaikutti Annaan lämpimästi.
Ei hän ollut ruma, vaikkei juuri kauniskaan, tukka tuuhea, vaalean
keltainen, silmät vaalean harmaat, iho punainen ja valkonen ja koko
olennossa jotain hentoa, kukkamaista. Mutta suun ympäri oli piirre, joka
antoi kasvoille hiukan tyytymättömän ilmeen, kuten hemmotelluilla
lapsilla usein voidaan huomata.
Niitä näitä kysellen joutuivat he rantaan, jossa professori oli heitä
vastassa.
"Anna on nuorentunut siitä kuin hänet viimeksi näin, mutta sinä Fredrik
-- ethän vain liene sairas?" huudahti rouva Huovinen nähdessään vanhan
professorin.
Professori hymyili. "Johan on aikakin minun väistyä. En ole samanlainen
eternelli kuin sinä Sofia, johon vuodet eivät näy ollenkaan koskevan."
Hart näyttäytyi vasta illallispöydässä ja ilta kului loppuun
ystävällisessä, vaikka hiukan vieraassa keskustelussa, kuten ainakin
ihmisten kesken, jotka eivät vuosikausiin ole toisiaan tavanneet.
Hart puhui enimmäkseen Annalle tai aivan ylipäänsä kaikille, jotta Anna
ei saanut vielä ainakaan mitään käsitystä kuinka hän oli "muiden
seurassa". Verraten aikaisin hän sanoi hyvää yötä ja poistui
huoneeseensa työhön. Professorikin läksi levolle, sillä Anna oli ottanut
huolekseen aina muistuttaa häntä, kun kello löi kymmenen, jotta isä ei
saisi rasittaa itseään valvomalla. Täti ja Elsa jäivät vielä hetkeksi
Annan kanssa istumaan.
"Kuka hän on tuo tohtori Hart?" alotti rouva Huovinen. "Hänestäkö
odotetaan jälkeläistä Fredrikille professorinvirkaan?"
"Tuskin", vastasi Anna. "Luulen ennemmin, että tohtori Eksköldistä
odotetaan professoria."
"No, miksi hän ei ole täällä? -- Eksköld -- Eksköld -- se on kaunis
nimi."
"Hän tulee tänne kohta, ehkä jo huomenna."
Rouva Huovinen näytti tyytyväiseltä ja lisäsi hetken perästä:
"Sinä näytät olevan hyvin tuttu tohtori Hartin kanssa. Kuulin että
sinuttelitte toisianne."
"Niin, me olemme hyvät ystävät."
"Oikeinko ystävät? No, en tahdo sanoa mitään siitä. Sinun ikäisellesi
naiselle, joka on jo yhtä ja toista saanut kokea" (täti huokasi syvään),
"saattaa ehkä sopia olla ystävä nuoren miehen kanssa. Mutta
periaatteelliselta kannalta en voisi sallia nuoren tytön tulla sinuksi
ja seurustella tuttavallisesti naimattoman miehen kanssa, ellei miehellä
ole vakavia tarkoituksia tytön suhteen", sanoi rouva Huovinen painolla.
"Minä en ole sinä kenenkään herran kanssa enkä ole antanut valokuvaani
kenellekään, vaikka monta herraa on pyytänyt", visersi Elsa ikkunan
luona.
Rouva Huovinen loi hyväksyvän katseen tyttöönsä ja Anna vaikeni. Häntä
puoleksi huvitti, puoleksi harmitti tuo kaikki. Aikoiko täti nyt ruveta
vanhaan tapaansa istuttamaan periaatteitaan? Ja luuliko hän ahtaalla
poroporvarimaisuudellaan voivansa kahlehtia häntäkin ja Hartia? Hän
nousi ylös virkkaen, että täti ja Elsa kai olivat matkasta väsyneet ja
halusivat levolle.
Mutta rouva Huovinen ei vielä hellittänyt. "Onko tämä se sama tohtori
Hart, josta Vilma Aarnio on kertonut?" kysyi hän.
"Sitä en voi arvata. Mutta tietääkseni Helsingissä ei ole toista sen
nimellistä", vastasi Anna lyhyesti.
"Jaa, jaa, kyllä kai se on sama. Olliko hänen nimensä on? Kyllä se
sitten on sama. Olipa hauska tutustua häneen, koska on vallan luultava
että hänestä tulee Elsan hyvän ystävän, Vilma Aarnion mies."
"Mi -- mitä? Ha -- ha -- haa! Kyllä se on sula mahdottomuus, hyvä täti!"
Anna puhkesi heleään nauruun. Tuo ajatus että Hart, hänen Olli Hartinsa,
hänen ystävänsä, laskeutuisi alas tuonne tädin maailmaan valitakseen
sieltä itselleen aviopuolisoksi pienen, pyöreän Vilma Aarnion, tuntui
niin perin hullunkuriselta.
Rouva Huovinen punastui kovasti. "Onko hän uskonut sinulle
salaisuutensa, koska olet niin varma siitä? Jos hän on kunnon mies, on
hän epäilemättä tarkoittanut jotain käyttäytyessään sillä tavalla Vilma
Aarniota kohtaan. Vilma on uskonut Elsalle kaikki ja Elsa ei salaa
mitään äidiltään", sanoi rouva Huovinen terävästi.
"Mutta mamma, sehän oli salaisuus -- -- --" alotti Elsa, vaan täti
keskeytti hänet.
"Kyllä tiedän. Mutta minä pidin oikeana että Anna tietää asiasta, koska
tohtori Hart on hyvä ystävä talossa."
"Niin, hyvähän se oli", vastasi Anna kuivasti. Miksi hän oli ollenkaan
antautunut keskusteluun heidän kanssaan? He kuuluivat vallan toiseen
maailmaan, jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Mutta kun he
tahtoivat vetää Olli Hartin siihen -- se harmitti kumminkin.
"Voi, voi kuinka lystiä olisi, jos saisi tavata Vilman! Hän asuu täällä
lähellä Koivuniemessä!" huudahti Elsa.
"Se toivomus on helposti täytetty", vastasi Anna. "Haemme hänet huomenna
tänne, eikö niin Elsa serkku?" Ja hän tunsi helpoitusta ajatellessaan
että Vilma Aarnio tulisi Elsan seuraksi. Se vähentäisi häneltä vaikean
tehtävän.
Hetken perästä Anna saattoi tätinsä ja Elsan heidän makuuhuoneeseensa,
sanoi hyvää yötä ja meni omaan suojaansa. Hän ei päässyt tuosta
levottomasta mielialastaan. Nuo kaksi olentoa, täti ja Elsa, olivat
sittenkin toisessa suhteessa häneen kuin muu maailma. Hänellä oli
velvollisuuksia heitä kohtaan. He olivat kuin siltana, joka yhdisti
hänen maailmansa muuhun maailmaan, josta hän ei ollut tahtonut mitään
tietää. Ja entäpäs jos tuo silta ei koskaan katkeisi, vaan liittäisi
hänet yhä lujemmasti tuohon toiseen maailmaan? Entäpäs, jos hänen
täytyisi sitä myöten astua pois omasta luostarielämästään? Ja entäpäs,
jos hänellä oli velvollisuuksia siinä suuressa, hyörivässä
muurahaispesässä, johon se silta johti? Hän tunsi äkkiä, että oli
olemassa koko joukko hienoja, näkymättömiä siteitä, jotka alkoivat
kietoa häntä. Mutta entä sitten? Kyllä hän jaksoi kaikki uudet
velvollisuudet kantaa, kun hän vain sai pitää Hartin itsellään, aivan
yksin, aivan täydellisesti. -- Mutta sehän oli mieletöntä. Ei hän voinut
aikamiestä kääriä pumpuliin ja asettaa lasikaappiin! Täytyihän Hartin
saada vapaasti liittyä kehen tahtoi --.
Anna vaipui mietteisiin, jotka tekivät hänet yhä levottomammaksi.
Ei, huomenna hän aikoi pyytämällä pyytää Hartia auttamaan häntä
täyttämään kaikkia noita pikku velvollisuuksia vieraita kohtaan. Se oli
luonnollista. Se oli tervettä. Nyt vihdoinkin hänen täytyi olla terve ja
käsittää asiat luonnollisella tavalla.
Täti oli puhunut hänen ijästään. Niin, kuinka täti olisi voinut aavistaa
kuinka nuori hän nyt oli. Täti laski vain että hän oli täyttänyt 31
vuotta. Mutta nyt vasta hän olikin nuori, nuorempi ja voimakkaampi kuin
koskaan ennen.