"Tietysti. Pelkään ettette enää pääse minusta. Minä olen hirveä
takkiainen. Eksköld on kyllä saanut kokea sitä."
Anna nauroi iloisesti ja vakuutti kestävänsä.
"Hyvästi Anna neiti! Ja kiitos kaikesta", kuului Hartin jäähyväiset
ovella.
Hart kulki kotiinsa iloisempana ja tyynempänä kuin moneen kuukauteen.
Oli vallan omituista kuinka tyyni hän oli. Mikä siunattu ajatus tuo oli,
joka oli vienyt hänet Anna Hemmerin luo. Ja kuinka kaikki oli tapahtunut
odottamatta ja kumminkin luonnollisesti. Vai mitä oikeastaan oli
tapahtunut? Ei oikeastaan mitään muuta kuin että hän oli puhellut
joukon lapsellisia ja vakavia asioita Anna Hemmerin kanssa, jota hän
ennen ei ollut tuntenut juuri ollenkaan.
Mutta olihan hän tuntenut Anna Hemmerin. Nyt hänestä tuntui kuin Anna
aina olisi ollut jossakin lähellä häntä. Jo pienenä poikana Anna oli
ollut hänen luonaan -- ja sitten nuorukaisena -- ja nyt. Anna oli vain
pysytellyt jossakin kauempana ja vasta tänään ottanut itselleen sen
paikan, joka aina oli häntä odottanut. Sehän oli Anna, jolle hän saattoi
olla oma itsensä, Anna, joka yhdisti ristiriidan hänessä sopusoinnuksi,
Anna, jota hän oli kaivannut.
Hart veti henkeään syvään. Kuinka suloista elämä on kumminkin!
Nyt tulivat työtkin sujumaan. Anna oli auttava häntä, kun mieli
masentui.
Hart astui omaan huoneeseensa, joka taas oli muuttunut kodikkaaksi
työpesäksi. Hän istautui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen ja pani
järjestykseen muutamia kirjoituksia. Nyt alkoi uusi aika hänelle ja nyt
oli työkin sujuva.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Anna vetäytyi omaan huoneeseensa sanottuaan hyvää yötä professorille.
Hänen täytyi saada olla yksin nyt. Hän riisuutui nopeasti ja heittäytyi
vuoteelleen. Ajatukset ajelivat toisiaan hänen aivoissaan, ja hän
puhkesi hillittömään itkuun. Kaikki katkeruus ja jää suli kyyneliin.
Uusiko onnen elämä hänelle oli alkanut? Entiset ajat olivat lopussa. Se
synkkä kokemus, joka oli uhannut hävittää koko hänen elämänsä -- sekin
suli nyt kauniiksi muistoksi, josta katkeruus oli poissa. Sanaton, suuri
riemu täytti hänen olentonsa. Hän oli kuin äiti, joka ensi kerran
puristaa lasta rintaansa. Ennen hän oli aina kadehtinut jokaista naista,
jolla oli lapsi, ja janoamalla janonnut itselleen samanlaista
hellittävää olentoa, joka tarvitsi häntä. Ja nyt hänelle oli se annettu.
Eihän siihen tarvittu mitään lupauksia, mitään selityksiä. Hän tunsi
että oli olemassa yksi, joka tarvitsi hänen apuaan, jolle hän merkitsi
jotain, joka antaisi, antaisi hänelle edes pienen hiukkasen ystävyyttä.
Hänelläkin oli lapsi nyt, jonka onnesta hän saisi huolehtia.
Ja oli kuin hän nyt olisi saanut uudestaan isänkin. Tuo vanha, rakas
isä, jonka hän tähän asti oli laiminlyönyt. Mutta nyt oli kaikki
muuttuva. -- -- -- Kyyneleet vierivät yhä vielä hänen poskilleen, mutta
ruumis herposi hiljaa vuoteelle ja ajatukset himmenivät verkalleen,
hiipien kauas unelmien maihin. Nyyhkytykset lakkasivat ja yö oli tullut.