Anna Hemmer oli kuullessaan ovikellon soivan, mennyt avaamaan. Ja tuossa
seisoi tohtori Hart niin väsyneen ja kalpean näköisenä, että syvä sääli
täytti hänen mielensä. Poika raukka! Mikä hänenkin elämäänsä pimensi?
"Onko professori kotona?" sopersi Hart jotain sanoakseen.
"Ei ole, mutta astukaa sisään, tohtori. Näytätte väsyneeltä."
Sanaakaan sanomatta Hart astui sisään. Eihän hän professoria
tahtonutkaan tavata. Eihän hän muuta pyytänyt kuin hiukan levähtää ja
kuunnella Anna Hemmerin tyynnyttävää ääntä.
Anna oli vienyt hänet omaan huoneeseensa ja pyytänyt häntä matalaan,
mukavaan kiikkutuoliin istumaan.
Kuinka tässä oli hyvä olla. Hän istui ääneti, ajattelematta että hänen
käytöksensä mahtoi tuntua omituiselta Anna Hemmeristä.
"Ikävä ettei isä sattunut olemaan kotona. Mutta kai hän kohta tulee",
virkkoi Anna.
"Niin -- ei minulla ollut mitään asiaa hänelle. -- Mutta saanko olla
täällä vähän aikaa?"
"Niin mielellänne. Minulla käy niin harvoin vieraita, että olen hyvin
kiitollinen kun joku tulee."
"Niin -- puhukaa vielä, neiti Hemmer."
Anna katsoi Hartiin. Mitä hän nyt tarkoitti? Silloin Hartkin huomasi
sanoneensa jotain typerää.
"Anteeksi -- en oikein tiedä mitä puhun", ja hän naurahti
hermostuneesti.
Samassa hän punastui tulipunaiseksi, sillä yht'äkkiä hänelle selvisi,
kuinka merkilliseen asemaan hän oli antautunut. Hän koetti antaa
kasvoilleen virallisen ilmeen ja hät'hätää keksiä sopivan selityksen
käytökseensä. Mutta samassa hänelle myöskin selvisi että tällä kertaa
oli todellakin paras olla aivan rehellinen, tuli mitä tuli. Hiukan
häpeissään ja silmissä anteeksipyytävä katse hän siis alotti:
"Suoraan sanoen, neiti Hemmer -- olin niin väsynyt ja alakuloinen -- ja
rupesin kaipaamaan teidän tyynnyttävää läsnäoloanne. Siksi olin niin
rohkea että tulin tänne."
Samassa loi iltapäiväaurinko heloittavimmat säteensä huoneeseen, ja sekö
lie ollut syynä siihen, että Annasta ja Hartista kaikki näytti
kirkkaammalta kuin äsken. Päiväpaistetta, päiväpaistetta kaikkialla.
"Kiitos että tulitte", sanoi Anna ja ojensi kätensä Hartille, joka
puristi sitä.
Ja sitten ne tulivat sanat vallan itsestään. Kaikki kävi yht'äkkiä niin
luonnolliseksi. Hart kertoi olostaan Alppilassa ja kaikista raskaista
mietteistä sen jälkeen. Ja Anna kertoi kuinka hän niin mielellään jo
aikoja sitten olisi tahtonut sanoa jotain lämmittävää ja osanottavaa,
mutta eihän hän, ihmisarka, kömpelö olento ollut osannut. Ja sitten he
puhuivat Hartin töistä, perhoskirjasta ja tunneista. Omituista kyllä
Hartista nyt tuntui vallan luonnolliselta puhua töistään naiselle,
vaikka hän muutama tunti sitten oli harmistunut, kun Vilma Aarnio niistä
mainitsi.
Kuinka kauan he lienevätkään istuneet siinä ja puhelleet. Ei kumpikaan
huomannut ajan lentoa. Siinä oli heidän hyvä olla. Nyt oli heillä
pyhäpäivä, jolloin arkihuolet tyyntyvät ja rauha ja lepo on mielissä.
Heidät herätti taas arkielämään professori, joka palasi laboratorioltaan
ja tuli Annan huoneeseen.
"Kas, Hart, oletko minua odottanut?" kysyi professori.
"En, setä, tällä kertaa. Olen ollut Anna neidin luona", sanoi Hart
iloisesti.
"Se on hyvä, se on hyvä. Anna on aina niin yksin", virkkoi professori ja
istautui sohvan nurkkaan.
"Lienenköhän enää yksin?" virkkoi Anna puoleksi ajatuksissaan. Hänen
katseensa kohtasi samassa Hartin ja Hartista tuntui kuin hän nyt olisi
saanut Anna Hemmeriltä enemmän kuin hän koskaan olisi uskaltanut
pyytääkään. Sanoitta ja selityksittä kaksi yksinäistä ihmissielua oli
lähestynyt toisiaan.
Hart nousi ylös lähteäkseen pois, mutta professori ja Anna kehoittivat
häntä jäämään illalliselle ja hän jäi. Niin mielellään hän jäi.
Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä
olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään,
tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt.
"Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha
professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli
ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan.
Eksköld kuului tähän seuraan.
Kun Hart iltamyöhällä läksi, ei hän voinut olla sanomatta Annalle:
"Kuinka hyvä te olette ollut minulle, Anna neiti."