Vapunpäivän aamu oli heloittavan päiväpaisteinen. Mutta se ei kyennyt
luomaan valoa Olli Hartin mieleen, joka oli tavallista mustempi ja
raskaampi. Eikä ollut syytä minkäänlaista. Kaikenlaisia pikkuasioita
tosin, mutta nehän olivat vain vähäpätöisyyksiä. Mutta ehkäpä se olikin
niin, että jos olisi tullut tosihuoli, olisi se helpompi kantaa. Se ehkä
vaikuttaisi kuin puhdistava ukkosilma kaikkeen tuohon vähäpätöisyyteen.
Hän painoi ylioppilaslakin päähänsä ja alkoi astua ylioppilastaloa
kohti.
Henrikin esplanaadi oli täpösen täynnä väkeä. Ylioppilastalon portaita
astui juuri alas pitkä, ryhdikäs ylioppilas kantaen sinistä lippua.
Hänen jälessään seurasi koko parvi ruusurintaisia, valkolakkisia
laulajia ja kohta kajahti ilmoille: "Kaikukohon laulu maamme!"
Tuossa seisoi Vilma Aarniokin ylioppilaslakki päässä ja hänen
seurassaan pari muuta naisylioppilasta. Hart ei millään ehdolla tahtonut
tavata häntä nyt. Katsomatta sinne päin hän astui nopeasti ylös
ylioppilastalon portaita. Talon sisässä oli melua ja hälinää, kun juuri
oltiin lähdössä Alppilaan ja Kaisaniemeen. Muiden seassa Hart huomasi
Eksköldin, jota hän ei ollut nähnyt moneen viikkoon, koska Eksköld oli
muuttanut asumaan jonnekin Helsingin lähelle saadakseen olla rauhassa.
Hart tervehti häntä etäältä ja Eksköld jätti heti puhetoverinsa ja tunki
ylioppilasparven läpi vestibyylissä Hartin luo.
"Olipa hyvä että tapasin sinut, niin saan kuulla kuinka menestyt minun
monissa viroissani", virkkoi hän.
"Miksikä en menestyisi. Kaikki käy hyvin, kunhan vain saisin
perhoskirjani edistymään, mutta se näyttää harmaalta."
"Etkö nyt voisi edes Vapunpäivänä unohtaa -- tai ainakin sallia toisten
hetkeksi unohtaa -- nuo sinun siunatut perhosesi? Luo silmäsi muihin
perhosiin tänään ja anna harmaiden ajatustesi selitä", virkkoi Eksköld
nauraen, mutta Hart tunsi että tuossa leikissä oli totta toinen puoli.
Oh, tuota ei Eksköldin tarvitseisi sanoa toista kertaa. Kyllä hän,
Hart, itsekin osasi pitää huolta töistään. Eihän hän ollut niistä
puhunutkaan apua pyytääkseen, vaan pakoittaakseen ajatuksiaan toiseen
suuntaan.
"Lähdemmekö Alppilaan?" virkkoi Hart äkkiä, muuttaakseen puheainetta, ja
yhdessä läksivät molemmat dosentit alas ylioppilastalon portaita.
Talon ohi Alppilaan päin kulki juuri silloin Anna Hemmer samassa
sinisessä kävelypuvussa, jossa Hart oli tottunut hänet näkemään. Anna
Hemmer oli lähtenyt kaupungille muille asioille, mutta nähdessään
laulajien marssivan ylioppilastalolta, oli hän kääntynyt seuratakseen
heitä vähän matkaa.
Samalla häntä ikäänkuin hiukan hävetti. Hän ei kuulunut tuohon iloiseen,
meluavaan seuraan. Tietämättään hän ojentautui suoremmaksi ja hänen
kasvonsa saivat jäykän, ylpeän ilmeen.
"Salliiko neiti Hemmer meitä seuralaisikseen matkalla Alppilaan?" kuului
samassa Hartin ääni hänen vieressään, ja hän kääntyi tervehtimään Hartia
ja Eksköldiä.
Hartin mieli oli kirkastunut, kun hän huomasi Anna Hemmerin, sillä hän
oli huhtikuun ajalla, jolloin he joka päivä olivat toisensa tavanneet
koulussa, vähitellen mieltynyt tuohon tyyneen, vakavaan neiti Hemmeriin,
jolla oli niin sointuisa ääni. Se oli jonkunmoista uutuuden viehätystä
kaiketi. Hart oli aina jakanut naissuvun kahteen luokkaan: sellaisiin
jotka olivat alle 20 vuotta ja sellaisiin jotka olivat yli 60 vuotta.
Edelliset pitivät häntä sankarina, jälkimäiset lapsena ja molempien
parissa hän aina saattoi olla edeltäkäsin varma saavuttavansa suosiota.
Välillä olevaa ikäluokkaa kohtaan hän aina oli tuntenut jonkunmoista
vastenmielisyyttä. Tai oikeammin sanoen epävarmuutta, joka ei tuntunut
miellyttävältä. Anna Hemmeriä hän oli melkein pelännyt. Siitä syystä
tuolla vähitellen tapahtuvalla kesyyntymisellä oli omituinen
viehätyksensä.
"Sallitteko, neiti Hemmer?" kysyi Hart uudestaan, ja samassa välähti
hänessä hämärä tunne, että hän nyt kosti Eksköldille äskeisen
epäystävällisyyden.
"Tehkää hyvin", vastasi Anna Hemmer tyynesti ja jatkoi sitten kääntyen
Eksköldiin: "Kuinka jaksat nyt Arvid? Näytät mielestäni paljoa
virkeämmältä kuin kuukausi sitten."
Se oli totta. Eksköld oli tavattoman virkeän näköinen tänä aamuna ja hän
oli mitä parhaimmalla tuulella, joka näyttäytyi siten, että hän jakeli
pikku pistoksia kaikkialle.
Keskustelu sujui kevyesti aineesta aineeseen, ja Anna Hemmeriin, jonka
aikomus ei ollut ensin lähteä Alppilaan saakka, tarttui myöskin
Eksköldin virkeys, niin että hän suostui menemään perille saakka laulua
kuuntelemaan. Enimmäkseen Eksköld ja Anna hoitivat keskustelua. Hart,
jonka valoisampi mieliala äkkiä taas oli masentunut, kuunteli heitä,
ajatukset puoleksi muualla. Hän kuuli kuinka Eksköld terävällä,
huvittavalla tavallaan laski leikkiä tieteellisistä töistään, tieteitten
vaikutuksista ylioppilaisiin, tieteitten kansantajuisesta esittämisestä
j. n. e. Tiede, tiede, tiede -- kuinka tuo kaikki harmitti Hartia, niin
että otsa vetäytyi syvään ryppyyn.
Anna tahtoi vetää Hartin keskusteluun. Historian professori ajoi juuri
heidän ohitsensa ja kohotti hattuaan.
"Kuuntelitteko koskaan ylioppilaana ollessanne hänen luentojaan, tohtori
Hart, vai eikö historia teitä huvita ollenkaan?"
"Kuuntelin joskus. Ja muistan erittäin erään luennon, jolloin hän puhui
henkilöstä, jota suunnattomasti ihaelen."
"Todellako? Saanko kysyä kuka se on?"
"Omar."
"Omar? -- Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Ettekö? Omar, joka poltatti Aleksandrian kirjastot. Se oli suuremmoinen
henkilö. Toista Omaria ei valitettavasti synny enää."
Hart puhui kiihkeästi ja hermostuneesti. Voi tiedemies parkaa!
Lapsellinen pikku poika yritti anastaa koko vallan itselleen.
"Sitten kai ihaelette Neroakin, joka pisti koko Roman tuleen?" sanoi
Anna hymyillen.
"En vähääkään. Hän oli nautinnonhimoinen vetelys, eikä hänessä ollut
ollenkaan sitä luonteen johdonmukaisuutta ja niitä voimakkaita
ääriviivoja kuin Omarissa."
Eksköld naurahti hiukan ilkkuvasti lausuessaan:
"Minä tapasin veli Hartin joku aika sitten vajoutuneena Nietzscheen
kesken perhospuuhiaan. Nähtävästi kaikki tämä on vaikutuksia tuosta
lapsille sopimattomasta ravinnosta. Nyt hän tietysti kuvittelee olevansa
Übermensch, joka subliimilla ylenkatseella ajattelee kaikkia meitä pikku
olentoja, jotka tongimme kirjastoissa ja kunnioitamme tiedettä."
"Tietysti", vastasi Hart kuivasti, ja se ei suinkaan parantanut hänen
mielialaansa, että hän nyt kuvitteli joutuneensa naurunalaiseksi Annan
silmissä.
Anna tunsi vaistomaisesti, että Hart oli aivan poissa tasapainosta ja
että ärsyttäminen nyt oli vaarallista. Ylipäänsä Annaan aina vaikutti
vastenmielisesti, kun hän tapasi ihmisiä, jotka eivät voineet itseään
hillitä, vaan antoivat valtaa suruilleen ja iloilleen. Se ikäänkuin
häiritsi hänen omaa lepoaan. Mutta omituista kyllä hän ei nyt tuntenut
mitään vastenmielisyyttä Hartia kohtaan, vaan päinvastoin osanottoa.
Noina muutamina viikkoina, jolloin he olivat yhdessä työskennelleet,
hänessä oli herännyt yhä suurempi ja suurempi myötätuntoisuus Hartia
kohtaan, jonka lahjakkaisuus, miehekäs reippaus ja samalla usein
ilmaantuva lapsellinen avuttomuus olivat synnyttäneet Annassa
jonkunmoista arkaa ystävyyttä. Hart erosi tuosta tavallisesta
ympäristöstä yhtä paljon kuin Eksköldkin, vaikka toisella tavalla. Kun
Eksköldin itsetietoinen ylemmyys työnsi kaikki vissin matkan päähän, oli
Hartissa jotain tietämättä, tarkoittamatta puoleensa vetävää. Oliko se
tuo katse vai mikä, joka pyysi luokseen? Poika raukka! Olikohan maailma
häntäkin kovasti pidellyt?
Eksköld ei ollut huomaavinaan mitään. Hän oli vakuutettu, että
ihmiselle on erinomaisen hyödyllistä saada pieniä neulanpistoja, silloin
kun mieli oli masennuksissa. Niin häntäkin oli pidelty. Ja se karkasi
luontoa.
"Luoppas silmäsi tuonnepäin, sinä perhosspesialisti", sanoi hän, kun
Kaisaniemestä päin tuli joukko tyttöjä Eläintarhaan. Siellä oli Vilma
Aarniokin ja hänen äskeiset toverinsa. Tytöt kulkivat vallattoman
huolimattomasti ja puhelivat sekä nauroivat ääneen. Olihan siinä
paljonkin nuoruutta ja tuoreutta, mutta kumminkin tuo parvi harmitti
Hartia. Hän tunsi punastuvansa -- sekin kiusa hänellä piti olla, että
hän punastui yhtä helposti kuin koulutyttö. Ja taas häntä hävetti tuo
tieto että hän todellakin kerran oli ollut rakastunut Vilma Aarnioon ja
että Eksköld arvattavasti tiesi siitä. Huh! minkälainen raukka hän oli,
vaikka oli olevinaan aika mies! Ja mikä kirottu sentimentaalisuus hänet
oli houkutellut nyt ottamaan ylioppilaslakinkin päähänsä? Tietysti
kohtalo sen oli niin määrännyt, jotta hän näyttäisi vielä
lapsellisemmalta silinterihattuisen Eksköldin vieressä.
Anna käänsi äkkiä puheen kouluasioihin, joista opettajille aina, luojan
kiitos, kestää puhetta aivan loppumattomiin. Tuossa ilmaantui jo
Alppilakin heidän eteensä ja huolimatta tungoksesta onnistui Eksköldin
hankkia heille pieni pöytä, jonka ympäri kaikki kolme asettui istumaan.
Siitä oli hyvin monta vuotta kun Anna viimeksi oli ollut Vapunpäivänä
Alppilassa. Sekö lie ollut syynä siihen, että kaikki nyt oli hänestä
niin vierasta. Läheisimmässä pöydässä istuivat äskeiset tytöt sekä
muutamia miesylioppilaita. Vilma Aarnion ääni kuului ylinnä muita. Hän
tahtoi nähtävästi vetää Hartin huomion puoleensa, sillä tuon tuostakin
harhailivat hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä sinnepäin, missä Anna
istui. Anna huomasi sen ja häntä huvitti tuo aika paljon, vaikka sydämen
pohjassa piili jotain joka aina esti ilon tuntumasta ilolle.
Yht'äkkiä puhelu taukosi, sillä ylioppilaat lauloivat: "Tuonne taakse
metsämaan".
"Voi, jos osaisi laulaa!" puhkesi Hart sanomaan melkein vasten tahtoaan.
"Kiitä kohtaloa, joka on sinulta sen kiusauksen säästänyt", nauroi
Eksköld, mutta Anna katsoi Hartiin ystävällisesti sanoessaan:
"Te, tohtori, ette varmaankaan ole ainoa, joka niin on huokaillut."
Annan ääni oli todellakin harvinaisen sointuva, sen huomasi Hart taas.
Sitten seurasi jälleen tuo tavallinen Vapunpäivänäytäntö: puhetta,
naurua, simaa, hälinätä, tungosta, ylioppilaslaulua, lämmitettyä viiniä,
j. n. e.