Kevätaamu oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi punaraitaisten uutimien
läpi Anna Hemmerin huoneeseen. Se oli kodikas ja lämmin huone. Pyöreä
pöytä keskellä lattiaa ja sen ympäri pari korituolia ja vanhanaikuinen,
matala kiikkutuoli ilman sivupuitteita. Seinän vieressä sohva ja
kirjakaappi. Toisen ikkunan edessä suuri, mukava kirjoituspöytä.
Anna Hemmer istui matalassa kiikkutuolissa pää taaksepäin nojautuneena
selkämystä vastaan. Kasvot olivat tavallista kalpeammat ja niiden ilme
tuskallinen. Huulet olivat yhteen puristetut ja käsi piteli lujasti
äsken avattua kirjettä.
Miksi kaikki tuo aikoja sitten ollut ja mennyt entisyys taas palautui
hänen mieleensä? Tuo muistojen tulva oli tukahduttaa hänet. Eikö hän
koskaan päässyt siitä erilleen.
Tyyni, arvokas Anna Hemmer, joka ei koskaan kiihtynyt, ei koskaan
kiivastunut, joka oli kaikille kohtelias, ei kenellekään tuttavallinen
-- hän tunsi nyt niin polttavaa tuskaa että olisi tahtonut itkeä ääneen.
Hän kohotti päätään hitaasti mutta päättävästi. Tämä mahtoi olla vain
hermostumista, liiallista rasitusta. Kyllä kaikki taas tulisi
entiselleen, kunhan lukukausi loppuisi ja pääsisi lepoon.
Kirje putosi lattialle hänen sylistään. Hän nosti sen ylös ja luki sen
vielä kerran:
Huhtikuun 2 p. 18--.
Rakas Anna!
Nyt pyytäisin vaivata sinua, rakas Annaseni, pienellä asialla, vaikka
pelkään että tulen kovin myöhään. Kun setäsi viime kesänä kuoli, en
jaksanut ajatella mitään muutoksia, mutta nyt kun ulkonaiset asiat taas
ovat järjestetyt, alan käsittää, että Elsa on aivan oikeassa
toivoessaan, että niin pian kuin mahdollista muuttaisimme Helsinkiin.
Elsa voisi siellä jatkaa soitto-opintojaan ja käydä käsityökoulua sekä
saada tilaisuutta moneen muuhunkin hyödylliseen kehitykseen. Prinsiipin
kannalta tekisin väärin, ellen suostuisi hänen toivomukseensa. Paitsi
sitä tuntuu minustakin oikein hauskalta taas päästä Sinun ja rakkaan
Fredrik veljen läheisyyteen. Näinä kymmenenä vuotena, jotka olet ollut
meiltä pois, olen aina sinua kaivannut, vaikka kyllä käsitän, että se
oli Jumalan tahto ja että periaatteellisesti teit aivan oikein, kun
läksit meiltä hoitamaan vanhaa isääsi. Mutta nyt, kuten sanoin, saamme
taas yhtyä, ja siksi pyytäisin sinua vuokraamaan meille neljä tai viisi
huonetta ja keittiön jossakin hauskassa kaupunginosassa ja -- -- --"
Kirje vaipui taas Annan polvelle. Hänen tätinsä, professori Hemmerin
sisar, kauppaneuvos Huovisen leski, aikoi siis syksyllä muuttaa
Helsinkiin tyttärensä Elsan kanssa.
Tuo kirje se oli, joka oli pakoittanut esille sen pitkän muistojen
sarjan. Hänen täytyi läpikäydä kaikki taas, elää elämänsä uudestaan
alusta alkaen tähän päivään asti, ja vanhat haavat, jotka jo olivat
melkein umpeen kasvaneet alkoivat tihkua verta taas.
Hämäränä muistona häämöttivät lapsuuden ensi vuodet hänen mielessään.
Rouva Huovinen oli ottanut lapsi raukan kasvattaakseen kun äiti oli
kuollut antaessaan hengen tyttärelleen. Tyynesti, ilman suruja ja
melkein ilman ilojakin kului Annan lapsuus tädin luona etäisessä
pikkukaupungissa.
Täti oli naimisissa varakkaan, pullean, hyväluontoisen kauppaneuvos
Huovisen kanssa. Vuosien vieriessä oli heille syntynyt kolme lasta,
jotka kaikki kuolivat pieninä. Anna ei koskaan voinut täyttää sitä
tyhjyyttä, joka sen perästä tuli taloon.
Rouva Huovinen eli "komesrotinna", kuten hän vaati palvelijoitaan
sanomaan, oli hyvin toimelias ja reipas nainen ja täynnä periaatteita,
joita hän innokkaasti koetti teroittaa ympäristöönsä. Sanat "periaate"
ja "prinsiippi" kaikuivat aina Annan korvissa, kun täti johtui hänen
mieleensä.
Mutta sydän suli lämpöiseksi, kun hän muisti setä vainajaansa. Ukko
Huovinen oli itse hyväluontoisuus ja piti Annasta kuin omasta
lapsestaan. Eikä hän sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ankarin moite,
minkä Anna koskaan kuuli hänen lausuvan huolimattomille konttoristeille,
oli tämä; "Ei sinusta mies parka ole muuanne kuin yliopistoon". Ja
silloin piti kaikkien muiden nauraa, sen ukko vaatimalla vaati. Annan
suu meni vieläkin hymyyn tuota muistellessa. Asian laita oli se, että
ukko Huovinen ennen nuorena oli kolme kertaa yrittänyt ylioppilaaksi,
mutta saanut joka kerta latinan kirjoituksessa reput. Siitä lähtien hän
halveksi yliopistoa koko sydämestään.
Mutta vaikka hän olikin epäonnistunut lukuhommissa, oli hän sitä
paremmin onnistunut tukkihommissa ja koonnut itselleen aimo omaisuuden.
Annalle hän oli hyvin hyvä ja koetti hankkia hänelle kaikenlaisia pikku
iloja. Mutta koska kauppaneuvoksen valta kotona oli sangen rajoitettu,
ei hän juuri paljoa aikaansaanut. Anna sai kumminkin kaipaamaansa
ystävyyttä ukko Huoviselta, ja tuo muisto oli vieläkin kirkkaimpia hänen
lapsuutensa ajoilta.
Annan oltua kymmenen vuotta kauppaneuvoksen kotona, syntyi Elsa. Se oli
sanomaton ilo vanhemmille, ja siitä lähtien heidän ja koko talon väen
päähuolena oli varjella Elsaa sekä ruumiin että hengen puolesta. Elsa
oli heikko lapsi, ja vanhemmat vapisivat pelosta, että hänkin otettaisi
pois heiltä, kuten hänen kolme edeltäjäänsä, mutta niin ei käynyt. Elsa
kasvoi ja vahvistui sekä johti vähitellen koko taloa. Rouva Huovinen ei
tosin vähääkään väistynyt prinsiipeistään, mutta hän osasi aina
erinomaisen hyvin sovelluttaa ne Elsan tahdon mukaan.
Siinä ympäristössä kului Annan lapsuus ja ensi nuoruus. Heti Elsan
tultua maailmaan Anna vaistomaisesti käsitti, että nyt hän oli "iso
tyttö", jonka piti itse hoitaa itsensä. Maailma oli olemassa Elsan
tähden. Anna oli yksin.
Sitten 16-vuotisena hän lopetti pikkukaupungin tyttökoulun. -- Niin
olipa siitä aikoja nyt. -- -- --
Ja sitten -- -- sitten kului aika hiljalleen, kunnes hän täytti 20
vuotta. -- -- ---- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Anna nousi äkkiä pystyyn ja pani kirjeen pöydälle. Ei, sen kauemmaksi
ajatukset eivät saaneet harhailla. Se oli elämän loppu se. Se mikä
sitten seurasi, oli mustaa, pahaa unta.
Mutta voi kuinka kauan sitä unta oli kestänyt!
Mutta sitten vihdoinkin oli tyynempi aika tullut. 10 vuotta hän nyt oli
asunut isänsä kanssa ja elämä kulki hiljaista kulkuaan. Niin, jos se oli
elämää tämä.
Mutta ainakin se oli olemista, rauhallista olemista.
Tuskin hän itsekään ymmärsi mitä hän teki, kun hän 10 vuotta sitten
äkkiä oli isälleen kirjoittanut sen kirjeen, jossa hän pyysi päästä isän
luo. "Elä kysy syytä", kirjoitti hän, "mutta salli minun nyt tulla
luoksesi. En rasita sinua enkä häiritse sinua töissäsi, mutta salli
minun tulla, isä, elä kiellä tätä pyyntöäni."
Professori oli juuri lähdössä ulkomaille, kun Annan kirje tuli. Hän
aavisti, että tytär nyt oli kaiken sen avun tarpeessa, minkä isä saattoi
antaa ja hän päätti ottaa Annan mukanaan ulkomaille. Ei hän kysynyt
syytä, eikä Anna mitään selittänyt.
Täti Huovinen nähtävästi aavisti yhtä ja toista, koska hän
ylenpalttisella hienotuntoisuudella alituiseen selitti, kuinka hyvästi
hän ymmärsi, että Anna tahtoi lähteä vanhaa isäänsä hoitamaan, ja tuo
tuntui, tiesi miksi, nöyryyttävältä.
Ei ollut Anna oikeastaan muuta tahtonut kuin päästä pois noilta tutuilta
seuduilta. Eikä hän muuta saanutkaan.
Professori kohteli tytärtään alussa oudolla arkuudella. Anna oli äitinsä
näköinen ja johti professorin mieleen tuon lyhyen onnen ajan ja sitä
seuraavan kipeän tuskan. Se häiritsi hänen levollista työtään ja uhkasi
muuttaa koko hänen elämänsä suunnan. Omatunto käski häntä tekemään
jotain tyttärensä hyväksi, mutta mitä? Mitä hän, yksinäinen vanha mies,
osasi tehdä tasoittaakseen elämän tietä tuolle nuorelle, kalpealle
tytölle, joka oli hänen sydäntään niin lähellä?
Mutta pian kyllä huomasi professori, että Anna oli sitä kiitollisempi
jota vähemmin häntä huomattiin. Hän pyysi hiljaisuutta ja rauhaa vain.
Ja professori vajoutui vähitellen takaisin kirjoihinsa.
Anna ryhtyi myöskin pian työhön, sillä työ tuotti viihdytystä.
Huovisen perheessä hän ei ollut tietänyt mitään rahahuolista, mutta
isänsä kodissa hän sai kokea yhtä ja toista siinä suhteessa.
Professorilla oli hyvin hämärä käsitys tulojen ja menojen
yhteensovittamisesta, varsinkin nyt, kun Annan olo Helsingissä tuotti
kaikenlaisia lisämenoja. Anna tunsi, että hän kaikesta huolimatta tuotti
huolta ja rasitusta isälleen.
Kauppaneuvos Huovinen kyllä tuon tuostakin lähetti satamarkkasen Anna
tytölleen, jonka poislähtöä isän luo hän suri eikä voinut ymmärtää.
"Mitä se lanko nyt yht'äkkiä rupesi tytärtään kaipaamaan", valitteli
ukko, "juuri kun minä olin ennättänyt kiintyä häneen kuin omaan
lapseen". Ja sitten hän lähetti Annalle setelin, "jotta lapsella edes
olisi matkarahaa, jos hän tahtoisi palata pois sedän luo".
Mutta ei tahtonut Anna palata.
Ulkonaisista huolista oli Annalle se hyöty, että ne haihduttivat
polttavia ajatuksia. Hänen täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen
riippumattomaan asemaan.
Etupäässä siitä syystä hän rupesi lukemaan ylioppilastutkintoa, suoritti
sen sekä sitten myöskin kandidaattitutkinnon. Kohta sen jälkeen hänelle
tarjottiin historian tunnit Yksityislyseossa, ja silloin se päämäärä oli
saavutettu.
Ja sittenhän piti levonkin tulla, kun vuodet hiljaa vierivät ilman
tapahtumia, ilman taisteluita. Anna oli käynyt omituisen tyyneksi.
Harvoin hän nauroi ja vielä harvemmin itki. Ei hän tuntenut iloa, mutta
eihän se ollut suruakaan tuo puristus rinnassa, joka teki kipeätä. Ei,
ei se ollut muuta kuin kaipauksen kaipausta, joka syntyy silloin kun ei
ole enää mitään kaivattavaa.
Vuosien kuluessa tuo tyhjyys, jota työ ei koskaan voinut täyttää,
kasvamistaan kasvoi. Ja mikäpä sen olisikaan voinut täyttää? Työ oli
niin aivan ulkopuolella häntä, mitään persoonallista mielenkiintoa
hänellä ei ollut. Kaikilla muilla oli jotain hellittävää, hänellä ei.
Mutta ei hän ainakaan muita tahtonut rasittaa omilla huolillaan! Kuinka
arka, kuinka värisevän arka hän oli lähestyessään muita ihmisiä. Ja
siinä arkuudessa oli katkeruutta.
Oliko se kumma, että ihmiset pitivät häntä jäykkänä ja kylmänä ja
pysyttelivät vissin matkan päässä? Heidän ja hänen välillään oli
näkymätön juopa, jonka yli ei kukaan yrittänytkään.
Kohtalo tahtoi pakoittaa hänet olemaan yksin. Mutta miksi hän sitä
pelkäsi? Toiselta puolen hän hakemalla haki yksinäisyyttä, toiselta
puolen hän sitä kammoksui. Eikä lepo tullut koskaan, ei koskaan. Usein
tuntui hänestä, kuin jotain olisi itkenyt syvällä, hyvin syvällä hänen
sielussaan, itkenyt kauan ja katkerasti. Mutta se itku ei päässyt
koskaan puhkeamaan ilmi. Eikä hän tiennyt mikä se itkijä olikaan, hän
itsekö vai vento vieras olento.
Miksi kaipauksen kaipaus kasvoi yhä kipeämmäksi?
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Rouva Huovisen kirje oli äkkiä häirinnyt Annan rauhan ja saattanut
hänen mielensä pois tasapainosta.
Hän ei ollut nähnyt tätiään moneen vuoteen, Elsaa ei ollenkaan sen
jälkeen kun hän kymmenen vuotta sitten läksi tätinsä kotoa. Ja nyt he
aikoivat muuttaa tänne ja heidän läsnäolonsa tulisi aina muistuttamaan
niitä aikoja, jotka hän tahtoi unohtaa.
Eikä hänellä ollut ketään, joka auttoi häntä unohtamaan. Ei ollut
ketään, jolle hän olisi voinut huojentaa mieltään.
Hän muisti äkkiä Eksköldin. Miksi hänkin juuri nyt oli eronnut koulusta?
Kaikista Annan tuttavista -- tuskinhan hänellä muita tuttuja olikaan
kuin Yksityislyseon opettajisto -- oli Eksköld aina ollut häntä lähinnä.
Ei hän voinut selittää syytä siihen. Eksköld kohteli häntä niinkuin
muitakin -- ylpeästi, usein purevastikin, mutta siitä huolimatta oli
heidän välillään aina ollut joku salainen side. He viihtyivät toistensa
seurassa. Se oli tuo huomaamaton, itsetiedoton tunne, joka usein vetää
kahta yksinäistä toisiinsa.
Mutta nyt oli Eksköld poissa, juuri kun Anna olisi tarvinnut hänen
apuaan. Hart oli tullut sijaan, Hart, jonka omituisen puhuva,
surumielinen katse herätti Annassa salaista sääliä, mutta jota hän
pelkäsi yhtä suurella arkuudella kuin muitakin ihmisiä. Ei Hart häntä
tarvinnut enemmän kuin muutkaan -- --
Samassa joku koputti ovelle herättäen Annan unelmista. Se oli vanha
palvelija, joka tuli ilmoittamaan että aamiainen oli katettu.
Anna nousi ja meni ruokasaliin, jossa professori jo odotti.
Aamiaispöydässä Anna kertoi tädin kirjeestä ja muuttoaikeista.
"Se on hyvä että he muuttavat tänne. Sinun tähtesi, Anna, olen iloinen
siitä", virkkoi professori mietteissään.
"Minunko tähteni, isä?"
"Niin. Olet ollut niin yksin. Nyt saat vähän seuraa -- ja ehkä turvaa,
jos tarvitset."
"Mitä nyt tarkoitat, isä? En kaipaa seuraelämää enemmän kuin sinäkään,
ja tietääkseni en ole minkään turvan tarpeessa myöskään."
"Hm -- se on totta -- se on totta -- eikä sinulla turvaa ole ollutkaan
-- ei ainakaan isästäsi, tyttö raukka. Me olemme olleet kaksi erakkoa,
joilla kummallakin on ollut oma maailmansa. Mutta muutos tulee kohta."
"Isä, mitä sinä nyt mietit? Olemmehan olleet niin tyytyväisiä tähän
oloomme. En soisi mitään muutoksia siihen."
"Mutta muutos tulee suomattasikin. Olen jo ennenkin aikonut ottaa tämän
asian puheeksi, vaikka se on aina jäänyt. Katsoppas Anna, minulle on
käynyt yhä selvemmäksi että päiväni ovat luetut. On paras, että ajoissa
valmistaudut niihin muutoksiin, jotka välttämättä seuraavat, kun minä
olen poissa. Eivät ne tule tosin olemaan suuria, mutta minua peloittaa
se ajatus, että jättäydyt sitten vielä enemmän yksin kuin nyt. Sinä olet
perinyt isäsi erakkoluonteen liian suuressa määrässä. Ja siksi olen
iloinen, että tätisi, joka on sinulle ollut toisena äitinä, muuttaa
tänne."
"Miksi sinä nyt juuri tuota tulit ajatelleeksi? Oletko sairas, isä?"
"En, en, lapsi. Ei ollut minulla muuta syytä puheeseeni kuin se, että
kerroit sisareni tulosta tänne. Mutta onhan se luonnollinen asia, että
minulla ei ole pitkää aikaa jälellä. Voimani alkavat loppua."
Anna katsoi ääneti isäänsä. Se oli totta että isä näytti niin vanhalta
ja heikolta. Hän tunsi kipeän piston rinnassaan. Oliko jotain jäänyt
tekemättä? Oliko hän omia huoliaan muistellessa unohtanut isänsä? Mutta
isähän itse oli selvästi näyttänyt, että juuri näin hän tahtoi heidän
elämänsä järjestettäväksi. Ei, ei, ei isä häntä tarvinnut enemmän kuin
muutkaan.
Aamiainen oli lopussa ja professori sekä Anna menivät kukin omalle
taholleen.