Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui
pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden
hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki
kaikkialle.
Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja
kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä
ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.
Joku tervehti häntä ohimennessä. Hart heräsi äkkiä unelmistaan ja alkoi
astua kiivaasti ja pää pystyssä. Suun ympäri ilmestyi samassa päättävä,
melkein suuttunut ilme.
Oliko hän aivan pois suunniltaan antaessaan noin vallan mielialoilleen?
Ei, hän tahtoi kerrassaan pudistaa pois kaikki sentimentaalit
kevättunnelmat, jotka uhkasivat viedä tarmon häneltä. Johan nyt
vähitellen hänenkin oli aika ruveta miehistymään. -- Mutta eihän nyt
muutoin ollut hätääkään. Olihan hän järkevä, nuori tiedemies,
lahjakkaimpia koko yliopistossamme -- hän hymyili hiukan pilkallisesti
muistaessaan kuinka monta kertaa hän oli kuullut tuota vakuutettavan.
Tietysti hän oli sekä järkevä että lahjakas! Jospa hän nyt vain voisi
itsekin uskoa tuohon!
Mutta nyt hänen ainakin oli pidettävä huolta siitä, että muut sen
uskoivat. Ei saanut nyt mikään sentimentaalinen hulluus tehdä häntä
kykenemättömäksi järkevään työhön.
Hän ojentihe suoraksi ja läksi taas astumaan näyttäen vakavalta ja
arvokkaalta. Samassa pyörähti pieni, ketteräliikkeinen neitonen
Mikonkadun kulmasta hänen eteensä, tervehti nopeasti ja oli samassa
hävinnyt jonnekin kauppapuotiin. Pilkallinen väre Hartin suupielessä
tuli taas näkyviin. Hän muisti selvästi viime kevään, jolloin hän kaiken
hulluutensa huippuna oli ollut vähällä kosia tuota samaa pientä,
pyöreätä, tummatukkaista Vilma Aarniota. Laupias kaitselmus oli silloin
vanhan tädin haamussa -- taivas häntä palkitkoon -- tullut väliin juuri
ratkaisevalla hetkellä. No, nyt ei ainakaan ollut mitään vaaraa tarjona
sillä taholla. Vilma Aarnio! Kyllä oli mies ollut vallan mieletön kun
oli antautua siihen leikkiin -- -- --
Mutta kyllä hänen nyt piti päästä muiden tiedemiesten seuraan. Se oli
paras lääke kevään voimaa vastaan. Mitäs jos hän nyt suoraa päätä
läksisi professori Hemmerin luo hiukan keskustelemaan tekeillä olevasta
teoksestaan? Ensi kesänä sen piti valmistua ja siitä oli tuleva laaja ja
täydellinen selonteko Suomen perhosista.
Ja missä mahtoi Eksköldkin piillä tätä nykyä? Ei ollut häntä näkynyt
pitkiin aikoihin -- -- --
"Terve Hart", kuului samassa ääni hänen takanaan.
Hart kääntyi ympäri, ja siinä seisoi juuri tohtori Arvid Eksköld, toinen
eläintieteen dosentti, jota hän äsken oli ajatellut.
Parempaa seuraa Hart ei olisi voinut toivoa sillä hetkellä. Jos mikään
maailmassa oli omiaan pysyttämään häntä tasapainossa ja masentamaan
kaikki tunteenpurkaukset, oli se juuri Eksköldin kylmän kohtelias hymy.
Tavallista tyytyväisempänä Hart tervehti virkaveljeään, joka virkkoi:
"Olipa hyvä että tapasin sinut. Minulla olisi näet tärkeänlainen asia
sinulle. Olitko juuri menossa jonnekin?"
"Hemmerin luo vain, mutta..."
"No, niin mennään siis yhdessä. Tiellä selvitän asiani, johon sitten
toivon ukko Hemmerin antavan siunauksensa."
Molemmat miehet kääntyivät yhdessä Yrjönkadulle päin, missä professori
Hemmerin asunto oli.
Siinä oli komea pari. Sen myönsivät itsekseen kaikki vastaantulijat.
Molemmat olivat pitkiä ja solakoita sekä ryhdiltään moitteettomia. Hart
oli tummatukkainen ja tummasilmäinen, kasvot jokseenkin säännöttömät,
mutta miellyttävät ja täynnä ilmettä. Tummissa silmissä välkkyi usein
uneksiva, kaihoava loiste, joka ilmaisi että sen miehen sielussa ei
läheskään aina järkevä tiedemies ollut yksin vallitsemassa.
Eksköld oli aivan vaalea. Keltakiharainen tukka oli hyvin lyhyeksi
leikattu, otsa korkea ja jalomuotoinen, vaikka syvä poimu silmien
välissä antoi sille hiukan liian ankaran ilmeen. Kasvojen piirteet
olivat erittäin hienot, ehkä hieman terävät, ja vaaleansiniset silmät
viisaat ja kylmät. Joskus teki mieli uskoa että noiden silmien takana
piili muutakin kuin pelkkää viisautta vain, mutta mitä lienee se "muu"
ollut, siitä ei ollut helppo päästä selville.
"Suostuisitko rupeamaan sijaisekseni Yksityislyseossa ja zootomisella
laborarotoriolla lukukauden loppuun?" kysyi Eksköld.
"Sijaiseksesi? Aiotko lähteä matkoille?"
"En vielä. Mutta lääkäri vaatii minua heti lopettamaan työni joksikin
aikaa. Tuo kiusallinen unettomuus öisin, näetkö ... ja hermot..."
Sinisiin silmiin tuli jotain pistävätä, liekö ollut katkeruutta vai
mitä.
Hart tunsi sääliä.
"Sinä oletkin ollut niin tavattoman varomaton. Eihän tuommoisesta
voimien ponnistuksesta voi muuta seurata", virkkoi hän.
"No niin. Siitä asiasta ei puhuta. Suostutko vai etkö?" Äänen ylpeä
sointu ja hermostunut värähdys suupielessä sanoivat, että Eksköld ei
tahtonut puhua persoonallisista asioistaan sen enempää. Sillä tavalla
hän aina katkasi kaikki osanoton ilmaukset. Hän näkyi pelkäävän niitä
kuin myrkkyä. Kyllä hän omat huolensa jaksoi itsekin kantaa.
Hart tiesi varsin hyvin, että ellei hän suostuisi Eksköldin pyyntöön,
syntyisi siitä monenmoista hankaluutta. Hemmer, eläintieteen professori,
tuskin hyväksyisi ketään muuta hoitamaan Eksköldin tointa zootomisella
laboratoriolla ja vaikea olisi saada Yksityislyseoonkaan sijaista.
Vaikka siis Hartilla itsellään oli paljon työtä, tunsi hän, että nyt oli
melkein mahdoton kieltää apua Eksköldilta, joka paitsi sitä aina oli
ollut valmis auttamaan muutamia vuosia nuorempaa toveriaan tämän töissä.
Ja tässä oli tilaisuus, jolloin Hart sai vapaasti antaa valtaa
tunteelleen, tuolle syvälle säälin tunteelle Eksköldiä kohtaan. Se
tyynnytti.
Vaikka mitä hän oikeastaan sääli? Eksköldin yksinäisyyttäkö? Totta oli,
että hän oli yksin, mutta kukapa muukaan tässä maailmassa oli kaksin tai
kolmin? Ja ylpeämpää ja itsetietoisempaa miestä kuin Eksköld sai
hakemalla hakea. Mutta sittenkin Hartin täytyi sääliä häntä. Silloin
tällöin oli joku katkera sana antanut Hartin aavistaa, mitä Eksköld oli
saanut kokea. Vanhemmat kuolivat aikaisin, ja milloin mikin etäinen
sukulainen piti huolta orpopojasta. Köyhyys tuli lisäksi. Jo
toistakymmentä vuotta hänen oli pitänyt täydellisesti ansaita oma
leipänsä. Hänen tavaton tarmonsa ja työkykynsä olivat auttaneet häntä
niin pitkälle, että hän nyt oli yliopiston toivorikkaimpia nuoria
tiedemiehiä. Mutta hermostonsa hän oli ankaralla työllään turmellut.
Hart muisti tuon kaiken virkkaessaan tyynesti:
"Ei tuo sijaiseksi rupeaminen liene vallan mahdotonta minulle. Mutta
kyllä minun kumminkin täytyy hiukan miettiä sitä ensin."
"Teet minulle hyvin suuren palveluksen, jos suostut."
"Se riippuu myöskin osaksi ukko Hemmeristä, jonka kanssa juuri aioin
mennä puhumaan perhosistani, tiedäthän. Jos hän kovin kiirehtii työtäni,
en tiedä kuinka järjestäisin asiat."
"Työsi näkyy hyvin läheisesti liikuttavan ukko Hemmeriä." Eksköldin suu
vetäytyi hiukan ivalliseen hymyyn.
"Mitä tarkoitat?"
"En mitään."
Ennenkuin Hart ennätti saada selville, mihin tuo pistos tähtäsi, olivat
molemmat miehet saapuneet Hemmerin asunnolle Yrjönkadulla. Hart soitti
ovikelloa ja hetken kuluttua tuli köyryselkäinen, harmaahapsinen
professori Hemmer itse avaamaan etehisen oven.
Hän oli hyvin omituinen ilmiö tuo vanha professori Hemmer. Ei kuulunut
ainoankaan pankin johtokuntaan. Ei ollut yhdenkään osakeyhtiön
toimeenpanevana tirehtöörinä. Ei edes osakkeiden omistajana eikä
toimikunnan puheenjohtajana missään. Vaikka oli professori Helsingin
yliopistossa.
Vielä merkillisempi seikka oli se, ettei kukaan ihminen maailmassa
tiennyt oliko hän fennomaani vai svekomaani. Kaikkein vähimmin hän itse
sen tiesi. Kerrottiin että muutamia vuosia sitten pari muuta professoria
oli päättänyt saada selvää tuosta asiasta. Yliopistossa oli näet tärkeä
vaali. Tietysti oli kaksi ehdokasta, fennomaani ja svekomaani. Molemmat
muutoin täysin kykeneviä ehdotettuun toimeen. -- Tietysti. Kielipuolueet
olivat aivan tasaväkiset ja joka ääni siis tärkeä.
Kun professori Hemmer iltapäivällä istui huoneessaan mietiskellen
huomispäivän luentoa, astui fennomaanien johtaja, professori A.
äkkiarvaamatta sisälle. Pyytäen anteeksi että hän häiritsi, alkoi hän
selitellä huomispäivän vaalin tärkeyttä. Ukko Hemmer kuuli kuin unessa
sanat "sortovalta", "intriigit", "isänmaallinen velvollisuus",
"kukistettava puolue", j. n. e.
"Jaa, jaa, kyllä se niin on", sanoi ukko Hemmer hajamielisesti ja koko
sydämestään toivoen, että professori A. pian läksisi, jotta hän saisi
rauhassa miettiä, kuinka hän huomenna ylioppilailleen selittäisi, että
Hæckel oikeastaan on paljoa radikaalimpi väitteissään kuin itse Darwin.
"Veli tulee siis huomenna vaaliin?" kysyi professori A.
"Jaa, jaa, kyllä, kyllä", vastasi professori Hemmer iloisesti, sillä hän
arvasi, että nyt professori A. vihdoinkin aikoi lähteä.
Kun professori A. juuri pani palttoota päälleen etehisessä, soitettiin
ovikelloa ja sisään astui svekomaanien johtaja professori B. Omituisen
happamasti hymyillen herrat tervehtivät toisiaan, mutta professori A.
sanoi lähtiessään varmalla äänellä ukko Hemmerille, että hän oli hyvin
iloinen heidän keskustelustaan.
"Jaa, jaa, kyllä, kyllä", vastasi ukko Hemmer ja arveli että onpa tämä
nyt onneton päivä, kun ei vain päästä työhön käsiksi.
Professori B. alkoi heti puhua myöskin huomispäivän vaaleista ja taas
kuuli ukko Hemmer kuin unessa sanat "sortovalta", "intriigit",
"isänmaa", "länsimainen sivistys" y. m. Ja taas hän vastasi:
"Jaa, jaa, kyllä se niin on".
Kotvan aikaa vielä selitettyään politiikkaa professori B. sanoi
tyytyväisenä jäähyväiset.
Mutta seuraavana päivänä ukko Hemmer oli aikoja sitten unohtanut koko
vaalin. Eikä kukaan sen jälkeen yrittänyt saada selville kumpaanko
kielipuolueeseen hän kuului. Siksi se jäi hänelle itselleenkin
salaisuudeksi.
Jos vielä lisään ettei hän ollut riidassa kenenkään ihmisen kanssa, ei
edes muitten samalla alalla työskentelevien tiedemiesten kanssa, olen
luetellut pääasiallisimmat omituisuudet professori Hemmerissä.
Hän se nyt itse avasi oven, kun Hart ja Eksköld astuivat sisään.
"Terve, terve", lausui ukko ystävällisesti. "Olipa hauskaa että tulitte.
Tahdon mielelläni hiukan kuulla perhosistasi, Hart". Hän työnsi molemmat
nuoret miehet työhuoneeseensa ja lisäsi: "Istukaa nyt ensin ja
sytyttäkää tupakka".
Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä mikäli ensi silmäyksellä
saattoi nähdä, oli professorin työhuoneessa ainoastaan yksi tyhjä
istuin, nimittäin hänen oma kirjoitustuolinsa. Sohva peräseinällä oli
täynnä kirjoja, samoin kuusi tuolia ja kiikkutuoli.
Nuoret miehet eivät kumminkaan näyttäneet tuota oudoksuvan. Eksköld
siirsi kirjat sohvan nurkasta sohvapöydän alle, jossa niitä oli jo
ennestäänkin, ja asettautui itse niiden sijalle. Samoin Hart nosti
kirjat lähellä olevalta tuolilta pöydälle sekä istui tuolille.
Savupilvien hulmutessa alkoi pakinoiminen Hartin perhosista, Eksköldin
tunneista, y. m. ja lopputuloksena oli, että Hart lupasi ottaa Eksköldin
virat hoitaakseen ja olisi kesällä sitä ahkerampi perhostutkimuksissaan,
niin että teoksen käsikirjoitus joka tapauksessa valmistuisi syyskuussa.
Mikä lieneekään ollut syynä siihen että vanha professori niin kiirehti
tuota käsikirjoitusta. "Hyvä on, että sinä Eksköld hiukan levähdät. Olen
aina ennustanut, että tuollainen liiallinen työ tuottaa katkeria
kokemuksia", virkkoi vanha professori, katsellen hiukan nuhtelevasti
Eksköldiä.
"Tietäähän setä, että työni paljous ei riipu omasta tahdostani."
"Kuka sinua pakoittaa?"
"Nälkä. Ellen tee ansiotyötä, en voi elää. Ja pitänee kai minun puuhata
hiukan tieteellisissäkin töissä, vai jätämmekö sen puolen jo kokonaan
veli Hartin huostaan?"
"Kyllä siinä tarvitaan meidän kaikkien voimia, se on totta. Mutta se
rahakysymys on monen kiusana. Minä tosin koetan lohduttaa sekä itseäni
että muita sillä, että jos mies ei juo eikä ole filoloogi, niin kyllä
hän aina selviää." Ukko Hemmer koetti leikinlaskulla vastata Eksköldin
katkeruuteen. Nuoret miehet naurahtivat ja vanha professori jatkoi:
"Luojan kiitos, että sinä Eksköld et koskaan mene naimisiin etkä siten
joudu hukkaan tieteeltä."
"Oh! Onko setä niin varma siitä? Päinvastoin olen ajatellut, että kun
saan riittävät tulot, hankin oman kodin."
"Ei, ei poikaseni. Perhe-elämä ja tiede eivät sovi saman katon alle.
Jomman kumman täytyy väistyä."
Hart katsoi kysyvästi professoriin, sillä olihan professori itsekin
ollut naimisissa, vaikka siitä oli jo pitkä aika. Ja olihan hänellä
jonkunmoista perhe-elämää vielä nytkin, sillä asuihan hänen ainoa
tyttärensä täällä hänen luonaan. Professori huomasi tuon katseen ja
jatkoi:
"Niin, kokemuksesta minä puhun. Minun lyhyt perheonneni kesti vuoden ja
se maksoi tieteellisen työni moneksi vuodeksi." Professoria tuntui
vaivaavan tuo lyhyt viittaus menneisyyteen ja hän jatkoi äkkiä: "Niin,
sinähän Hart tulet nyt tyttäreni työtoveriksi."
"Niin, olen kuullut että neiti -- maisteri Hemmer opettaa historiaa
Yksityislyseossa."
Hartia hiukan pudistutti, kun hän tuon muisti. Hän oli sen verran tuttu
neiti Anna Hemmerin kanssa, että he kadulla tervehtivät toisiaan, mutta
hän ei koskaan ollut uskaltanut mennä puhuttelemaan tuota jäykkää,
oppinutta neitiä, joka ei mitenkään vastannut hänen naisihannettaan.
Hänellä oli näet hyvin vakaantunut maku siinä suhteessa. Kaikki hänen
"ainoan rakkautensa" esineet olivat olleet hentoja, enkelimäisiä,
avuttomia, mutta neiti Hemmer oli -- huh! Oikein pelotti!
Hänen ajatustensa juoksu keskeytyi, kun Eksköld nousi sanoakseen
hyvästi, ja Hart nousi myöskin samassa poistuakseen.
Heidän astuessaan etehiseen, avasi joku ulko-oven ulkoapäin ja astui
sisään. Se oli maisteri, neiti Anna Hemmer, joka tuli kaupungilta
kotiin.
Yksinkertainen tummansininen, kävelypuku ja pieni musta hattu, jossa ei
ollut vähintäkään koristetta, olivat omiaan lisäämään vakavuuden ilmettä
hänen olennossaan. Hän oli pitkä ja solakka. Tumma, hyvin kihara tukka
oli lyhyeksi leikattu, kasvojen piirteet säännölliset, iho hieno ja
hyvin kalpea. Suurissa kaunismuotoisissa silmissä oli totinen, melkein
ankara ilme. Ei kumma, jos Hart pelkäsi puhutella häntä.
Eksköld riensi auttamaan takkia neiti Hemmerin päältä ja sanoi samalla:
"Voin kertoa sinulle uutisen, Anna. Ensi viikosta alkaen tulen
riistämään hauskan seurani Yksityislyseon opettajakunnalta ja ystäväni
Hart astuu sijaani. Mitä arvelet?"
Neiti Hemmerin suu vetäytyi hiukan hymyyn, kun hän vastasi:
"Olen iloinen sinun puolestasi, Arvid, että saat hiukan lepoa." Sitten
hän lisäsi kääntyen Hartiin: "Tervetuloa kouluumme, tohtori Hart."
Hart kumarsi sekä myönsi mielessään, että neiti Hemmerillä oli
tavattoman miellyttävä ja soinnukas ääni.
Molemmat herrat sanoivat sitten jäähyväiset ja poistuivat.
Tuskin he olivat ennättäneet kadulle kun Hart koomillisella kauhun
ilmeellä huudahti:
"Pettivätkö korvani, Eksköld, vai mitä ihmettä se merkitsi, että
sinuttelit neiti Hemmeriä?"
"Ei se merkinnyt sen kummempaa kuin että siellä koulussa on tapana, että
kaikki opettajat heti jättävät pois tittelit. Sehän on yhteiskoulu ja
tuo mahtaa kuulua systeemiin."
"Taivas varjelkoon! Tuon olisit voinut sanoa ennen. Täytyykö minunkin
ruveta sinuttelemaan kaikkia noita lyhyttukkaisia, lasisilmäisiä
sulottaria?"
"Täytyy."
"Mutta Eksköld -- --"
"Rauhoitu nyt kumminkin. Koska sinä olet vain väliaikainen, pääset
luultavasti siitä velvollisuudesta. Muutoin voin sinua lohduttaa sillä,
että nuo luetellut sulottaret eivät ole ollenkaan niin peloittavia kuin
syrjästä katsoen luulisi. Neiti Hemmer esimerkiksi on hyvin miellyttävä
ja hyvä tyttö, eikä sinun tarvitse pelätä että hän keikailemisella
koettaa solmia heikkoa sydän parkaasi."
"Ei, herra paratkoon, sen kyllä uskon. Siltä hän näyttikin."
Molemmat herrat erosivat kadunkulmassa ja nyökäyttivät päätään
toisilleen hyvästiksi.